Spinoza ja elämä osa 5: affektien kivijalat – halu, ilo ja suru

euler

Olemme jo käsitelleet Spinozan tunneteorian alkeita ja käsitettä ”conatus”. Olemme nähneet, että Spinozan filosofia pyrkii vapauttamaan meidät passiivisten tunteiden muodostamista kahleista tuntemaan aktiivista ilon tunnetta, joka ilmenee Jumalan älyllisenä rakastamisena.

Ennen kuin voimme ymmärtää, mitä tämä amor Dei intellectualis on, on meidän tarkasteltava tarkemmin Spinozan käsitystä meidän tunne-elämästämme (miten tunteemme rakentuvat ja miten ne toimivat). Spinozan teoria tunteista voi tuntua aluksi hyvin vieraalta ja jopa vastenmieliseltä, mutta luottakaa minuun – sen avulla kykenemme muodostamaan selkeän tavan käsitellä tunne-elämän karikkoja elävässä elämässä.

Kolme perustunnetta

Spinoza luettelee kolme perustunnetta: halu, ilo ja suru. Ennen kuin voimme käsitellä iloa ja surua, on meidän kohdistettava huomiomme haluun. Spinozan halun taustalla vaikuttaa conatus – pyrkimys säilyttää olemassaolo. Vaikka tämä ”elämän voima” vaikuttaa kaikkialla maailmankaikkeudessa, niin Spinozan tunneteoria käsittelee tämän voiman ilmenemistä ihmisen elämässä.

Kuten olemme jo todenneet, niin conatus ei ole mikään Tähtien sodan kosmologinen mystinen voima, vaan kaikessa vaikuttava pyrkimys säilyttää olemassaolo. Esimerkiksi kivi, joka on hyvin yksinkertainen olio, ilmentää conatustaan vain olemalla. Se on. Kun lyön lekalla kiven halki, on kiven muoto kohdannut sitä voimakkaamman voiman ja se muuttaa muotoaan (nyt se on kaksi kiveä). Atomien tasolla ei ole tapahtunut mitään muutosta. Ne jatkavat omaa olemassaoloaan sellaisinaan. Tällä banaalilla esimerkillä pyrin osoittamaan Spinozan maailmankaikkeuden dynaamisuuden. Maailmankaikkeus on jatkuvassa muutoksen tilassa vaikka sen perusainekset voivat pysyä muuttumattomina.

Mitä monimutkaisimpiin olioihin siirrytään, sitä voimakkaampaa dynaamisuutta olioissa ilmenee. Ihmisenä oma tunne-elämäni ilmiöineen muodostaa minulle sen kaikkein monimutkaisimman ja sekavimman haasteen elämässäni. Samoin näyttää tunteneen Spinoza, koska hän ei laajenna tunneteoriaansa ihmistä suurempia ilmiöitä koskevaksi kokonaisteoriaksi. Ja hän lähtee liikkeelle conatuksesta.

Kun pyrkimys viittaa pelkästään tajuntaan, on se tahtoa (voluntas). Mutta kuten me olemme jo huomanneet aikaisemmin, niin Spinozan filosofiassa mikään mentaalinen ilmiö ei voi esiintyä ilman sitä vastaavaa ruumiillista ilmiötä. Pyrkimys, jolla viitataan tajuntaan ja ruumiiseen on pyydettä (appetitus). Kun ihminen on hänessä vaikuttavasta pyyteestä tietoinen, niin hänessä vaikuttaa halu (cupiditas).

Kaikesta tästä käy ilmi, ettemme tahdo, halua, pyydä mitään tai pyri mihinkään siksi että pidämme sitä hyvänä, vaan päinvastoin pidämme jotain hyvänä, koska tahdomme, haluamme, pyydämme sitä ja pyrimme siihen. (E3, prop. IX, huom.)

Mikään ei siis ole sinänsä hyvää tai pahaa. Haluamamme on meille hyvää. Mutta mitä ihminen haluaa? Koska me olemme siirtyneet pelkän olemassaolemisen (mikä on se perusta, jolle kaikki rakentuu) piiristä monimutkaisempaan maailmaan, niin pelkän olemassaolon säilyttäminen ei enää riitä. Ihminen ei ole kivi.

Spinoza katsoo meidän toteuttavan omaa olemassaoloamme eniten silloin kun toimimme.

Sikäli kuin voi tajunta pyrkii kuvittelemaan sitä, mikä lisää tai auttaa ruumiin toimintakykyä. (E3, prop. XII)

Me ihmiset (ja monet muut orgaanisen kokonaisuudet ) toteutamme olemistamme toimimalla. Tämä toiminta voidaan katsoa kahtaanlaiseksi: toisaalta me olemme ruumiillisia ja toisaalta me ajattelemme. Lukion psykologian tunneilla toitotettiin kyllästymiseen asti mantraa: ”Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus”. Ja sitä Spinoza meidän korostetusti näkee olevan.

