Merkintöjä ikääntymisestä

Olin nuorena hyvin vihainen, kuten hyvin usein kuvaan kuuluu. Kapinoin kaikkea mahdollista vastaan. Menin omassa kapinassani jopa niin pitkälle, että kapinoin kapinoivan nuoren miehen stereotypiaa vastaan. Tuolloin se tuntui hyvältä ja viileältä ajatukselta. Nykyään sille voi naureskella hieman häpeillen.

Jokin aika sitten törmäsin John Watersin videoon, jossa hän pohtii omaa ikääntymistään.

Olla vihainen 20-vuotias on hyväksyttävää, koska se on tavallaan seksikästä (niin miehillä kuin naisillakin). Mutta yli 40-vuotias ja vihainen alkaa olemaan naurettava äkäpussi, joka luultavammin päätyy olemaan koko loppuelämänsä onneton.

Kun kapinoinnista on tullut korvaamaton osa persoonaa, niin siitä ei tarvitse enää pitää suurta ääntä. Kaikkein vähiten musikaaliset torvet soivat äänekkäimmin.

Äitienpäivänä huomasin tulleeni huomaamattani äidinpojaksi. Tulehtunut suhteeni vanhempiini on saavuttanut katarttisen sovinnon. Tällä hetkellä tilanne on, että vanhempani tarvitsevat apuani asioiden hoidossa. Isän sairaus on vienyt kummaltakin terveyden. Kaikista näistä vaikeuksista huolimatta huomaan heidän rakastavan toisiaan hyvin paljon. Syytä siihen on nykyajan mittareilla vaikea löytää. Mutta he ovat ”vanhaa koulukuntaa”, jossa rakkaus ei lopu, kun ”ei ole enää fiilistä” tai kun ”tunteet ovat sammuneet”. Heidän toisilleen omistautumista ei voi kuin kunnioittaa.

Nuorena on sen verran kokematon, että keskittyy etsimään vikoja vanhemmistaan. Heistä muodostuu hyvä tekosyy omalle kurjuudelle ja sen korjausyritysten välttämiselle. Tähän perustuu psykoanalyysin ja -terapian liiketoiminta. Ja tätä ei tule ottaa näiden praktiikoiden väheksymisenä. Mutta loppujen lopuksi siitä siinä kaikessa on kyse. Syyttävä ihminen kohdistaa sormensa milloin mihinkin suuntaan, jossa näkee isän ja äidin. Vasta sitten voi tervehtyminen terapiassa tai analyysissa alkaa, kun sormi alkaa osoittamaan omaa ohimoa ja lopulta laskeutuu sieltä pois. Ei ole enää syytä osoitella suuntaan taikka toiseen.

Mutta meidän aikana syyttäminen on ottanut kokonaan uudet mittasuhteet (tai ainakin sellaiset mittasuhteet, että en itse muista sellaista aikaisemmin kokeneeni). Omalle pahoinvoinnille etsitään kuumeisesti ulkoista syytä, jotta ei tarvitsisi itse tehdä mitään asian parantamiseksi.

Paranoidikon tavoin maailma nähdään salaliittojen, juonien ja vainoajien näyttämönä. Perinteisen psykoanalyyttisen teorian mukaan analyysi ei pysty auttamaan skitsofreniasta kärsiviä. Paranoia eli vainoharhaisuus on skitsofrenian yleisin muoto. Sen hoitamiseen tulee käyttää muita keinoja.

Ihanteellisen kuvan mukaan psykoanalyysi ja -terapia ovat keinoja saattaa psyykkinen kehittyminen henkilön persoonallisuuden näkökulmasta suotuisille urille. Niiden läpikäyminen ei poista ongelmia ja kipua elämästä, mutta ne eivät ole enää elämää murskaavia vastoinkäymisiä. Ihminen löytää keinon selviytyä niistä. Tämä siis ihanteellisessa tapauksessa.

Skitsofreeninen potilas ei omaa edellytyksiä tälle kasvulle. Hänet tulee neurotisoida ennen kuin analyyttinen tai terapeuttinen hoitosuhde voidaan aloittaa. Lapsuus, nuoruus ja varhaisaikuisuus ovat eräänlaista psykoottista kautta ihmisen elämässä. Jotkut saavuttavat kypsyyden varhaisemmin kuin muut. Itse näytän kuuluvan näihin, jotka kypsyvät hitaasti. Tästä ei tule viedä sen pidempiä analogioita ruoanlaittoon. Pitkään kypsyvä ruoka on arvostettavaa, mutta pitkään raakileena elämäänsä viettävä ihminen tuhlaa aikaansa.

