Puumanaiset paljastavat median ihmiskuvan

paatsy

Iltapäivälehdet ja muut klikkijournalismia sisältävät kanavat levittävät tarkoituksellisesti tiettyä kuvaa ihmisestä. Tämän taustalla ei vaikuta pohdittu tiedon välittäminen tai mikään muukaan journalistisiin hyveisiin liittyvä tahto. Se on päinvastoin räikeästi ristiriidassa näiden hyveiden kanssa. Tämä tietenkin edellyttää, että journalismilla on katsottu olevan joitakin hyveitä. Mutta ei mennä siihen tässä, vaan jatketaan aihetta.

Klikkijournalismin ihmiskuvasta käy hyvänä esimerkkinä Iltalehden juttu ”Tästä syystä Puuma-ilmiö on yleistynyt – evoluutiobiologia selittää”. On hyvin leimallista, että tätä ”ilmiötä” kommentoimaan on kutsuttu juuri evoluutiopsykologi. Aina voidaan osoittaa, että kyseisen jutun kirjoittanut toimittaja ei ole viitsinyt (ammattitaidottomuuttaan) tehdä edes yksinkertaista Google-hakua, joka olisi antanut aiheen asettaa evoluutiopsykologian tieteellisyys kyseenalaiseksi (.doc -tiedosto – sorry). Tieteellistä tai ei, mutta evoluutiopsykologin näkemykset käyvät yhteen median alakastin ihmiskäsityksen kanssa.

Millainen on tämä kuva ihmisestä? Ihminen halutaan nähdä omien viettiensä, hormoniensa ja muiden biologisten koneistojen matkustajana, jolla on hyvin vähän omaa tahtoa. Puumanais-ilmiö on varmasti totta. Tarvitsee ainoastaan vierailla kesäisin Helsingin ”Mummotunnelissa” ja ilmiö voidaan todeta todeksi. Keski-iän loppupuoliskoa käyvät naiset käyvät nuorempien ja vähemmän ikääntyneiden miesten kimppuun halpojen hajuvesiensä varustamana kuin kiimaiset kissat pistoksissa. Ja ei siinä mitään tuomittavaa ole. Antaa mennä niin kauan kuin libido vipittää elimistössä. Mutta selittää tätä ilmiötä aikaisemmalla miesten taipumuksella haalia itselleen nuorempi puoliso (koska tämä kykenee tuottamaan enemmän jälkeläisiä), on kehno yritys viedä huomio sinne minne sen ei pitäisi tässä kohdassa mennä.

Nähdä ihminen orjallisesti tiettyä koodistoa seuraavana ja vastaantottavana osapuolena on juuri sitä, mitä media haluaisi meidän kuluttajien olevan. Todellisuuden kanssa ei tarvitse olla samalla planeetalla. Vaikka viestinnän tutkimus ei edusta naiivia käsitystä viestinnästä, niin median voidaan katsoa edustavan sitä sumeilematta. Joukkoviestintä on tämän näkemyksen mukaan yksisuuntainen, jossa yleisö ottaa vastaan sen minkä media heille lähettää. Jotta tämä malli toimisi, on yleisö nähtävä yksiulotteisesti passiivisena vastaanottajana – mahdollisimman halpa input sisään ja haluttu output ulos. Niin kauan kun kaikki tämän mallin osapuolet pysyvät muuttumattomina, on perinteisen ansaintamallin (media luo peittoa, jonka se osittain antaa mainostajien haltuun) olemassaolo turvattu.

Tämä malli on tullut kehityksensä tienpäähän. Sen takia nykyinen klikkijournalismi oli keksittävä (”Uhkea Janita rohkeana – klikkaa kuvat”). Mutta se on sukupuuttoon kuolevan dinosauruksen kuolinkorahdusta. Tekohengityksellä jatkettua elämää laina-ajalla. Jopa sotakoneisto on ymmärtänyt toimintaympäristön muuttuneen. Joukkotuhoaseet ovat vaihtumassa kovaa vauhtia hybridisodankäynnin sirpalepommeiksi sosiaalisessa mediassa. Taistelu hengistä on muuttunut taisteluksi mielipiteistä ja asenteista. Se voittaa, jonka puolella ”kansan” on… koska kansa tietää.

Mediakoneiston edellyttämän kansan ei anneta tuottaa mitään tietoa, vaan kaikki kanavoidaan heille vamiiksi pureskeltuna. Tämä kanavointi edellyttää, että monimutkaisetkin asiat pyritään esittämään mahdollisimman yksinkertaisessa muodossa. Missään nimessä journalistinen päämäärä ei saa olla pohtiminen. Yksittäisen toimittajan on kirjoitettava niin yksinkertaisesti, että päätoimittajakin sen tajuaa. Keskustelu on sallittua, kunhan se käydään median omistamilla forumeilla.

Ihmiset on saatava takaisin passiivisen kuluttajan roolin äärelle. Ja tähän käytetään vanhaa kunnon subjektin muodostamisen metodia. ”Olet tällainen – lue tieteen perusteet”. Valitettavati kapitalismi on muuttanut muotoaan. On luotu näennäinen valinnanvapauden tuntu. Tässä pelissä perinteisellä medialla ei osaa eikä arpaa. Ollaanko tähän tultu vahingossa vai tarkoituksella, on toisen keskustelun aihe (todellista maaperää salaliittoteorioille – joten siihen on pakko palata toisella kerralla). Tärkeintä on ymmärtää, millainen tahto haluaa levittää sanomaa median maalaamasta ihmisestä.