Etiikan kolmannen kirjan aloittavissa määritelmissä Spinoza katsoo ”meidän toimivan kun meissä tai meidän ulkopuolella tapahtuu jotain, jonka adekvaattina syynä me olemme” (E3, määr. II). Tämä adekvaatti syy on sitä, kun me ymmärrämme selkeästi ja kirkkaasti maailman ja siinä tapahtuvat tapahtumat (sillä hetkellä). Spinoza ei vaadi meidän olevan jatkuvasti tässä tilassa, mutta kun me tällaisen tilan kykenemme muodostamaan, niin tuolloin meidän voidaan katsoa toimivan. Ilman tätä selkeää ja kirkasta ymmärrystä meistä tulee olosuhteiden viemiä matkustajia. Halumme on pyrkimystä siirtyä matkustajan paikalta kuskin penkille.

Tajuntamme toimii jossain suhteessa, jossain toisessa taas kärsii; se nimittäin välttämättä toimii jollain tavoin, sikäli kuin sillä on adekvaatteja ideoita, ja se kärsii jollain tavoin, mikäli sillä on epäadekvaatteja ideoita. (E3, prop. I)

Kuvitellaan, että olen taas kerran syvästi rakastunut. Tämä ei ole vaikeaa, koska  kovan ulkokuoreni alla sykkii romanttinen (vuosien varrella arpeutunut) sydän. Kun rakkauteni kohde sanoo minulle: ”Rakastan sinua, Janne” tunnen syvää iloa. En sen takia, että rakkauteni kohteen sanat hyväilevät korviani sinänsä, vaan ne hyväilevät korviani, koska pystyn muodostamaan selkeämmän kuvan suhteestamme. Minulla on myös oikeus tuntea samoin ja vastata samalla mitalla. Jos en näitä sanoja kuule enkä muita niihin verrattavia rakkauden osoituksia koe, vaivun epävarmuuden tilaan. ”Rakastaako hän minua? Miten minun tulisi olla tässä suhteessa? Voinko tuntea näitä tunteita vai mitä?” Olen epävarma rakkauden toimieni suhteen. Ymmärrettävästi tunnen epämieluisaa tunnetta, jota voidaan kutsua aivan muuksi kuin iloksi. Mutta kummassakin tapauksessa olen minun ulkoisen syyn armoilla. Oikea tapa olisi tuntea mitä tunnen kysymättä tunteilleni oikeutusta itseni ulkopuolelta. Toimia!

Mitä ovat ilo ja suru? Voimme hyvin nähdä, että Spinozan näkemyksen mukaan me tunnemme iloa toimiessamme ja surun valtaavan meidän, kun toimintamme on (syystä tai toisesta) estynyt.

Ilo on ihmisen siirtymistä vähäisemmästä suurempaan täydellisyyteen. (E3, affekt. määr. II)

Suru on ihmisen siirtymistä suuremmasta vähäisempään täydellisyyteen. (E3, affekt. määr. III)

Ilo ja suru ovat siirtymistä eli liikkeitä. Ilo ei ole täydellisyyttä. On suoranainen provokaatio sanoa jonkin olevan siirtymistä vähäisemmästä suurempaan täydellisyyteen (ja toisinpäin). Spinoza sohaisee edelleen muurahaispesään. Meidän aikakautenamme haemme edelleen täydellisyyttä sinänsä vaikka olemme sen jo saavuttaneet. Ilo ja suru ovat tapahtumia, joissa ei sinänsä ole mitään hyvää tai pahaa. Siirtyminen vähäisemmästä suurempaan täydellisyyteen vain on meille sopivampaa, koska se lisää meidän toimintakykyä. Voimme aivan hyvin jäädä toimimattomampaan tilaan ja toteuttaa tuota situaatiota täydellisesti.

Spinozalle tunteet näyttäytyvät tasoina, suorina ja kappaleina avaruudessa, kuten geometriassa on tapana hahmottaa maailmaa. Tunne-elämämme kuohuissa on yhtä vähän ”tuomiota” kuin on geometrian harjoitustehtävissä matematiikassa. Opettaja voi aina merkitä vihkon marginaaliin ”oikein” tai ”väärin”, mutta mitään moraalista tuomiota ei niistä voida johtaa. Ne ovat liikkeitä, siirtymiä pisteiden välillä. Mutta tässä on pidettävä mielessä, että geometrian oppikirjoissa kuviot, liikkeet ja tasot ovat banaaleja yksinkertaistuksia maailmasta. Spinoza pyrkii vain tarttumaan tunne-elämämme kuohuihin yhtä ennakkoluulottomasti ja rohkeasti kuin luokan priimus pureutuu oppikirjan haastavimpaan tehtävään. Mikään ei voi olla niin vaikeaa, etteikö sitä järjellä ja viisaudella voisi ratkaista.

Tässä nähdään miksi Spinoza katsoi juuri halun kuuluvan perustunteisiin. Se on tunne, joka ajaa meidät siirtymään kohti suurempaa iloa. Tämä siirtymä ei aina onnistu ja se herättää meissä turhautumista ja kiukkua. Meille tutumpi käsite ”stressi” on ainoastaan spinozalaisen halun estymistä. Aina ei tarvitse keksiä uutta termiä, kun länsimainen filosofia tarjoaa huomattavasti tarkemmin muodostetun käsitteen meille. Ja tässä piilee Spinozan tunneteorian voima. Se on huomattavaan täydellisyyteen hiottua käsitteistöä, jolla ihminen kykenee toimimaan tunne-elämänsä piirissä. Käsitteitä. Ei passiivisesti vastaanotettavia termejä.