Päiviemme määrä täällä on rajallinen. Sitä ei tule ajatelleeksi kovinkaan usein, mutta kun vanhenemista joutuu katsomaan silmästä silmään, niin alkaa arvostamaan niitä päiviä joita on jäljellä… ja samalla kauhistuu kuinka monta aamua on jo selän taakse jäänyt. Yleisesti hyväksytty totuus on, että me kaikki kypsymme omia aikojamme. Valitettavan usein joutuu toteamaan, että moni ”pitkän kypsymisajan” ihminen pitää neuroottisesti kiinni menneestä. Aivan kuin sillä kykenisi jarruttamaan väistämätöntä muutosta.

Viime aikoina olen huomannut muutoksen tapahtuneen sisälläni. Olen alkanut herkistymään. Jazz-kappaleiden soolojen moodit alkavat kiinnostamaan vähemmän ja itse musiikki alkaa puhuttelemaan ja jokin niiden svengin myötä liikahtaa sisällä. Nuoruuden ikivihreät näyttäytyvät nostalgisina trippeinä teini-iän loputtomiin kesäöihin (jotka oikeasti loppuivat aika varhain). Maalaus edessä ei ole enää merkki jostain -ismistä, vaan sen eteen asettuu ja antaa teoksen puhutella. Ja sitten on tapauksia, jossa kolme Spaldingin koripalloa akvaariossa on ainoastaan ”kolme Spaldingin koripalloa akvaariossa”. Ei sen enempää.

kolme_boltsia

On kuitenkin asioita, jotka eivät ole vuosien saatossa muuttuneet. Yksi niistä on uskon puutteeni ihmiskuntaa kohtaan. Olen pessimisti ihmisen suhteen, mutta se keski-ikäinen kyynisyys on alkanut häipymään. Teot paremman maailman puolesta eivät enää näyttäydy noloilta, vaan tärkeiltä avauksilta. Siitä huolimatta en kykene liikuttumaan siitä typeryydestä, johon ihmiskunta sortuu päivittäin. Vääryyttä tapahtuu… business as usual.

Iän myötä olen menettänyt enenevässä määrin kiinnostustani sitä kohtaan, mitä muut minusta ajattelevat. Olen myös menettänyt enenevässä määrin syyn ajatella toisia. Kadulla minua vastaan kävelee mies kumisaapas päässä ja viskitynnyri housuina. Eniten asiassa minua kiinnostaisi tynnyriä ylläpitävien henkseleiden kestävyys. Myös kumisaappaan venyvyys ja sen aiheuttama paine päänympärillä voisi herättää muutaman ajatuksen. Mutta vähenevässä määrin minua kiinnostaa naapurista kuuluvan omituisen huutelun alkuperä ja syy, jos se loppuu ennen nukahtamistani.

Onko tämä kypsempi versio minusta parempi kuin aikaisempi? Itse asiassa, ei kiinnosta. Mutta tähän mennessä olen kasvanut siksi persoonaksi, joka olen ja nyt yritän toteuttaa tuota persoona parhaimmaksi katsomallani tavalla. Etsikkoaika on ohi. Mitään odysseiaa ei enää tarvita. Laivan keula on karahtanut rannan hiekkaan ja on aika sytyttää nuotio. Tuolla jossain kaukana on ne eletyt vuodet, mutta tässä pimeydessä kiinnostaa tällä hetkellä tämän nuotion lämpimät lieskat ja kattilassa lämpiävä papupata.

Valon kantaman jälkeen alkava pimeys ei enää pelota, koska mitään sen kummempaa ei siellä ole. Siitäkin huolimatta monet meistä elävät jatkuvassa pimeänpelossa. Pimeys on se epävarmuus, joka ympäröi meitä. Tätä vastaan nostetaan monia panssareita. Jollekin se on edeltäneet ”hyvät ajat” tai uskonnollisesta hurmoksesta löytyvät ”totuus”. Ainoa tapa oppia elämään epävarmuuden pedon kanssa on katsoa sitä silmiin läheltä ja huomata niiden silmien olevan omat. Pimeys on peili, joka näyttää meille itsemme totuudellisemmin kuin mitä me uskomme osaavan ottavan vastaan. Sen takia sitä ollaankin niin tehokkaasti paossa. Mutta ei se meitä murskaa. Mutta sitä pakenemalla monet meistä ovat hukkuneet.

Vihaisuus on siis saanut väistyä. Kun tilanne sitä vaatii, niin aggressio saa tilaa, mutta se ei ole enää elämää kuluttava voima. Se on ainoastaan tunne joka tulee ja menee. Poistuu jättäen ne jäljet, jotka siitä jää, mutta ei sen enempää. Onko tämä nyt sitä ”tässä hetkessä” elämistä? Jos on, niin ei se kummoinen temppu ole, mutta siitäkin huolimatta kesti näinkin kauan. Weird…

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s