En tiedä teistä, mutta minä näen tämän tahdon olevan alhainen ja halpamainen. Se on niin täynnä vihaa elävää ja toimivaa ihmistä kohtaan, että sen oman edun tavoittelukaan ei tee siitä ylhäistä ja jalomielistä. Maamme media vihaa meitä ihmisiä. Se on koira, joka puree syöttävää kättä. Miten media on voinut sekaantua näin pahasti? Siihen on hyvin yksinkertainen syy – raha. Nälkiintyneelle kelpaa ruoka kuin ruoka. Keinoja ei kaihdeta, kun napa alkaa lähestymään selkärankaa.

Mediatalot voivat näyttää paperilla terveiltä yrityksiltä, mutta tämä ”voitollisuus” on saavutettu optimoimalla yrityksen rakennetta (lue: YT ja mahdollisimman paljon ihmisiä kilometritehtaalle). Ne eivät ole voitollisia liikevaihdon kasvun ansiosta. Kaupalliselle medialle annettiin jopa tasoitusta jäädyttämällä YLEn idenksikorotus (ja YLE vastasi tähän haasteeseen omilla YT:eillä – kuka kansanedustajista kantaa poliittisen vastuun tästä?). Tämäkään ei pelastanut meitä median hyökkäykseltä. ”Puumanaisilmiö” toistuu kerta toisensa jälkeen, koska on katsottu helpommaksi keinoksi muuttaa kansaa kuin omaa liiketoimintamallia. Epäonnistuminen on takuuvarmaa… mutta se ei näytä estävän yrittämistä.

Olen tarkoituksellisesti puhunut tässä ylimalkaisesti mediasta. Tiedän, että on epämääräistä puhua näin, mutta annetaan samalla mitalla takaisin. Sekoitetaan pakkaa ja sanotaan: ”Te olette tätä!”. Ihan vain sen takia, että päätoimittajakin ymmärtäisi tämänkin kirjoituksen. Tämä ei ole hyökkäys yksittäisiä toimittajia vastaan, mutta selkeä selänkääntö heidän työnantajilleen. Kotimainen journalismi on ollut jo vuosia hävettävässä allennustilassa ja se ei jätä minua rauhaan. Me emme ole koskaan olleet ”pohjolan Japani”, mutta meistä ollaan tekemässä ”pohjolan amerikkalaisia läskejä” ja valitettavan onnistuneesti. Siitä kannamme vastuun me.

Mainokset

Elämä ei ole pelkkää hengissä selviytymistä

bacon_screaming_po_2352205b

Elämän tarkoituksen etsijät ovat miltein poikkeuksetta ja tietämättään elämälle vihamielisiä. He harvoin ymmärtävät elämästä mitään ja vielä vähemmän sen tarkoituksesta. Tämä kävi hyvin esille Suomen Kuvalehden kysyessä elämän tarkoitusta seitsemältä kotimaiselta henkilöltä. Parhaimman vastausyrityksen antoi Sara Heinämaa:

Elämän tarkoitusta koskevaan kysymykseen ei voi vastata yleisesti, eikä kukaan voi ratkaista tätä ongelmaa toisten puolesta. Tiedemiehet, jumaloppineet ja kaikenlaiset saarnamiehet ja elämänvalmentajat, kirkolliset yhtä lailla kuin maalliset, ovat minun elämäni, sinun elämäsi ja jokaisen toisen ihmiselämän osalta amatöörejä.

Klassinen filosofinen pohditan on lähtenyt kysymyksestä, miten saavuttaa hyvä elämä. Nykyfilosofiaa katsoessa ymmärtää oppialan irtaantuneen kauaksi juuristaan. Tämä ei ole välttämättä mikään huono asia. En haluaisi, että terveyttäni hoidettaisiin antiikin Kreikan metodeilla enkä todellakaan haluaisi asua talossa, jota rakennettaessa ei osattu tehdä lujuuslaskelmia. Sama pätee filosofiaan. Sen on mentävä eteenpäin vaikka juuriaan sen ei kannata unohtaa.

Mutta viimeisten vuosien aikana kysymys elämästä on nostanut arjessani päätään. Vanhempani ovat vanhentuneet siihen pisteeseen, että uutista jomman kumman poismenosta voi odottaa saapuvaksi minä päivänä tahansa. Samoin heidän fyysinen ja henkinen rappeutuminen ovat asettaneet kysymyksen elämästä uuteen valoon. Mikä on elämän arvoista elämää?