Spinoza ja elämä osa 4: sivujuonne affekteihin – materialismi ja ateismi

 

spiinoza

Ennen kuin voimme edetä Spinozan tunneteoriassa syvemmälle, on meidän kaarrettava juonellisen hidastemutkan kautta. Tämä sivujuonne muodosti omassa elämässäni vuosien mittaisen kamppailun sisäisten demonieni kanssa. Koska tämä postaussarja kertoo siitä, mitä Spinozan filosofia on merkinnyt minulle, niin en voi olla kulkematta tätä polkua ja hidastaa hieman vauhtia, jolla etenemme.

Hengelliset kahleet ja kuinka ne murretaan

Aikalaistensa mielestä Spinoza edusti vaarallista materialismia ja syntistä ateismia. Tämän tuomion langettamista ei estänyt edes se tosiasia, että pienikokoinen filosofi eli elämäänsä ulkoisilta puitteiltaan vaatimattomasti ja hyveellisesti. Ehkä juuri siksi Spinoza tuomittiin niin voimakkaasti. Ei ollut muuta tarttumapintaa kuin hänen ajattelunsa.

Kuten jo aikaisemmin on jo todettu, niin Spinozan puhuessa Jumalasta hän tarkoitti sillä maailmankaikkeutta tai luontoa sen kaikkein laajimmassa merkityksessä. Jumala on maailma ja ei ole muuta todellisuutta kuin tämänpuoleisuus. Samoin ihminen ei ole mitään muuta kuin hänen ruumiinsa. Ei ole mitään ruumiistamme erillistä sielua tai henkistä elementtiä. Se, että me ajattelemme, on yksi materian (josta ruumiimme koostuu) ominaisuuksista.

Kukaan ei näet tähän mennessä ole niin tarkoin perehtynyt ruumiin  rakenteeseen, että pystyisi selittämään kaikki sen toiminnot… (E3, prop. II, huom)

Nämä arvoitukselliset sanat innostivat erityisesti Gilles Deleuzea, joka on yksi 1900-luvun keskeisimmistä Spinoza-kommentaareista (hyvin kerettiläinen sellainen, mutta Spinozan tapauksessa sen voidaan katsoa olevan hyvin spinozalaista). Seuraan tässä hyvin vapaasti Deleuzen luentaa, jonka hän esittää kirjoituksessaan ”Etiikan ja moraalin erosta” (teoksessa Spinoza. Käytännöllinen filosofia). En viittaa sen sivunumeroihin, koska otan suuria vapauksia tässä tulkinnassa.

Ruumiin ja mielen rinnakkainen suhde oli yksi Spinozan omintakeisimpia ajatuksia. Jokainen ruumiillinen vaikutus omaa vaikutuksen mielessä ja toisinpäin. Saan ahdistuskohtauksen. Sydämeni paukkaa rinnassa, hengitys ei kulje, käsiäni pitkin kulkee kipinöivää kipua ja koko hermostoni tuntuu olevan hälyytystilassa. Samaan aikaan mieleni valtaa kammottava ahdistuksen tunne. Se kouraisee syvältä herättäen kivuliaita muistoja lähimenneisyydestä lapsuuteen saakka yhdessä ja samassa hetkessä. Lamaannun. ”Tätäkö se on? Kuolenko minä tähän paikkaan? Kesken keski-ikäisen vaellukseni?”

Kumpi oli ensin? Kehoni oireet vai henkinen ahdistus? Ei kumpikaan. Kummatkin valtasivat ruumiini samanaikaisesti. Se oli kohtaus. Tällaisen äärikokemuksen äärellä kehoni ja mieleni rinnakkaisuus ilmenee kaikkein kirkkaimmin… tai ilmenisi minulle, jos en olisi juuri tuolla hetkellä lamaantunut ja keskellä kaikkein pahinta painajaistani. Josta päästäänkin seuraavaan kysymykseen – onko kokemuksen lamaannuttava vaikutus juuri tuon samanaikaisuuden kokemuksessa vai jossain muualla? Jätän vastaamatta tähän kysymykseen, mutta meistä jokainen on varmasti kokenut hetkiä, kun jokin vahva uskomus on yhdessä hetkessä järkkynyt. Uskolliseksi uskomasi rakkaus paljastuu pettämisen pelikentäksi. Lamaannut…

Jos pystyisimme ajattelemaan selkeästi näiden järkytysten aikana, niin kykenisimme ymmärtämään paremmin niiden taustalla vaikuttavat syyt. Mutta valitettavasti lamaantumisemme keskellä ajatuksemme eivät ole selkeitä. Silloin kun emme ole lamaantuneita, niin muodostamamme näkemykset perustuvat valitettavan usein yhtä epäselville ajatuksille. Ahdistuskohtauksen mentyä ohi selitän sen itselleni joko ruumiillisten oireiden tai ahdistuksen tunteen kautta. ”Jompaa kumpaa sen täytyi olla.” Hyvin usein päädymme syyttämään jompaa kumpaa puoltamme turhasta pelästymisestä oireiden keskellä. ”Rauhoitu hyvä ihminen. Se oli väliaikainen kohtaus ja nyt se ohi.” Ja jos kumpikaan näistä ei meitä tyydytä, niin aina voimme kääntyä sen suuremman puoleen. ”Maailma yrittää sanoa minulle jotain.”

