Itserakkaus revisited

Maaret Kallion HS-blogi Lujasti lempeä edustaa miltein poikkeuksetta kaikkea sitä, mitä psykoterapeuttinen löpinä pahimmillaan voi olla. Mutta tässäkin näyttää olevan poikkeuksensa. Postaus ”Ensin on opittava rakastamaan itseään – ja muut paikkansa pitämättömät ohjeet” näyttäisi sisältävän näkemyksen, jonka minäkin voin allekirjoittaa.

Sanoa ihmiselle, että hänen tulee oppia rakastamaan itseään ennen kuin häntä voidaan rakastaa, on jotain sellaista johon olen itsekin syyllistynyt. Kuvaan kuuluu, että noita sanoja viljellessäni elin onnellisessa parisuhteessa.

Ajatus on ankara ja kestämätön. Ihmisen on helpointa osata sitä, mitä on saanut kokea toisen ihmisen antamana. Sitä, mitä ei ole saanut, on vaikeaa antaa eteenpäin – itselleen tai toisille.

Boom! Osui ja upposi. Kun elää ”saamapuolella”, näkökulma aidan toiselle puolelle hämärtyy kummasti.

Samoin tänään saimme lukea kuinka kansanedustaja Teuvo Hakkarainen (ps) on huolissaan kantasuomalaisista maaseudun miehistä, kun heille ei riitä naisia paikkakunnalla. Tämä huoli tietenkin nähtiin maatamme ”uhkaavan” islamisaation valossa. Muslimimiehet tulevat maahamme ja vievät naiset maaseudun yksinäisiltä pirttien miehiltä.

Tämä avorasistinen umpikela on tarkoituksellisesti asian vierestä puhuva kusetusyritys, kuten lähes kaikki mitä kansanedustaja Hakkarainen suustaan ulos suoltaa. Islamisaation uhalla poliittisten irtopisteiden kerääminen auttaa näitä yksinäisiä miehiä yhtä vähän kuin self-help -oppaiden ”rakasta itseäsi ja rakkaus löytää luoksesi” -hokemat. Seuraavaksi varmaan Hakkarainen ehdottaa naisten pakkosiirtoja muuttotappiollisille paikkakunnille.

Harvempi meistä oikeasti ajattelee näitä naimattomia miehiä maaseudun yksinäisyydessä. En yhtäkään heistä tunne, mutta jos maalta kaupunkiin muuttaminen olisi heille helppoa, niin tuskinpa he sinne maaseudulle olisivat jääneet elämään. Jokaisella heillä on omat syynsä, miksi ovat paikkakunnalleen jääneet. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa tästä maailmasta, että elämänkumppanin löytäminen sieltä maaseudulta on vaikeampaa kuin kaupungista, ja joissakin tapauksissa jopa mahdotonta. Muualle on lähdettävä ellei yksin halua elämäänsä viettää.

Tätä tosiasiaa harvempi uskaltaa heille sanoa ääneen. Me kyllä uskallamme sanoa itsensä rakastamisen olevan edellytys rakkauden kohteena olemiselle. Allekirjoitan Kallion kanssa ajatuksen ankaruuden ja kestämättömyyden, mutta sellaista elämä on. Tai sellaista ainakin minun elämäni on: ankaraa ja kestämätöntä. Mutta samalla ymmärrän myös toisten elämän olevan yhtä ankaraa ja kestämätöntä.

Meille tuputetaan romanttista kuvaa yksilöllisyydestä, mutta se on pelkkää illuusiota. Todellisuudessa me ihmiset olemme hyvin samankaltaisia. Ne ainutkertaisilta tuntuvat tunteet on tunnettu lukemattomia kertoja aikaisemmin. Niistä jokainen on tallennettu muodossa tai toisessa kulttuurimme koodistoon. Pelkästään kirjallisuus pitää sisällään kuvauksen jokaisesta mahdollisesta tunne-elämän koukerosta, jota ihminen voi tuntea. Ja siitä huolimatta harva meistä on näihin teoksiin tutustunut. Elämän vaikeudesta valittaminen tuntuu vähemmän uuvuttavammalta vaihtoehdolta. Samankaltaisuuden lisäksi me ihmiset olemme itsepäisen laiskoja olentoja.