Ennen kuin haluan edes pohtia sitä, mitä on elämän tarkoitus tai miten saavuttaa hyvä elämä, haluan selvittää itselleni mitä on itse elämä. Mitä on se asia, energia tai ominaisuus, joka nousee elottomasta materiasta? Missä sijaitsee elävän ja elottoman raja? Näihin kysymyksiin ihmisen tulee osata itselleen vastata ennen kuin hän kykenee edes järjellisissä rajoissa esittämään itselleen kysymyksen elämän tarkoituksesta tai hyvästä elämästä. Ja tähän liukumiinaan astuvat suurin osa elämän tarkoituksen ja hyvän elämän saarnaajista. He luulevat osaavansa juosta ennen kuin edes kykenevät kunnolla ryömimään. Tämä osaamattomuus tekee heistä valitettavan usein elämälle vihamielisiä kieltäjiä, jotka eivät voi sietää ympärillään elämän merkkejä. Palaan tähän tuonnempana. Sitä ennen on asetuttava itse kysymyksen äärelle.

Olen jo useampaan kertaan maininnut elämäni syvimmäksi vaikuttajaksi ranskalaisen filosofin Gilles Deleuzen. Kirjoitin aikoinani graduni hänen filosofiastaan ja olen liioittelematta viettänyt hänen ja Félix Guattarin yhteisteoksen Anti-Oidipus kanssa enemmän aikaa kuin minkään muun teoksen äärellä. Keskeisin Deleuzen ajattelun minua puhutelleista aiheista on ollut hänen käsityksensä elämästä. Elämä ei Deleuzen käsittelyssä rajoitu pelkkään orgaaniseen elämään. Ja siitä huolimatta Deleuzen keskiössä on ihminen. Tiedän tämän olevan kerettiläinen tulkinta, mutta Deleuzen kohdalla puhuminen kerettilläisyydestä on jotain, joka huvittaisi häntä suuresti.

Elimistöt kuolevat, mutta elämä ei kuole. Ei ole olemassa tuotantoa, joka ei ilmaisisi jotain elämän asiaa ja joka ei hahmottelisi tietä katukiveysten väliin.
(Haastatteluja, s. 83)

Elämä ei siis palaudu pelkkänä organismina olemiseen. Täten esimerkiksi kirjoitetun tekstin voidaan katsoa olevan ”elävää” ja ilmaisevan jotain sellaista, joka lisää elämää elävissä. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö minua väärin. En ole kaipaamassa takaisin vanhaa vitalismia, jonka mukaan kuolleen materian lisäksi maailmankaikkeudessa on jotain elävää ”substanssia”. Elämä on materian ominaisuus, jota hyvin suurella todennäköisyydellä esiintyy niin kauan kuin maailmankaikkeudessa riittää tarpeeksi materiaa.

Mutta mitä on itse ”elämä”? Tämän kysymyksen äärellä alamme ymmärtämään miksi elämän tarkoituksen etsijät itse asiassa ovat elämälle vihamielisiä tyhjyyden ja toimettomuuden rakastajia. Suuren tarkoituksen etsijät kääntävät katseensa pois ”tämänpuoleisuudesta” jonnekin ”tuolle puolen”. Ja tämä pätee niin teistisiin kuin ateistisiinkin elämän tarkoituksen saarnaajiin. Ajatellaan, että on jotain elämää ylittävää, jota seuraamalla voidaan navigoida tämän elämän läpi hyvää tuottaen.

Mutta elämä ei voi samaistua mihinkään jo olemassa olevaan. Elämän on aina luotava ero edellisestä hetkestä (jatkuvasti). Tämä keskeinen ongelma elämässä on niin triviaali, että sen ymmärtäminen tulee meille rationaalisuuden kyllästämille ihmisille ylivoimaiseksi. Deleuze katsoikin tämän takia, että elämä on tuo eron tuottamisen prosessi (tuotantoa). Valitettavan usein me unohdamme typistäessämme elämän hengissä selviytymiseen tämän luovan aspektin. Kun me luomme eli tulemme joksikin toiseksi kuin aikaisemmin olimme, me elämme.

Meidät erotetaan tästä luovuuden ulottuvuudesta jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Meidän tulee ajatella, että me heräämme aamulla samana henkilönä kuin menimme nukkumaan vaikka unen kokemuksen koettuamme olemme luoneet jotain uutta. Olemme taas yhtä (tai oikeasti useampaa) kokemusta rikkaampia. Ajokorttini sanoo minun olevan ”Janne Toivoniemi”, mutta millään hyvällä syyllä en voi olla se sama henkilö, jonka kuva minua katsoo takaisin ajokortissani. Minulla ja tuolla henkilöllä on enää hyvin vähän tekemistä keskenään. Miten minulla tällä kyseisellä hetkellä voi olla sama lupa ajaa autoa kuin vuonna 1989?

Elämä on luova tapahtuma. Ja kun tuo luovuus on tukahtunut vain saman vanhan kertaamiseen, on elämä jo päättynyt vaikka organismini jatkaisi maallista vaellustaan. Elämän tarkoitus on jotain, joka tulee luoda aina uudestaan ja uudestaan. Ihmisen kertoessa toiselle, mikä on elämän tarkoitus hän kahlitsee itse elämän ja pysähdyttää luovan tapahtuman. Saarnaaja ei voi sietää luovaa tapahtumaa, vaan hän haluaa pysähdyttää uuden tuotannon. Tämän takia luova elämä ei koskaan voi olla konservatiivista. Se ei halua säilyttää edellistä. Elämä on pohjimmiltaan epäinhimillistä, ihmiselle vierasta.

Suomen unohdetuin kirjallinen mestari on Markku Lahtela. Hänen teoksensa Sirkus (1978) on huikea ”postmoderni” saavutus. Siinä päähahmon (Xesmer Reosidius) äiti Esmerita antaa pojalleen ohjeen elämää varten, jonka toivoisin jokaisen meidän saavan äidiltään.

Opettele nämä kolme asiaa ja opettele ne hyvin: nussiminen, taiteen tekeminen, komeitten unien näkeminen. Etpä sitten kadu eläneesi.

Nämä sanat pitävät sisällään syvyyttä, jotka eivät välttämättä heti aukea. Seksuaalisuuden kanssa eläminen on meille jokaiselle jotain sellaista, jonka oppiminen on tärkeää. Olkoot ihmisen seksuaalisuus aseksuaalisuutta, mutta sen kanssa on opittava ”nussimaan”. Taiteen tekeminen on luovaa toimintaa, joka muistuttaa meitä elämästä itsestään. Siinä ehkä taiteen korkein ”sanoma” meille. Komeat unet kertovat voitosta siitä tukahduttamiskoneistosta, joka pyrkii estämään kaikin kavalin keinoin elämän toteutumista meissä. Vai oletteko kuulleet yhdestäkään neurootikosta, joka nukkuu yönsä hyvin?

Postauksen alussa oleva kuva on Francis Baconin maalauksesta ”Study after Velázquez’s Portrait of Pope Innocent X”. Se kuvaa hyvin tukahdutettua elämää. Korkeimmalla valtaistuimella istuvan paavin elämä huutaa itseään ulos kultaisessa häkissään. Kahlittu elämä ei ole elämisen arvoista, koska sillä ei koskaan ole ollut tarkoitusta. Se ei ole luotua, vaan ylhäältä annettua kuolemaa.

… ja Jumala loi naisen

fullscreen_pc

Chuck Klosterman on populaarikulttuurimme suurimpia analyytikkoja. Jokaisen tulisi lukea hänen hillitön elämänkerrallinen sukellus heavy metallin maailmaan Fargö Rock City – A Heavy Metal Odyssey In Rural Nörth Daköta (2001). Teos alkaa siitä, mistä kaikki hevitarinat saavat alkunsa – pitkien hiusten kasvattamisesta. Valitettavasti muutaman esseeteoksen jälkeen Klosterman teki vähemmän onnistuneen sukelluksen fiktion maailmaan, mutta on sieltä palannut journalistiseen esitykseen (kiitos siitä).

Viime viikolla palasin Klostermanin artikkelikokoelman Sex, Drugs, and Cocoa Puffs* – *A Low Culture Manifesto (2003) äärelle. Pelkästään teoksen sisältämä analyysi MTV:n Real World -sarjasta riittää nostamaan sen merkittäväksi populaarikulttuurin analyysiksi. Mutta teoksen aloittavan ”This Is Emo 0:01” esseen ensimmäiset lauseet pysäyttivät:

No woman will ever satisfy me. I know that now, and I would never try to deny it. But this is actually okay, because I will never satisfy a woman, either.

Kymmenen vuotta on hyvä tauko, jonka jälkeen kannattaa palata hätkähdyttävien tekstien äärelle. Tällä kertaa Klostermanin ajatukset ihmisten parinmuodostuksesta herättivät varsin toisenlaisia ajatuksia.

Analyysinsä Klosterman aloittaa luomalla katseen siihen minkälaisia sukupuolirooleja meidän populaarikulttuuri meille syöttää ja kuinka ne vääristävät meidät haluamaan jotain sellaista, mitä emme koskaan voi saavuttaa. Lacaninsa lukeneelle kulttuurin tutkijalle tämä ei ole mitään uutta. Luulisin Klostermaninkin lukeneen samat teoriat ja populaarikulttuuria analysoimalla hän esittää Lacanin teorian sellaisessa muodossa, että luulisi herättävän vähemmän akateemista jargonia lukeneissa ajatuksia. Lähdin pohtimaan omaa naiskuvaani ja miten se on muodostunut. Koska en halua pohtia omaa äiti-suhdettani, niin aloitetaan ensimmäisistä populaarikulttuurin vaikutuksista minuun.

Ensimmäiset kiusaannuttavat tykytykset sisälläni aiheutti Angélique -elokuvien Michèle Mercier. Televisiossa esitetyt elokuvat herättivät ala-asteikäisessä sydämessäni suunnattoman tunteen, jolle en osannut löytää selitystä. Hyvin alkanut latenssi-ikäni oli lopullisesti pilalla. Sydän pakahtuneena halusin nousta rinta rottingilla Angélique rinnallani purjelaivan komentosillalle ja purjehtia kohti suurta tuntematonta. Päädyin vetämään luokkamme kivointa tyttöä palmikosta ja heittämään purkan sen toisen paidan sisälle. Suhteeni sukupuoleen on tuosta hetkestä lähtien ollut ristiriitainen ja täynnä väärinymmärryksiä.

Vuonna 1982 yksitoistavuotias minä näki televisiossa toisen merkittävän näyn – Joan Jett ja ”I Love Rock ’n’ Roll”. Yes! Joan Jettissä yhdistyivät kaikki, mitä nuori kasvava poika tarvitsi – nahkarotsiin pukeutuva rokkimimmi, skeba ja kova biitti. Paluuta ei enää ollut. Hempeilyt sikseen, nasta lautaan ja ulvovalla Ford Mustangilla kohti suurkaupungin valoja. Sittemmin huoneen seinät täyttyivät KISSin, Mötley Crüen, Van Halenin ja W.A.S.P.’n julisteilla… mutta ei mennä siihen.

Joan Jettin jättämän jäljen seuraukset alkoivat näkymään välittömästi. Jokainen minuun ihastunut tyttö oli ns. kilttityttö (tai siis siltä he silmissäni vaikuttivat) ja eivät suuremmin herättäneet villissä sydämessäni vastakaikua. Missä olivat kaikki rokkimimmit? Tylsiä Dingo ja Modern Talk -faneja kaikkialla. Sittemmin niitä rokkimimmejäkin alkoi ilmestymään katastrofaalisin seurauksin. Hausin sitä, mitä en voinut saada ja sain sitä, mitä en ymmärtänyt haluta. Olin alkanut irtaantumaan todellisuudesta. Ja se vain kiihtyi entisestään, kun pääsin vauhtiin.

Mutta en voi olla itselleni yhtä ankara kuin Klosterman vaikuttaa olevan itselleen. Kaiken voidaan nähdä liittyvän ihanan turhauttavaan ja painajaismaiseen murrosikään, joka kohdallani taisi venyä muutaman vuoden liian pitkäksi. Yön pimeinä hetkinä tulen ajatelleeksi menneitä rakkauksiani ja ihmettelen kuinka tähän kaikkeen on tultu – keski-ikä painaa päälle, ei perhettä, ei suhdetta ja sinkkuelämän riennot eivät näytä irroittavan otettaan… Ajanko edelleen takaa sitä jotain saavuttamatonta? Kierränkö noidankehää? Näikö ilmeistä se neuroottinen toisto elämässä onkin?

Mutta sitähän populaarikulttuuri pohjimmiltaan on. Se neurotisoi meidät saavuttamattomilla kuvilla. Kuvilla, jotka eivät ole tästä elämästä. Elokuva- ja poptähtiä ei kutsuta turhaan tähdiksi. Ei niitä koskaan saavuta. Ja vaikka ihmisen saavuttaisikin, niin hänen tähteytensä on aina muualla. Popkulttuurin keskeisin tuote on fani. Se elää faneista. Ilman heitä popteollisuudella ei olisi mitään taloudellista pohjaa. Fanius on mieletön keksintö. Kuninkaallisten ja ylhäistön menetettyä asemansa, on meille tähdet ja heidän fanittaminen. Faniutta voi älyllistää miten paljon tahansa, mutta miksikään muuksi se ei muutu. Olet osa populaarikulttuurin koneistoa ja kannat rahasi tämän koneiston ylläpitoon.

Kuvien kumartaminen on saavuttanut uuden ulottuvuuden kun olemme alkaneet fanittamaan pelien pikselimössö-hahmoja. Täysin keinotekoiset hahmot ovat osittain ottaneet faniuden kohteen. Ja vieraantuminen vain kiihtyy. Tästä hyvä esimerkki on japanilaisnuorten selibaattisyndrooma (sekkusu shinai shokogun). Me voimme päitämme pyöritellen naureskella näille seksiä kammoaville, pehmoleluja halaaville ja mielikuvitushahmoja rakastaville nuorille, mutta me olemme heidän kanssaan samassa veneessä. Parisuhteelle ja vanhemmuudelle on enenevässä määrin asetettu niin korkeat vaatimukset, että me emme kykene löytämään niille vastinetta, emmekä itse pysty sellaisiin vastaamaan.

Huvittuneena seuraan muutamien vakinaisessa parisuhteessa elävän tuttavani suhtautumista Tinderiin (kyllä, käytän sitä). ”Ai, sä vaan selaat mimmejä. Kuinka pinnallista”. Kuinka pinnallista on tavallinen baari-ilta? Asetumme istumaan pöytään ja skannaamme toisiamme… aivan niin, pärstäkertoimen mukaan. Se siis siitä pinnallisuudesta. Ja kuinka kliseistä onkaan mennä toisen luokse ”vaan juttelemaan”, kun se esikarsinta on jo tehty.

Mutta naiskuvastanihan minun tuli kirjoittaa. Koska olen tylsästi hetero, niin naisia ajatellessa sitä tulee samalla pohtineeksi seksiä ja parisuhdetta. Ehkä minulle tämä tilanne tässä iässä ei ole niin ylitsepääsemätöntä, koska olen aina ollut umpikujassa suhteessani naisiin. Siitäkin huolimatta en yhtäkään suhdetta vaihtaisi pois tai kadu rakkauksiani. Jokaisella niistä on oma paikkansa sydämessäni. Kuluneen sanonnan mukaisesti kadun ainostaan niitä mahdollisuuksia, jotka olen jäänyt käyttämättä… ja että sen tytön palmikosta ja heitin sen purkan toisen paidan sisään. En vain osannut muulla tavalla käsitellä sitä tunnetta, joka muistutti minua Angéliquesta… sorry.

Aikamme kaksi ongelmaa

Lou-AS-image-4

Olen löytänyt selityksen kahteen aikakautemme ongelmaan. Aikaudellamme on huomattavasti keskeisimpiä ongelmia kuin nämä, mutta keskityn tässä näihin kahteen. Ensimmäinen niistä on globaali – keski-ikäisten miesten miehisyys – ja jälkimmäinen lokaali – kotimaisen journalismin alennustila. Kummatkin kietoutuvat toistensa ympärille.

Matkani kohti selitystä lähti Helsingin Sanomien (video)blogin postauksesta ”Vuoden 1980 jälkeen syntyneet teinit käyvät hermoille”. Siinä kaksi minua vuotta vanhempaa keski-ikäistä miestä (Heikki Aittokoski ja Jone Nikula) avautuivat omasta keski-ikäisyydestään. Ikätoverini Pertti Jarla ehti jo antaa oman vastineensa Aittokosken ja Nikulan kaunaiseen avautumiseen. Pyrin lähestymään aihetta hieman erilaisesta näkökulmasta vaikka julistaudun jarlalaiseksi tässä keskustelussa.

Ensimmäinen reaktioni keski-ikäisten toverieni avautumiseen oli: ”Voi helvetti mitä valitusta… taas!” Sen jälkeen jäin päivän viimeisten hetkien aikana pohtimaan minun suhdetta ikääni, sukupuoleeni ja aikaani. Mistä tämä kaunainen suhtautuminen maailmaa ja aikakautta kohtaan kumpuaa?

Ensin on lähdettävä ”kaunan” käsitteen määrittelemisestä. Ja kuka olisikaan paras opas tähän mentaaliseen maailmaan kuin Friedrich Nietzsche. Ja tarkemmin sanottuna Gilles Deleuzen luenta tuon 1800-luvun mursuviiksen ajatteluun.

Mutta mitä siis on kauna? – On lähdettävä perusteista. Nietzsche jakaa ”elämän voimat” kahteen luokkaan: aktiivisiin (hallitseviin) ja reaktiivisiin (hallittuihin). Länsimaisessa kulttuurissa reaktiiviset voimat ovat olleet voitollisia, koska me olemme sisäistäneet kaunaisen suhteen elämää ja maailmaa kohtaan (en valitettavasti tässä voi mennä kovin syvälliseen selvitykseen tästä asiasta – jos jollakin on intohimoa tähän, niin suosittelen tutustumista Gilles Deleuzen teokseen Nietzsche ja filosofia [suom. Tapani Kilpeläinen]). Mutta yksinkertaistetusti ilmaistuna, me emme ole aktiivisia elämää kohtaan, vaan reagoimme sen antamiin ärsykkeihin. Se on orjan näkökulma maailmaan.

Juuri tätä Aittokosken ja Nikulan postaus on täynnä – reaktiota ympäröivään maailmaa kohtaan. He eivät halua ottaa haltuunsa vastustusta tuottavaa maailmaa, vaan osoittavat syyttävät sormensa sen suuntaan. Sinä olet paha, siis minä olen hyvä. Tämä on orjan näkökulma. Minän ulkopuolinen tulee osoittaa pahaksi, jotta saan omanarvon tunteeni omasta hyvyydestäni. Tätä näkökulmaa Nietzsche kutsuu orjamoraaliksi – alistetun positioksi maailmassa.

Herra lähtee täysin vastaisesta asemasta. Hän näkee itsensä hyväksi ja ylhäiseksi, jonka valitettavana seurauksena on huono ja alhainen ”ulkopuolinen”. Tämä oman arvonsa myöntäminen on meille reaktiivisten voimien muodostamille ihmisille hyvin vierasta. Meidän kaikkien reaktiivisuus tulee parhaiten esille miesten ahdingossa. Vaikka itse en tunne syvää ahdinkoa omasta sukupuolisesta positiosta, niin ymmärrän hyvin mistä tämä kaikki kumpuaa.

Nykyisessä sukupuolikeskustelussa miehet näkevät harmittavan usein itsensä toiminnan kohteina eikä sen subjekteina. Miehet itse maalaavat itsestään kuvaa passiivisena vastaanottajana. Kasviksia syövät naiset ja naismaiset miehen puolikkaat ahdistavat miehet selkä seinää vasten ja mies ahdistuu. On aika julkeata nostaa itsensä kokonaisen sukupolven ja sukupuolen edustajaksi ja sanoa oman situaationsa edustavan kaikkien muiden tilannetta elämässä. Mutta hallittu ja reaktiivinen mieli ei tästä halua mitään tietää. Syyllistämisen sisäistänyt subjekti harhautuu uskomattoman kevein perustein omien harhojensa muodostaman maailman sokkelikkoon. En missään nimessä väheksy tämän seurauksena herääntynyttä ahdistusta, mutta siitäkin huolimatta se on elämästä ja maailmasta vieraantunutta ahdistusta.

Meidän miesten ongelmallinen suhde naisiin ja maailmaan selittyy isiemme perinnöllä. Me nelikymppiset olemme suurten sukupolvien lapsia, joiden vanhemmat eivät kyenneet opettamaan meille miehenä olemisen saloja. Johtuuko tämä suurten sukupolvien saamattomuudesta vai kulttuurin ällistyttävästä muuttumisvauhdista? – Vastaus löytyy jostain välimaastosta. En kykene esittämään perusteellista vastausta tässä. Ja se ei tässä kohdassa ole edes merkittävää.

Merkittävää on, että tunnistamme missä ongelma ei ole. Meidän ongelmamme ei ole kasvisruokaa preferoivissa naisissa, ei 1980-luvulla syntyneiden ”nettinatiivien” sukupolvessa tai äijyyden devalvaatiossa. Näiden miesten ongelma sijaitsee heidän syyllistävissä sormissa, jotka tulisi katkaista. Sylkiessämme toisten kasvoille syytöksiä omasta pahoinvoinnistamme me eliminoimme itseltämme toiminnan. Meistä tulee vastaanottavia, reaktiivisia sylkykuppeja. Syytösten suoltaja ei ole subjekti, vaan toimiva objekti. Hän on sisäistänyt reaktiivisuuden toimintansa sydämeen ja samalla kadottanut lopullisesti hallinnan omasta elämästään.

Toiminta tuottaa seurauksenaan aina reaktiota. Se, tunteeko toinen sen käsimyksenä, on hänen vastuullaan. Aktiivinen mieli ei jää pohtimaan oman kipunsa syyllisiä, vaan iloitsee tämän ”elämän kitkan” olemassaolosta. Kun omalla iholla tuntuu kipua, niin tietää sijaitsevansa elävässä ympäristössä. ”Nobody moves nobody gets hurt”. Ja tässä piilee reaktiivisen olemassaolon tyypin päämäärä – lopetataan kaikki toiminta, jotta ketään ei vain satuisi (mikä on sama kuin mikään ei eläisi – tahto kuolla). Kipu on merkki elämän olemassaolosta.

Ai, mitä tällä kaikella on tekemistä kotimaisen journalismin alennustilan kanssa? – No, jos maamme johtavan julkaisun kotisivuilla annetaan yllä kuvatun kaltaiselle reaktiiviselle elämän ilmaisulle niinkin merkittävä ”palstatila”, niin mielestäni minun ei tule asiaa sen enempää perustella.

Mikä on se vaihtoehto, joka tekisi meistä enemmän aktiivisia? – Siihen on vaikea antaa vastausta, mutta palaan siihen joskus tulevaisuudessa. Siitä voitte panna päänne pantiksi.

(Anti-)Nylén

DSC_00032

Antti Nylén vituttaa. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Minulle Nylén on kuin hänelle Leena Krohn – ”herättää aina ihailua ja vastustusta”. Olen miltein jokaisesta elämän peruskysymyksestä eri mieltä Nylénin kanssa. Olen karnivori. En usko, että eläimillä on meidän käsityksen mukaista sielua (joten niiden pahoinpitelyä ei voida tuomita kuten ihmisten pahoinpitelyä – palaan tähän myöhemmin). En ole koskaan ymmärtänyt mitä joku voi nähdä Morrisseyssä. Rakastan nahasta tehtyjä kenkiä. Pidän päihtymisestä. Ja mielestäni Nylén pukeutuu huonosti.

Näistä eroista riippumatta (tai ehkä juuri siksi) nostan Antti Nylénin kotimaisista kirjoittajista kaikkein korkeimmalle sijalle. Hänen esseekokoelmansa Vihan ja katkeruuden esseet (2007) on teos, jonka olisin halunnut kirjoittaa. En allekirjoita juuri mitään hänen ajatuksistansa, mutta hänen kirjallinen tyylitajunsa ja asenteensa saavuttavat juuri ne sanat, joita olen yön pimeinä hetkinä yrittänyt kaapata itselleni. Ja minä olen siinä aina epäonnistunut.

Olen oman saamattomuuteni ja mukavuudenhaluni takia antanut Nylénille reilun etumatkan. En yksinkertaisesti ole istunut tuolin ja läppärin välisessä tilassa yhtä ahkerasti (kirjoittamassa) kuin hän. Samoin hän on saattanut lukea (sic) muutaman teoksen enemmän kuin minä (ja muutaman niistä huomattavasti useampaan kertaan). Mutta en luovuta näin helpolla. Vastaan Nylénin kutsuhuutoon omalla tyylilläni.

On hävettävää, että ihmiset (ei ainoastaan Suomessa, vaan yleensä kaikkialla) eivät anna esseekirjallisuudelle sitä arvostusta ja asemaa, mikä sille kuuluisi. Kotimaassamme kaikkein nolointa on kolumnistien taso lehdissä. Turhalla aivo-oksennuksella täytetään (lukijamäärältään) merkittävienkin lehtien palstoja ja nettisivuja. Rivitoimittajien suoltamat uutisanalyysit voisi jättää julkaisematta miltein poikkeuksetta. Tätäkin ruokottomampia ovat lehdistön julkaisemat aikalaisanalyysit. Ne eivät yllä edes Björn Wahlroosin aivopierujen tasolle.

Muistan elävästi kuinka kiukku sisälläni ärähti, kun Matti Wuori sanoi hänen sukupolvensa olevan sivistyksellisesti ylivoimainen nykyiseen sukupolveen verrattuna. Tuolloin nuori filosofian opiskelija nosti keskisormensa pystyyn television edessä, mutta näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt hänen olleen oikeassa (koska en sen enempää asian eteen tehnyt).

Sukupolvet, jotka ovat syntyneet 1970-luvulla ja sen jälkeen eivät kykene saavuttamaan sitä sivistyksellistä tasoa, jonka heitä edeltävät sukupolvet (about 1950- ja 1960-luvuilla syntyneet) omaavat. Tämä kulkee käsi kädessä sukupolvien varallisuuden kanssa (sattumaa?). Olemme astuneet sivistyksellisen degeneraation aikakauteen. Ja tässä kohdassa on ymmärrettävä, että kyky matemaattiseen kalkyyliin ei ole samaistettavissa sivistyneisyyteen. Kutsun aikakauttamme ”pösilöiden riemuvoitoksi”.

Määrittelen ”pösilön” näsä- ja näennäisviisastelevaksi dogmaatikoksi, joka ei kykene astumaan syntaksin piiristä semantiikan alueelle. En nyt tässä kohden parempia termejä kykene löytämään ajatukseni vaatteiksi (antakaa se anteeksi). Kun arvostelee pösilön ajattelun laatua, niin hän kohdentaa huomionsa arvostelun sisältämiin kielioppivirheisiin. Ja tämä on ”syvällisintä” mihin hän kykenee. Ne, jotka eivät ymmärrä syntaksista mitään, heittäytyvät trollaamaan tai muuten vain soittamaan suutansa. Kun sanat eivät enää riitä, otetaan nyrkit esille.

Olen aina pitänyt internetiä ihmisen merkittävimpänä keksintönä. Mutta sen pimeä puoli on pösilöille annettu vapaa tila esittää ja levittää sanojaan (ajatuksiksi niitä ei voi kutsua). Tämän ilmiön perverssein muoto on hybridisodankäynti. Ennen luotien ampumista ammutaan mielipiteitä keskusteluun, jotta taistelukyky voitaisiin eliminoida mahdollisimman tehokkaasti. Pösilö astuu tähän miinaan ensimmäisenä.

Miksi sitten Nylén vituttaa? – Siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on vähemmän pösilö kuin minä. Jokainen aikakausi tarvitsee oman diskurssinsa sääntöineen. Nylén ei mahdu meidän aikakautemme diskurssiin. Hän on ”dandy”. Nylénillä on asiaa, mutta hänen ilmaisunsa ei saavuta maalia. Me emme ole tarpeeksi viisaita ymmärtääksemme Nylénin vittuilua. Ja koska me emme vittuunnu, hän on epäonnistunut. Me keskitämme huomiomme hänen vegaaniuteen, morrissey-diggailuun ja pukeutumiseen. Nylénin ajattelu ei saavuta meitä. Sen nuolet on ammuttu taaksepäin menneille sukupolville. Todellinen oman aikansa ajattelija ottaa maahan pudonneet nuolet ja ampuu ne eteenpäin parhaimmaksi katsomaansa suuntaan.

Palaan eläinten pahoinpitelyyn. On kiistaton tosiasia, että nykyinen lihakarjan tehotuontanto on kestämätöntä. Yleinen sääntö on, että yhden nautalihan tuottamiseksi tarvitaan kymmenen kiloa rehua. Jos ihminen söisi tästä kymmenestä kasvikilosta yhdeksän, hän eläisi huomattavasti terveemmin. Mutta tämä ei ole pointtini. Meidän ei tule inhimillistää eläimiä. Me emme voi mennä lehmän, sian tai muunkaan eläimen korvien väliin tutkimaan miltä siinä keskushermostossa kipu tuntuu. Me emme edes voi tietää, miten eläin tuntee. Itse asiassa me emme edes tiedä miten toinen ihminen tuntee kivun. Tämä on täysin triviaali filosofinen kysymys.

Meidän suhteemme eläimiin tulee lähteä meistä itsestämme. Mitä meidän harjoittama eläinten kohtelu tekee meistä? Kuinka alhaista olemassaolon tyyppiä ihminen edustaakaan eläessään näin kuten me elämme? Arvostellessaan riittauosukaisia ja henkkahyppösiä kirjallisine tekeleineen Nylén osuu osittain maaliin. Mutta eläimet tulee jättää rauhaan inhimillistämiseltä.

Me luemme ja kulutamme kirjallisesti täyttä paskaa. Ja sitähän kuluttaminen perimmiltään on – ulosteen tuottamista. Työllämme muutamme vangitun aikamme laskettavaksi valuutaksi, jonka harhaisessa kuluttamisen vapaudessamme prosessoimme omistamiksi tuotteiksi. Kotini on täynnä paskaa!

Kohdellessamme elävää organismia (jonkalaisia mekin olemme) kulutustuotteina, me ympäröimme itsemme ulosteella. ”Olet, mitä syöt”. Me seilaamme samassa veneessä tämän paskan ympäröimässä veneessä. Niin sinä Antti Nylén kuin minäkin. Ja siitäkin huolimatta ihailen ja rakastan kirjoitustasi. Se on sitä harvinaisuutta, joka ei ole paskaa. Kiitos siitä.