Oli miten oli, niin olemme jokaisessa näissä tapauksessa sekavien ajatusten valtaamina. Me koemme passiota. Emme ole aktiivinen osallistuja, vaan passiivinen vastaanottaja. Mutta Spinoza johdonmukaisesti välttää tuomitsematta meitä.

Hyviä ovat ne seikat, jotka saavat aikaan sen, että ihmisruumiin osien keskinäinen levon ja liikkeen suhde säilyy; pahoja taas kääntäen ne, jotka saavat aikaan sen, että ihmisruumiin osien keskinäinen levon ja liikkeen suhde muuttuu toiseksi. (E4, prop. XXXIX)

Tässä kohdassa on turha puhua hyvästä ja pahasta. Kohtaamamme asiat ja niiden väliset tilat ovat meille joko hyviä tai huonoja. Jos me asetumme sellaisten asioiden ja niiden väliseen suhteeseen, jotka lisäävät meidän olemassaolossa säilymistä, olemme kohdanneet meille hyvää. Päinvastaista kohdatessamme, voimme sanoa törmänneemme meille huonoon. Saan eteeni maukasta ja ravitsevaa ruokaa, joka pitää sisällään kaikki keskeiset ravintoainekset, joita kehoni tarvitsee. Voin sanoa kohdanneeni minulle hyvää. Jos taas tämä maittava annos pitääkin sisällään noiden ravinteiden lisäksi kehoni ylläpitoa järkyttävää myrkkyä, niin voimme sanoa kohdanneeni minulle huonoa. Itse ruoka-annos sinänsä ei sisällä mitään hyvää tai pahaa. Esimerkiksi koiralle tämä sama annos voisi kelvata erittäin hyvin aiheuttamatta eläimelle mitään ongelmia säilyttää oma olemassaolonsa.

Kuinka paljon meidän ajatuksemme pyörivät hyvä-paha -akselin ympärillä? ”Tuon ihmisen on oltava paha, kun hän aiheuttaa minulle niin paljon surua ja kipua.” Ei. Hän ei ole paha. Hänen pyrkimys säilyä omassa olemassaolossaan, on ainoastaan minulle huonoa. Nämä kaksi pyrkimystä ovat keskenään ristiriidassa. Maailma ei pidä sisällään mitään maksiimia, miksi minun pitäisi tuota ihmistä sietää elämässäni. Minun oman olemassaoloni säilymisen kannalta on erittäin hyvä, että vältän tuon ihmisen seuraa. Siinäkään ei ole mitään pahaa. Se on hyvää minun olemassaolossani säilymiselle. Ja mitä suurella todennäköisyydellä hyväksi myös hänen olemassaolossa säilymiselle. Jokaisen on pidettävä huoli omasta säilymisestään. Ihminen, joka tarvitsee toisten alistumista varmistaakseen oman olemassaolon säilymisen, on ansainnut hylkäämisen. Samoin kukaan ei voi elää pelkästään toisten kautta. Meillä tulee olla mahdollisimman paljon selkeätä ja kirkasta tietoa maailmasta. Toisten tahtoon alistumalla me emme sitä kykene saavuttamaan.

Laki on aina alistumista ulkoisen tahdon alle. Tieto taas on meidän omaa ymmärrystä, että näin on meille hyvä toimia. Oikeudenmukainen yhteiskunta lisää tietoa kansalaistensa keskuudessa eikä aseta pelkkiä lakeja, koska se on helpompaa kuin tiedon jakaminen. Hyveellinen valtio sivistää kansalaisiaan. Hyveellinen ihminen selventää tarkoitusperiään. Silläkin uhalla, että se voi johtaa välirikkoon läheisten ihmisten kanssa. Jokaisen on pidettävä huoli omasta säilymisestään… olkoon se kuinka kivuliasta – itselle ja muille.

Spinoza tähtää ajattelussaan ihmisen ilon ja aktioiden maksimoimiseen elämässä. Tässä mielessä hänen voidaan katsoa olevan hedonisti, mutta tämän leimaamisen kohdalla ollaan ymmärretty väärin Spinozan käsitys ilosta ja ihmisen asemasta maailmankaikkeudessa. Suurin osa meidän tuntemista mielihyvän tunteista on Spinozan järjestelmässä passiota. Me voimme tuntea iloa, mutta se ei pelkästään riitä. Oman olemassaolon säilyttämisen pyrkimys on korkeimmillaan aina iloa, joka samalla on aktiota. Koska tälloin me olemme toimijoita passiivisen vastaanottajan sijaan.