Kun sanotaan, että: ”Ihmisen on ensin rakastettava itseään, jotta kykenee rakastamaan jotakuta toista tai olemaan rakkauden kohteena.”, niin me itse asiassa olemme oikeassa. Me vain olemme väärässä sanonnan kohteesta. Vaikka me sanomme sen rakkaudessa epäonnistuneelle, niin meidän tulisi sanoa se ennen kaikkea itsellemme. Ja tämän jälkeen ymmärtää, että me toiset olemme avainasemassa toisen itserakkauden kehityksessä. Ei ole olemassa mitään mystistä rakkauden tukahdutettua kipinää sisällämme, joka syttyisi liekkiin sisäänpäin kääntyneen rakkauden puhalluksesta.

Päinvastoin. Me toiset olemme toistemme rakkauden tulukset, joilla liekki saadaan syttymään. Se ei tapahdu yksin pimeässä istuen. Vaikka istuisin kuinka kauan pimeydessä odottaen, niin koskaan eteeni ei ilmestyisi Jumalan kättä ja taivaasta kuuluisi ääntä: ”Tässä lapseni. Ota rakkauden tuli sisääsi.” Tietenkin väsymyksen aiheuttama hallusinaatio voisi tämän kokemuksen aivoissani tuottaa, mutta mitään todellista se ei olisi. Ja siitä huolimatta me näytämme ostavan tämän kusetuksen kuin Hakkaraisen islamisaatio-propagandan.

Ehkä tämä johtuu siitä, että vain hyvin harvoilla meistä on selkeä ja kirkas näkemys siitä, mitä rakkaus oikeasti on. Spinozalaisen näkemykseni mukaisesti ihminen, joka on tällaisella sekavalla ja hämärällä ajatuksella varustettu, elää orjuudessa. Eli siis suurin osa meistä.

Vuorovaikutus on sanana viisas ja kuvaava: olla vuoroin vaikutuksessa, vaikuttuneena ja vaikuttaa. Oikealle vuorovaikutukselle suostuminen on sitä, että ymmärtää ja antaa toisen vaikuttaa itseensä ja havainnoi myös sitä, miten itse vaikuttaa toiseen ihmiseen. Rakkautta on saatava opiskella läpi elämän. Mutta ennen kaikkea yhdessä räpiköiden, etsien, mokaillen ja oppien. Ei yksinäisyydessä tietäen.

Koska elämä on ankaraa ja kestämätöntä sekä suurin osa meistä ihmisistä tekee toistemme elämästä epäoikeudenmukaista, niin vähintä mitä voimme tehdä, on olla hyväntahtoinen toisiamme kohtaan. Rakkaudettomuuden kierre voidaan katkaista, mutta ei kehoittaen menemään itseen, vaan asettumalla tuohon vuorovaikutukseen.

Ja juuri tässä päästäänkin siihen suureen elämän ristiriitaan. Asettua vuorovaikutukseen toisen kanssa vaatii meiltä vaivaa ja sitoutumista. Harvempi meistä tähän kykenee, kun pitää pyykit pestä, tiskit tiskata, uusin Game of Thronesin jaksokin on katsomatta ja mitä kaikkea tätä nyt onkaan. Mutta sillä välin kun etsin aikaa kiireisestä kalenteristani, niin voit opetella rakastamaan itseäsi, koska…

Elämä on ankaraa ja kestämätöntä. Sen kestämiseksi meillä olisi toisemme, mutta omaa laiskuuttamme ja saamattomuuttamme jätämme tämän option käyttämättä. On niin paljon helpompaa kehoittaa jokaista etsimään omaa onneansa. Ja on niin helppoa kauhistua, kun seuraava kouluampumistapaus ilmestyy uutisfeediimme. Helvetin paljon vaikeampaa olisi yrittää ymmärtää kuinka meistä jokainen on vastuussa tästä maailmasta, jossa kaikkea tällaista tapahtuu. Se on vaikeaa, koska meidän tulisi kiemurrella oman itsekkyytemme orjuudesta vapauteen.

don’t open your eyes you won’t like what you see
the blind have been blessed with security
don’t open your eyes take it from me
I have found
you can find
happiness in slavery

Katse silmien takaa

The Whon kappale ”Behind Blue Eyes” on yksi rock-historian hienoimpia balladeja. Pete Townshend kirjoitti kappaleen alunperin julkaisematta jääneeseen rock-oopperaan Lifehouse. ”Behind Blue Eyes” oli tarkoitus olla kappale oopperan vihollisen näkökulmasta katsottuna. Lopulta kappale ilmestyi Who’s Next albumilla vuonna 1971.

On tietenkin sattumaa, että minä olen syntynyt samaisena vuonna. Mutta se ei ole sattumaa, että viime aikoina kappale on soinut soittolistallani useampaan kertaan. Eräät silmät joita olen seurannut pitkään ovat isäni silmät. Rakas isäni sairastui jo vuosia sitten kohtalokkaaseen altzheimerin tautiin. Kuten kuvaan kuuluu, niin kesti kauan ennen kuin tauti kyettiin diagnosoimaan. Ja diagnoosi tuli liian myöhään. Sairaus oli edennyt niin pitkälle, että mitään ei voitu tehdä. Lääkitys, joka hidastaa sairauden etenemistä ei kyennyt enää auttamaan isääni.

Hitaasti, mutta vääjäämättömästi jouduin seuraamaan kuinka se tuttu mies silmien takana loittoni katseessa kauemmaksi ja kauemmaksi. Lopulta minunkin oli todettava, että silmien takaa katsova mies ei ollut enää isäni. Olin menettänyt hänet lopullisesti.

But my dreams
They aren’t as empty
As my conscience seems to be

Tiedän, että Townshend ei yllä olevaa säettä kirjoittaessaan tarkoittanut altzheimerin tautia, mutta minulle nuo rivit kuvaavat isääni juuri tällä hetkellä. Silmien takaa katsoo takaisin tyhjyys. Jossain tuolla kaukaisuudessa on se mies, joka ei enää ole läsnä.

Ajoittaiset raivokohtaukset kertovat isäni turhautumisesta. Jossakin siellä harmaan tyhjyyden takaa yrittää kurottaa käsiään se elämää täynnä oleva mies, mutta koskaan kädet eivät riitä ylittämään kuilua. Yritän olla ottamatta itseeni kaikkia niitä haukkuja ja kirouksia, joita hänen suustaan päin kasvojani syljetään; se on sairaus, joka miehessä puhuu. Mutta valehtelisin, jos en tunnustaisi sanojen minuun sattuvan.

Viime viikolla minun oli tehtävä kivulias päätös ja sijoittaa isäni lopullisesti hoitokotiin. Äitini olisi vielä halunnut miehensä takaisin vierelleen, mutta omaishoitajana toimiminen on romahduttanut hänen terveytensä. Niin paljon kuin se sattuikin, minun piti lyödä sosiaalihoitajien kanssa käydyssä palaverissa nyrkki pöytään ja sanottava sanat: ”Isä ei palaa kotiin!”

Äitini rakkaus isääni kohtaan on koskettavaa. Samanlaista omistautumista toiselle saa hakea meidän ”itsenäisten” ihmisten aikakaudelta. Kuinkahan kusessa me tulemme olemaan, kun saavutamme vanhempieni iän? Meillä ei ole edellytyksiä huolehtia toisistamme, koska itsenäisyys; yhteiskunta tuskin kykenee hoitamaan yhtä kymmenesosaa nykyisistä toimistaan, koska kilpailukyky. Ja tästä kaikesta me saamme kiittää vain ja ainoastaan itseämme. Niin helvetin hyvin me olemme petimme pedanneet.

Mutta kaikella on rajansa. En anna äitini rakkauden isääni kohtaan koitua hänen kohtalokseen. Aivojensa tilasta huolimatta isäni on edelleen ikäisekseen voimakas. Vaikka hän ei koskaan tietoisesti haluaisi äitiäni satuttaa, niin tällä hetkellä sairaus vie miestä ja miehestä on tullut matkustaja. Kun mies raivoaa olemattomista asioista ja hakkaa pöytää, niin mikään ei takaa etteikö seuraavalla kerralla lyönti osuisi jonnekin muualle kuin pöytälevyyn.

selfiii

Olen perinyt isäni harmaan siniset silmät. Kun seuraan vanhempieni vanhenemista, niin tahtomattaan tulee ajateltua omaa ikääntymistä. Mitä minulle kuuluu kun saavutan heidän ikänsä? Missä vaiheessa minun silmieni takaa alkaa maailmaa katselemaan joku muu kuin se, joka sieltä nyt tarkastelee ympäristöä? Kuka sen muutokseen huomaa? Jos tilanne sitä vaatii, niin onko tuolloin kehitetty jotain parempaa lääkitystä aivojen rappeutumiseen?

Lapsena käännyin isäni puoleen elämää askarruttavissa kysymyksissä. Jos jotain olen häneltä oppinut, niin se on omien aivojen käyttäminen. Isäni ei ollut kouluja käynyt tai oppinut, mutta omaa päättelyänsä hän osasi käyttää. Ja siihen hän aina rohkaisi minua. ”Käytä aivojasi. Ajattele päälläsi, että miten se menee.” Nyt häneltä tuo ”elämän oljenkorsi” on sanonut sopimuksensa irti. Miehen keho elää, mutta minä olen jo menettänyt isäni.

Ja minä jos joku tiedän, että isäni on tehnyt virheitä elämänsä aikana. Hän on ihminen ja me ihmiset teemme virheitä. Me jopa toistamme samoja virheitä vuodesta toiseen. Sen verran ”älykkäitä” me olemme. Jos jonkin olen näinä vuosina oppinut, niin se on päästää irti vanhempieni syyllistämisestä. Oidipuskompleksi ja sen kautta elämän eläminen pitää saattaa omaan arvokkaaseen päätökseensä viimeistään nelikymppisenä. Jos tähän ikään mennessä ei ole ymmärtänyt omien vanhempiensa olevan ihmisiä muiden joukossa, niin ei kannata etsiä sen kauempaa ongelmien syytä, seurausta ja alkuperää.

Onnellinen ihminen ymmärtää omien vanhempiensa kuolevaisuuden ja juuri sen takia oppii arvostamaan heitä ja heiltä opittuja taitoja. Joskus näiden oppien puuttuminen on se suurin opetus. Omien aivojen käyttäminen ja oman tien  kulkeminen on se, minkä olen isältäni oppinut. Aina voi verrata omaa elämäänsä toisten elämään, mutta jokainen vertailuun laitettu hetki on oman elämän tuhlausta. Mallia voi ottaa toisista, mutta kuten maalauksessa, malli on vain kartta jonka avulla suunnistetaan haluttuun paikkaan. Se ei ole se paikka. Tästä kaikesta saan kiittää isääni. Valitettavasti hän on siirtynyt jonnekin muualle, josta ei enää löydetä takaisin…

Tarroja ja töhryä – valokuvausmanifesti

Viimeisten viiden vuoden aikana olen alkanut ilmaisemaan itseäni lukuisilla tavoilla. Työkaverini, joka ei tiennyt valokuvausharrastuksestani jo ihmetteli, että kuinka monta harrastusta yksi mies voi pitää yllä samaan aikaan. Vastaukseni oli hyvin yksinkertainen, koska en elä parisuhteessa, niin jää ylimääräistä aikaa, jonka voi täyttää harrastuksilla. Mutta tämä on ainoastaan puolet totuudesta.

(lisää…)