… ja Jumala loi naisen

fullscreen_pc

Chuck Klosterman on populaarikulttuurimme suurimpia analyytikkoja. Jokaisen tulisi lukea hänen hillitön elämänkerrallinen sukellus heavy metallin maailmaan Fargö Rock City – A Heavy Metal Odyssey In Rural Nörth Daköta (2001). Teos alkaa siitä, mistä kaikki hevitarinat saavat alkunsa – pitkien hiusten kasvattamisesta. Valitettavasti muutaman esseeteoksen jälkeen Klosterman teki vähemmän onnistuneen sukelluksen fiktion maailmaan, mutta on sieltä palannut journalistiseen esitykseen (kiitos siitä).

Viime viikolla palasin Klostermanin artikkelikokoelman Sex, Drugs, and Cocoa Puffs* – *A Low Culture Manifesto (2003) äärelle. Pelkästään teoksen sisältämä analyysi MTV:n Real World -sarjasta riittää nostamaan sen merkittäväksi populaarikulttuurin analyysiksi. Mutta teoksen aloittavan ”This Is Emo 0:01” esseen ensimmäiset lauseet pysäyttivät:

No woman will ever satisfy me. I know that now, and I would never try to deny it. But this is actually okay, because I will never satisfy a woman, either.

Kymmenen vuotta on hyvä tauko, jonka jälkeen kannattaa palata hätkähdyttävien tekstien äärelle. Tällä kertaa Klostermanin ajatukset ihmisten parinmuodostuksesta herättivät varsin toisenlaisia ajatuksia.

Analyysinsä Klosterman aloittaa luomalla katseen siihen minkälaisia sukupuolirooleja meidän populaarikulttuuri meille syöttää ja kuinka ne vääristävät meidät haluamaan jotain sellaista, mitä emme koskaan voi saavuttaa. Lacaninsa lukeneelle kulttuurin tutkijalle tämä ei ole mitään uutta. Luulisin Klostermaninkin lukeneen samat teoriat ja populaarikulttuuria analysoimalla hän esittää Lacanin teorian sellaisessa muodossa, että luulisi herättävän vähemmän akateemista jargonia lukeneissa ajatuksia. Lähdin pohtimaan omaa naiskuvaani ja miten se on muodostunut. Koska en halua pohtia omaa äiti-suhdettani, niin aloitetaan ensimmäisistä populaarikulttuurin vaikutuksista minuun.

Ensimmäiset kiusaannuttavat tykytykset sisälläni aiheutti Angélique -elokuvien Michèle Mercier. Televisiossa esitetyt elokuvat herättivät ala-asteikäisessä sydämessäni suunnattoman tunteen, jolle en osannut löytää selitystä. Hyvin alkanut latenssi-ikäni oli lopullisesti pilalla. Sydän pakahtuneena halusin nousta rinta rottingilla Angélique rinnallani purjelaivan komentosillalle ja purjehtia kohti suurta tuntematonta. Päädyin vetämään luokkamme kivointa tyttöä palmikosta ja heittämään purkan sen toisen paidan sisälle. Suhteeni sukupuoleen on tuosta hetkestä lähtien ollut ristiriitainen ja täynnä väärinymmärryksiä.

Vuonna 1982 yksitoistavuotias minä näki televisiossa toisen merkittävän näyn – Joan Jett ja ”I Love Rock ’n’ Roll”. Yes! Joan Jettissä yhdistyivät kaikki, mitä nuori kasvava poika tarvitsi – nahkarotsiin pukeutuva rokkimimmi, skeba ja kova biitti. Paluuta ei enää ollut. Hempeilyt sikseen, nasta lautaan ja ulvovalla Ford Mustangilla kohti suurkaupungin valoja. Sittemmin huoneen seinät täyttyivät KISSin, Mötley Crüen, Van Halenin ja W.A.S.P.’n julisteilla… mutta ei mennä siihen.

Joan Jettin jättämän jäljen seuraukset alkoivat näkymään välittömästi. Jokainen minuun ihastunut tyttö oli ns. kilttityttö (tai siis siltä he silmissäni vaikuttivat) ja eivät suuremmin herättäneet villissä sydämessäni vastakaikua. Missä olivat kaikki rokkimimmit? Tylsiä Dingo ja Modern Talk -faneja kaikkialla. Sittemmin niitä rokkimimmejäkin alkoi ilmestymään katastrofaalisin seurauksin. Hausin sitä, mitä en voinut saada ja sain sitä, mitä en ymmärtänyt haluta. Olin alkanut irtaantumaan todellisuudesta. Ja se vain kiihtyi entisestään, kun pääsin vauhtiin.

Mutta en voi olla itselleni yhtä ankara kuin Klosterman vaikuttaa olevan itselleen. Kaiken voidaan nähdä liittyvän ihanan turhauttavaan ja painajaismaiseen murrosikään, joka kohdallani taisi venyä muutaman vuoden liian pitkäksi. Yön pimeinä hetkinä tulen ajatelleeksi menneitä rakkauksiani ja ihmettelen kuinka tähän kaikkeen on tultu – keski-ikä painaa päälle, ei perhettä, ei suhdetta ja sinkkuelämän riennot eivät näytä irroittavan otettaan… Ajanko edelleen takaa sitä jotain saavuttamatonta? Kierränkö noidankehää? Näikö ilmeistä se neuroottinen toisto elämässä onkin?

Mutta sitähän populaarikulttuuri pohjimmiltaan on. Se neurotisoi meidät saavuttamattomilla kuvilla. Kuvilla, jotka eivät ole tästä elämästä. Elokuva- ja poptähtiä ei kutsuta turhaan tähdiksi. Ei niitä koskaan saavuta. Ja vaikka ihmisen saavuttaisikin, niin hänen tähteytensä on aina muualla. Popkulttuurin keskeisin tuote on fani. Se elää faneista. Ilman heitä popteollisuudella ei olisi mitään taloudellista pohjaa. Fanius on mieletön keksintö. Kuninkaallisten ja ylhäistön menetettyä asemansa, on meille tähdet ja heidän fanittaminen. Faniutta voi älyllistää miten paljon tahansa, mutta miksikään muuksi se ei muutu. Olet osa populaarikulttuurin koneistoa ja kannat rahasi tämän koneiston ylläpitoon.

Kuvien kumartaminen on saavuttanut uuden ulottuvuuden kun olemme alkaneet fanittamaan pelien pikselimössö-hahmoja. Täysin keinotekoiset hahmot ovat osittain ottaneet faniuden kohteen. Ja vieraantuminen vain kiihtyy. Tästä hyvä esimerkki on japanilaisnuorten selibaattisyndrooma (sekkusu shinai shokogun). Me voimme päitämme pyöritellen naureskella näille seksiä kammoaville, pehmoleluja halaaville ja mielikuvitushahmoja rakastaville nuorille, mutta me olemme heidän kanssaan samassa veneessä. Parisuhteelle ja vanhemmuudelle on enenevässä määrin asetettu niin korkeat vaatimukset, että me emme kykene löytämään niille vastinetta, emmekä itse pysty sellaisiin vastaamaan.

Huvittuneena seuraan muutamien vakinaisessa parisuhteessa elävän tuttavani suhtautumista Tinderiin (kyllä, käytän sitä). ”Ai, sä vaan selaat mimmejä. Kuinka pinnallista”. Kuinka pinnallista on tavallinen baari-ilta? Asetumme istumaan pöytään ja skannaamme toisiamme… aivan niin, pärstäkertoimen mukaan. Se siis siitä pinnallisuudesta. Ja kuinka kliseistä onkaan mennä toisen luokse ”vaan juttelemaan”, kun se esikarsinta on jo tehty.

Mutta naiskuvastanihan minun tuli kirjoittaa. Koska olen tylsästi hetero, niin naisia ajatellessa sitä tulee samalla pohtineeksi seksiä ja parisuhdetta. Ehkä minulle tämä tilanne tässä iässä ei ole niin ylitsepääsemätöntä, koska olen aina ollut umpikujassa suhteessani naisiin. Siitäkin huolimatta en yhtäkään suhdetta vaihtaisi pois tai kadu rakkauksiani. Jokaisella niistä on oma paikkansa sydämessäni. Kuluneen sanonnan mukaisesti kadun ainostaan niitä mahdollisuuksia, jotka olen jäänyt käyttämättä… ja että sen tytön palmikosta ja heitin sen purkan toisen paidan sisään. En vain osannut muulla tavalla käsitellä sitä tunnetta, joka muistutti minua Angéliquesta… sorry.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s