Surullisten passioiden valtaaman mielen keskeisin projekti on saavuttaa iloisia passioita. Neuroottinen toisto ajaa meidät kohtaamaan kerta toisensa jälkeen kipua ja surua elämässämme. Katkaistaksemme tämän tulee meidän oppia saavuttaa iloa. Vaikka tämä ilo voi olla passiota, mutta parempaa sekin kuin olla kivun ja surun vastaanottaja. Mutta tämä on alku. Miten me voimme muodostaa selkeän näkemyksen tämän ihanan nautinnon muodostaman kokonaisuuden keskellä, jotta emme olisi enää pelkkää nautintoa vastaanottava kohde, vaan nautintoa tuottava tekijä? Ei pelkästään nautinnon tuottoa toiselle, vaan myös itsellemme. Miten olla oman onnen seppä. Miten tuottaa omaan elämään iloa, joka ei tarvitse muuta kuin meidän oman elämämme?

Ja lopulta kuinka muodostaa maailmasta sellainen kuva, joka ei nojaa illuusioihin, vaan ottaa maailman sellaisena kuin se on. Elämän aikana me asetumme mitä epämääräsimpiin ja sekavimpiin tilanteisiin. Ei ole siis ihme, että ajatuksemme sekaantuvat siinä temmellyksessä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että maailma sinänsä olisi sekava ja epämääräinen. Valitettavasti ajatuksemme maailmasta hämärtyvät ja epäselvenevät elämän edetessä. Jossain vaiheessa ne voivat selvetä. Tätä Spinoza yrittää meille opettaa. Miten saada selkeitä ja kirkkaita ajatuksia maailmasta sekavan ja kaoottisen elämän keskellä?

Miten taas ihmiset? On niin helppo jakaa ihmisiä hyviin tai pahoihin ja jotain siltä väliltä. Oletetaan, että kävellessäni pimeällä kujalla kohtaan henkilön, joka ampuu luodin päähäni. On helppoa sanoa hänen olleen paha. Mutta tiukan spinozalaisesti voimme hänen tekonsa olleen huono minun olemassaolon säilymiselle. Teossa sinänsä ei ollut mitään hyvää tai pahaa. Yksi asia on kuitenkin selvää. Hän riisti minulta aktiivisen ilon mahdollisuuden. Joten hänen voidaan katsoa vähentäneen conatuksen määrää maailmankaikkeudessa. Mutta saman kysymysen ääreen me joudumme syödessämme lihaa. En sukella tämän ongelman syvyyksiin sen enempää. Se on loputon suo, mutta ilmaisee hyvin Spinozan ajattelun syvyyttä.

Mutta ihmissuhteissa Spinoza on antanut minulle suuren neuvon. On otettava selvää toisesta. Lisääkö hänen seuransa minun olemassaoloa vai ei. Jos ei, niin kyse ei ole toisen hyvyydestä tai pahuudesta. Hän ei vain sopinut minulle ja olemassaoloni säilymiselle. Jos olisin suhteessa uhrannut itseni (olettaen, että ilon määrä elämässäni ei olisi lisääntynyt) ja olemassaoloni, niin olisin tehnyt rikoksen itseäni kohtaan. Tämä asettaa ihmissuhteemme hyvin vakavan uhkan alle. Kuinka paljon meidän oma panoksemme suhteeseen lisää meidän olemassaoloamme ja kuinka paljon olemme valmiit uhraamaan toisen hyvinvoinnin eteen… ja samalla emme vähennä omaa olemassaoloamme liikaa. Varsin vaikeaa, mutta se on se ihana vaikeus, joka tekee ihmissuhteet niin haastaviksi ja palkitseviksi.

Spinoza ja elämä osa 3: Affektien alkeet

roumeou

Ystäville ja Pyhälle Valentinukselle pyhitetty päivä on aivan kulman takana, joten tutkitaan hieman tunteita. Länsimaista filosofiaa kritisoidaan usein siitä, että se ei käsittele ja puhu tunteista. Meidän viisaustieteestämme on tullut analyyttista ja rationaalista pohdintaa, joka jättää tunteet paitsioon. Jokainen filosofian klassikkonsa lukenut lätkäisee tämän kritiikin kuultuaan Spinoza-kortin pöytään.

Spinozan tunneteoria on ei vain länsimaisen vaan myös koko ihmiskunnan syvällisimpiä ja nerokkaimpia luotauksia ihmisen tunne-elämään. Se on filosofinen vastine Shakespearen Romeo ja Julian ”parvekekohtaukselle”. Valitettavasti Spinozan tunneteoriaa ei tunneta kovinkaan hyvin. Se lakaistaan determinismin ja rationalismin alle vaikka itse teoria käsittää Etiikasta kolme viidesosaa. Spinozan tunneteoria on se, mistä koko Spinozan ajattelussa on kyse. Tämän takia en lähde käsittelemään teoriaa kokonaisuudessaan yhdessä postauksessa, vaan tämä katsaus tulee käsittämään useamman postauksen. Mutta aloitetaan ihan alusta.

Vaikutuksista siirtymiin

Spinozalle maailmankaikkeus on yksi suuri kokonaisuus, joka toimii samojen lainalaisuuksien mukaan kaikkialla. Fysikaaliset ja mentaaliset ilmiöt noudattavat samojan lakeja, koska ne ovat yhden ja saman todellisuuden ilmentymiä. Ei siis voi olla niin, että toisella ilmenemismuodolla olisi eri lait kuin toisella.

Tähän yhden ja saman todellisuuden ehdottomuuteen kohdistetaan suurin osa Spinozan tunneteorian kritiikeistä. Lisää tuulta purjeisiinsa nämä kriitikot saavat itse Spinozalta.

Aion siis käsitellä affektien luontoa ja voimaa sekä ihmismielen valtaa niiden yli saman metodin mukaan jolla edellisissä osissa olen käsitellyt Jumalaa ja ihmistajuntaa, sekä tarkastella ihmisen toimintaa ja pyyteitä aivan kuin olisi kyse suorista, tasoista ja kappaleista. (E3, esipuhe)

Usealta kriitikolta on jäänyt lukematta Etiikan kolmannen kirjan toisen proposition huomautus, jossa Spinoza mainitsee meidän omaavan rajallisen käsityksen siitä, mihin ruumiimme kykenevät.

Mentaaliset ominaisuutemme ovat materian ominaisuuksia. Meillä ei vain ole kovinkaan selkeää ymmärrystä materiasta. Tämä epäselvä ymmärrys tuottaa meille esimerkiksi harhan sielusta. Koemme, että meidän sisällä on jokin hengellinen osa, joka eroaa ruumiistamme. Vaikka todellisuudessa tämä ”henkisyys” on yksi materian ominaisuuksista.

Spinozan tunneteoria lähtee liikkeelle erottamalla toisistaan vaikutukset (lat. affectio) ja tunteet (lat. affectus). Vaikutukset ovat ruumiillisia ilmiöitä meissä, kun olemme suhteessa maailmankaikkeuteen. Kun katselen kaunista kukkaa, niin itse asiassa kokemus on valon luoma reaktio, joka kulkeutuu silmieni kautta aivoihini. Kukan terälehtien keltaista väriä ei sinänsä ole olemassa, mutta aivoni tuottavat valon aiheuttaman ärsytyksen kautta sen.

Tunne on siirtymistä tilasta toiseen. Ennen kukan näkemistä mieleni oli tyhjäkäynnin tilassa, mutta nähtyäni kukan aloin tuntemaan esteettistä kokemusta. Kukan keltaiset terälehdet, vihreä varsi ja tuulen vireessä tapahtuva liike aiheuttivat siirtymän välinpitämättömyydestä kauneuden kokemukseen. Geometrian voidaan katsoa kuvaavan samanlaisia siirtymiä tiloista toisiin. Täten tunne-elämän ilmiöitä voidaan kuvata ja tutkia samojen periaatteiden mukaisesti.

Affektilla ymmärrän ruumiin tiloja, jotka lisäävät tai vähentävät, auttavat tai estävät ruumiin omaa toimintakykyä, ja samaten näiden tilojen ideoita. (E3, määr. III)

Olemme jatkuvasti vaikutuksille alttiita. Ei voi olla sellaista tilaa, jossa me emme olisi jonkin ulkoisen vaikutuksen alaisena. Täten meillä on jatkuvasti tunteita. Spinoza ei tähtää näiden tunteiden kuolettamiseen tai niistä eroon pääsemiseen. Hänelle tunteet jakautuvat kahteen pääluokkaan iloon (lisäävät toimintakykyä) ja suruun (vähentävät toimintakykyä).

Kun me kohtaamme elämässämme meille sopivaa tunnemme iloa. Olen tavannut uuden kumppaniehdokkaan ja treffeillä huomaan meidän sopivan yhteen. Tunnen iloa tästä, koska toimintakykyni lisääntyy. Näen edessäni potentiaalisen kumppanin, jonka kanssa voisin jakaa elämän. Jos taas treffeillä tuntisin luotaan työntävyyttä tuntisin surua, koska tilanne olisi epämiellyttävä ja haluaisin pois paikalta mahdollisimman nopeasti.

Mutta Spinozalle ei riitä pelkästään nämä kaksi tunteiden pääkategoriaa. Se minkälainen suhde meillä on emootioon jakautuu kahteen moodiin – aktioihin ja passioihin. Kun meillä on selkeä ja kirkas ymmärrys meihin vaikuttavasta maailmasta, niin me toimimme eli tunnemme aktiota. Kun meillä on epäselvä ja sumea ymmärrys meihin vaikuttavasti maailmasta, niin olemme passiivisia vastaanottajia ja tunnemme passiota.

Olen umpirakastunut uuteen tyttöystävääni. En tunne tuota henkilöä vielä kovinkaan hyvin ja minun voidaan sanoa olevan tunteitteni vietävänä. Tunnen siis passiota. Tämän takia puhutaankin rakastumisesta. Se ei ole rakastamista (rakkauden aktiota). Kun olen elänyt tyttöystäväni rinnalla ja alkanut tuntemaan häntä paremmin, niin rakastuneisuuden huuma alkaa laantumaan ja asetun passion ja aktion väliselle aluelle. Muuttuuko passioni aktioksi rakastaa häntä vai jäänkö passion valtaan ja ilon tunne muuttuu suruksi ja suhde päättyy? Voi tietenkin olla, että rakastuneisuuden tila jatkuu, mutta on hyvin epätodennäköistä, että se muodostaa kestävän pohjan pidempiaikaiselle suhteelle.

Ilo ei siis automaattisesti ole aktiota. Meillä voi olla iloisia passioita. Keskeisin ero aktion ja passion välillä on selkeä ja kirkas käsitys omasta situaatiosta maailmankaikkeudessa. Aktiossa me olemme ”tilanteen herra” ja tunne ei vie meitä mukanaan. Surullisia aktioita ei voi olla, koska suru on aina toimintakyvyn vähenemistä meissä. Aktiossa ei voi olla toimintakyvyn vähenemistä.

Spinozan tunneteoria – tai pitäisi kai puhua tunnefilosofiasta – tähtää iloon, jonka aktiivisina toimijoina me olemme. Meidän ei tule tähdätä apaattiseen maailmasta poisastumiseen, vaan siihen aktiivisesti osallistumiseen. Tuntea enemmän iloa ja tehdä enemmän rakkauden tekoja… voiko tällaista päämäärää kutsua kylmäksi ja tunteettomaksi?

Spinoza ja elämä osa 2: Conatus

conatus

Nuorena opiskelijana filosofian historian johdantokurssin luennoitsija sivuutti Spinozan seuraavasti: ”Sitten on Spinoza, mutta sillä oli joku conatus, joten ei mennä siihen.” Olin samantien myyty. Piti saada tietää enemmän Spinozasta ja erityisesti tuosta conatuksesta.

Spinozan sanotaan filosofina sijoittuvan keskiaikaisen ja modernin maailman välimaastoon. Jostain kumman syystä varsinkin Suomessa Spinozan moderni puoli on tullut yliedustetuksi tulkinnoissa. Hänen materiaalisen ja henkisen maailman samanaikaisuus – eli paralleelismi – psykologiassa nostetaan Spinozan keskeisimmäksi anniksi meille. Spinozan ajattelun holistisuutta korostava puoli unohdetaan armotta.

Conatus on Spinozan filosofian keskeisimpiä rakenteita. Käsite juontaa juurensa antiikin stoalaisiin (appetionem), mutta Spinozan käsittelyssä se saa merkittävän uudelleen muotoilun. Conatus ei ole keskiaikaisen tradition jäänne Spinozan filosofiassa eikä se kuulu modernin aikakauden maailmankuvaan. Käsite on epäajanmukainen ja täysin ainutkertainen.

Pyrkimys säilyttää olemassaolo

Mitä on tämä conatus? Sen voidaan yksinkertaisesti sanoa olevan jokaisessa oliossa oleva pyrkimys säilyttää olemassaolo. Tämä pyrkimys on myös maailmankaikkeudella. Mutta kuten jo aikaisemmin tuli todettua, niin Spinozan maailmankaikkeus on merkitysistä tyhjä ja mykkä kokonaisuus. Se ei pidä sisällään mitään pyrkimystä johonkin suuntaan (sillä ei siis ole mitään intentionaalisuutta).

Myös ihmisen conatusta ei tule ymmärtää pyrkimykseksi tulla joksikin, vaan juuri pyrkimykseksi säilyttää se olemassaolo, joka meillä jo on. Maailmankaikkeus ei ole staattinen, vaan alati muuttuva ympäristö, jossa kaikki sen osat ovat. Joten se miten me olemme muuttuu jatkuvasti. Keskitymme kuitenkin tässä ihmiseen ja hänen elämäänsä.

Jokainen olio pyrkii säilymään olemisessaan, sikäli kuin siitä riippuu. (E3, prop. VI)

Spinozan maailmankatsomuksessa kuolema tai tuhoutuminen eivät kuulu asioiden olemukseen, vaan ne johtuvat tästä asettumisesta muuttuvaan ympäristöön muiden maailmankaikkeuden osien kanssa. Ihminen pyrkii säilyttämään olemassaolonsa, mutta aina lopulta löytyy jokin ihmisen ruumista vahvempi (virus, myrkky, syöpä, onnettomuus etc.), joka aiheuttaa sen kuoleman. Mutta itse ihmisen olemukseen kuolema ei liity. Ennemmin tai myöhemmin tulee se raja vastaan, jolloin meidän conatuksemme kohtaa vahvempansa.

Pyrkimys, jolla jokainen olio pyrkii säilymään olemisessaan, ei ole mitään muuta kuin olion itsensä aktuaalista olemusta. (E3, prop. VII)

Meidän olemuksemme on tämä conatus, eli pyrkimys. Tästä johtuu se keskeinen asema, jonka Spinoza käsitteelle antaa. Toisin sanoen, mitä voimakkaampi pyrkimys meissä vaikuttaa, sitä enemmän me olemme.

Miten olla enemmän olemassa? Spinozan filosofiassa maailmankaikkeus ilmenee meille ihmisille kahtena attribuuttina: 1) ulottuvaisena eli materiaalisena ja ruumiillisena ja 2) mentaalisena eli ideoina ja affekteina (tunteina). Nämä kaksi attribuuttia eivät voi ilmetä ilman toinen toistaan eikä toinen ole toisen yläpuolella. Tämä on Spinozan kaikkein modernein ajatus, joka ilmenee parhaiten nykyaikaisen aivotutkimuksen tiedon valossa. Jokaista mentaalista tilaamme vastaa aivoissamme jokin sähkö-kemiallinen tapahtuma. Toinen ei voi olla ilman toista.

Spinozan mukaan ihminen muodostuu tajunnasta ja ruumiista, jotka kummatkin ovat toisistaan riippuvaisia (E2, prop. XIII, koroll.). Kun me elävinä olioina elämme dynaamisessa ympäristössä, niin olla olemassa enemmän näyttäytyy tajunnan ja ruumiin kykynä tulla vaikutetuksi. Mitä enemmän maailmankaikkeus voi vaikuttaa meihin, sitä enemmän me olemme.

Ihmiselle on hyödyllistä se, mikä saa ihmisruumiin sellaiseen tilaan, että siihen voidaan vaikuttaa monin tavoin, tai mikä tekee ihmisruumiin kykeneväksi vaikuttamaan ulkoisiin kappaleisiin monin tavoin; ja sitä hyödyllisempää, mitä kykenevämmäksi se tekee ruumiin ottamaan vastaan monenlaisia vaikutuksia tai vaikuttamaan monin tavoin muihin kappaleisiin; kääntäen taas se, mikä tekee ruumiin tähän vähemmän kykeneväksi, on vahongollista. (E4, prop. XXXVIII)

Mitä rikkaammassa suhteessa me olemme maailmaan, sitä enemmän me olemme. Täten conatus näyttäytyy meille aktiivisen elämän energiana. Spinoza ei kuitenkaan lähde meidän aikakautemme elämäntapa-gurun tavoin luettelemaan yksittäisiä asioita, joita tekemällä me saavuttaisimme suuremman kyvyn olla vaikutettu. Hän ei ole elämän teknikko ja velvollisuuksien asettaja. Spinoza näyttää meille teorian kyvykkyydestä ja kehoittaa meitä etsimään omat keinomme lisätä ruumiimme kykyä ottaa vastaan vaikutuksia.

Kuten on jo mainittu, niin mielestäni kotimaisen kirjallisuuden postmoderni suurteos on Markku Lahtelan Sirkus (1978). Sen sisältämä spinozalainen elämänohje on syytä toistaa tässä:

Opettele nämä kolme asiaa ja opettele ne hyvin: nussiminen, taiteen tekeminen, komeitten unien näkeminen. Etpä sitten kadu eläneesi.

Tätä spinozalaisemmaksi ei voi juuri enää mennä. Opetella ruumiin vaikutustavat ja niiden intensifioiminen asettaa meidät maailmankaikkeuden yhteyteen.

Sillä hetkellä, kun jokin näistä taidoista alkaa asettumaan tämän suhteen vastaiseksi (kuten liiallinen päihtymys ja riippuvuus) ollaan asetuttu aktiivisen toimijan asemasta passiivisen reagoijan rooliin. Suhde maailmankaikkeuteen on asettunut vähäisemmäksi. Conatus on kohdannut voittajansa. Mutta tämän suhteen vaarantumisen huomaaminen voi olla tervehdyttävä kokemus ja suhde vain voimistuu. Tässä piilee esimerkiksi sairauden positiivinen muoto (edellyttäen, että me emme muserru sairauden kohdatessa ja ala kuolemaan).

Koska conatus kuuluu maailmankaikkeuteen, niin meille kuuluu oikeus oman conatuksemme toteuttamiseen elämässämme. Edellyttäen, että emme conatuksen toteuttamisellamme rajoita toisten oikeutta toteuttaa conatuksen toteuttamista heidän elämässään. Tämä on ymmärrettävää jo siitä yksinkertaisesta syystä, että toinen olio on saman maailmankaikkeuden osa kuin mekin.

Ei tarvitse kovin pitkää silmäystä meihin ihmisiin luoda, kun huomaamme kuinka vähän me kunnioitamme tätä oikeutta toisten elämässä… mutta vielä hirveämpää on huomata kuinka vähän me välitämme omasta oikeudestamme.

Meidän sekavissa mielissämme me ajaudumme sahaamaan omaa oksaamme. Luulemme voittavamme taistelun vaikka hyvin tiedämme jossain vaiheessa kohtaavamme voimakkaamman voiman, joka katkaisee meidän elämämme. Olemassaolon säilyminen ei ole itsestään selvää, vaan sitä tulee vaalia. Koska kuolema ei kuulu meidän olemukseemme, vaan on olemuksellemme ulkoista, niin se voi kohdata meidät milloin tahansa. Siksi meillä ei ole mitään syytä tuhlata aikaa olla olematta mahdollisimman rikkaassa suhteessa maailmankaikkeuteen.

Spinoza ja elämä osa 1: Causa sui

causasui

Aloitan tässä kunnianhimoisen postaussarjan, jossa pyrin käymään läpi sitä, mitä Spinozan filosofia merkitsee minulle. Nämä postaukset eivät missään nimessä ole akateemisia tutkielmia, vaan henkilökohtaisia tekstuaalisia purkauksia minulle merkittävästä aiheesta. Jos lukija haluaa tietää mitä Spinoza todella tarkoitti, niin hän voi itse lukea sen kirjoista.

Mutta ennen kuin aloitan, niin käydään läpi muutamat perusasiat. