Elämä ei ole pelkkää hengissä selviytymistä

bacon_screaming_po_2352205b

Elämän tarkoituksen etsijät ovat miltein poikkeuksetta ja tietämättään elämälle vihamielisiä. He harvoin ymmärtävät elämästä mitään ja vielä vähemmän sen tarkoituksesta. Tämä kävi hyvin esille Suomen Kuvalehden kysyessä elämän tarkoitusta seitsemältä kotimaiselta henkilöltä. Parhaimman vastausyrityksen antoi Sara Heinämaa:

Elämän tarkoitusta koskevaan kysymykseen ei voi vastata yleisesti, eikä kukaan voi ratkaista tätä ongelmaa toisten puolesta. Tiedemiehet, jumaloppineet ja kaikenlaiset saarnamiehet ja elämänvalmentajat, kirkolliset yhtä lailla kuin maalliset, ovat minun elämäni, sinun elämäsi ja jokaisen toisen ihmiselämän osalta amatöörejä.

Klassinen filosofinen pohditan on lähtenyt kysymyksestä, miten saavuttaa hyvä elämä. Nykyfilosofiaa katsoessa ymmärtää oppialan irtaantuneen kauaksi juuristaan. Tämä ei ole välttämättä mikään huono asia. En haluaisi, että terveyttäni hoidettaisiin antiikin Kreikan metodeilla enkä todellakaan haluaisi asua talossa, jota rakennettaessa ei osattu tehdä lujuuslaskelmia. Sama pätee filosofiaan. Sen on mentävä eteenpäin vaikka juuriaan sen ei kannata unohtaa.

Mutta viimeisten vuosien aikana kysymys elämästä on nostanut arjessani päätään. Vanhempani ovat vanhentuneet siihen pisteeseen, että uutista jomman kumman poismenosta voi odottaa saapuvaksi minä päivänä tahansa. Samoin heidän fyysinen ja henkinen rappeutuminen ovat asettaneet kysymyksen elämästä uuteen valoon. Mikä on elämän arvoista elämää?

Ennen kuin haluan edes pohtia sitä, mitä on elämän tarkoitus tai miten saavuttaa hyvä elämä, haluan selvittää itselleni mitä on itse elämä. Mitä on se asia, energia tai ominaisuus, joka nousee elottomasta materiasta? Missä sijaitsee elävän ja elottoman raja? Näihin kysymyksiin ihmisen tulee osata itselleen vastata ennen kuin hän kykenee edes järjellisissä rajoissa esittämään itselleen kysymyksen elämän tarkoituksesta tai hyvästä elämästä. Ja tähän liukumiinaan astuvat suurin osa elämän tarkoituksen ja hyvän elämän saarnaajista. He luulevat osaavansa juosta ennen kuin edes kykenevät kunnolla ryömimään. Tämä osaamattomuus tekee heistä valitettavan usein elämälle vihamielisiä kieltäjiä, jotka eivät voi sietää ympärillään elämän merkkejä. Palaan tähän tuonnempana. Sitä ennen on asetuttava itse kysymyksen äärelle.

Olen jo useampaan kertaan maininnut elämäni syvimmäksi vaikuttajaksi ranskalaisen filosofin Gilles Deleuzen. Kirjoitin aikoinani graduni hänen filosofiastaan ja olen liioittelematta viettänyt hänen ja Félix Guattarin yhteisteoksen Anti-Oidipus kanssa enemmän aikaa kuin minkään muun teoksen äärellä. Keskeisin Deleuzen ajattelun minua puhutelleista aiheista on ollut hänen käsityksensä elämästä. Elämä ei Deleuzen käsittelyssä rajoitu pelkkään orgaaniseen elämään. Ja siitä huolimatta Deleuzen keskiössä on ihminen. Tiedän tämän olevan kerettiläinen tulkinta, mutta Deleuzen kohdalla puhuminen kerettilläisyydestä on jotain, joka huvittaisi häntä suuresti.

Elimistöt kuolevat, mutta elämä ei kuole. Ei ole olemassa tuotantoa, joka ei ilmaisisi jotain elämän asiaa ja joka ei hahmottelisi tietä katukiveysten väliin.
(Haastatteluja, s. 83)

Elämä ei siis palaudu pelkkänä organismina olemiseen. Täten esimerkiksi kirjoitetun tekstin voidaan katsoa olevan “elävää” ja ilmaisevan jotain sellaista, joka lisää elämää elävissä. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö minua väärin. En ole kaipaamassa takaisin vanhaa vitalismia, jonka mukaan kuolleen materian lisäksi maailmankaikkeudessa on jotain elävää “substanssia”. Elämä on materian ominaisuus, jota hyvin suurella todennäköisyydellä esiintyy niin kauan kuin maailmankaikkeudessa riittää tarpeeksi materiaa.

Mutta mitä on itse “elämä”? Tämän kysymyksen äärellä alamme ymmärtämään miksi elämän tarkoituksen etsijät itse asiassa ovat elämälle vihamielisiä tyhjyyden ja toimettomuuden rakastajia. Suuren tarkoituksen etsijät kääntävät katseensa pois “tämänpuoleisuudesta” jonnekin “tuolle puolen”. Ja tämä pätee niin teistisiin kuin ateistisiinkin elämän tarkoituksen saarnaajiin. Ajatellaan, että on jotain elämää ylittävää, jota seuraamalla voidaan navigoida tämän elämän läpi hyvää tuottaen.

Mutta elämä ei voi samaistua mihinkään jo olemassa olevaan. Elämän on aina luotava ero edellisestä hetkestä (jatkuvasti). Tämä keskeinen ongelma elämässä on niin triviaali, että sen ymmärtäminen tulee meille rationaalisuuden kyllästämille ihmisille ylivoimaiseksi. Deleuze katsoikin tämän takia, että elämä on tuo eron tuottamisen prosessi (tuotantoa). Valitettavan usein me unohdamme typistäessämme elämän hengissä selviytymiseen tämän luovan aspektin. Kun me luomme eli tulemme joksikin toiseksi kuin aikaisemmin olimme, me elämme.

Meidät erotetaan tästä luovuuden ulottuvuudesta jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Meidän tulee ajatella, että me heräämme aamulla samana henkilönä kuin menimme nukkumaan vaikka unen kokemuksen koettuamme olemme luoneet jotain uutta. Olemme taas yhtä (tai oikeasti useampaa) kokemusta rikkaampia. Ajokorttini sanoo minun olevan “Janne Toivoniemi”, mutta millään hyvällä syyllä en voi olla se sama henkilö, jonka kuva minua katsoo takaisin ajokortissani. Minulla ja tuolla henkilöllä on enää hyvin vähän tekemistä keskenään. Miten minulla tällä kyseisellä hetkellä voi olla sama lupa ajaa autoa kuin vuonna 1989?

Elämä on luova tapahtuma. Ja kun tuo luovuus on tukahtunut vain saman vanhan kertaamiseen, on elämä jo päättynyt vaikka organismini jatkaisi maallista vaellustaan. Elämän tarkoitus on jotain, joka tulee luoda aina uudestaan ja uudestaan. Ihmisen kertoessa toiselle, mikä on elämän tarkoitus hän kahlitsee itse elämän ja pysähdyttää luovan tapahtuman. Saarnaaja ei voi sietää luovaa tapahtumaa, vaan hän haluaa pysähdyttää uuden tuotannon. Tämän takia luova elämä ei koskaan voi olla konservatiivista. Se ei halua säilyttää edellistä. Elämä on pohjimmiltaan epäinhimillistä, ihmiselle vierasta.

Suomen unohdetuin kirjallinen mestari on Markku Lahtela. Hänen teoksensa Sirkus (1978) on huikea “postmoderni” saavutus. Siinä päähahmon (Xesmer Reosidius) äiti Esmerita antaa pojalleen ohjeen elämää varten, jonka toivoisin jokaisen meidän saavan äidiltään.

Opettele nämä kolme asiaa ja opettele ne hyvin: nussiminen, taiteen tekeminen, komeitten unien näkeminen. Etpä sitten kadu eläneesi.

Nämä sanat pitävät sisällään syvyyttä, jotka eivät välttämättä heti aukea. Seksuaalisuuden kanssa eläminen on meille jokaiselle jotain sellaista, jonka oppiminen on tärkeää. Olkoot ihmisen seksuaalisuus aseksuaalisuutta, mutta sen kanssa on opittava “nussimaan”. Taiteen tekeminen on luovaa toimintaa, joka muistuttaa meitä elämästä itsestään. Siinä ehkä taiteen korkein “sanoma” meille. Komeat unet kertovat voitosta siitä tukahduttamiskoneistosta, joka pyrkii estämään kaikin kavalin keinoin elämän toteutumista meissä. Vai oletteko kuulleet yhdestäkään neurootikosta, joka nukkuu yönsä hyvin?

Postauksen alussa oleva kuva on Francis Baconin maalauksesta “Study after Velázquez’s Portrait of Pope Innocent X”. Se kuvaa hyvin tukahdutettua elämää. Korkeimmalla valtaistuimella istuvan paavin elämä huutaa itseään ulos kultaisessa häkissään. Kahlittu elämä ei ole elämisen arvoista, koska sillä ei koskaan ole ollut tarkoitusta. Se ei ole luotua, vaan ylhäältä annettua kuolemaa.

Advertisements

One thought on “Elämä ei ole pelkkää hengissä selviytymistä

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s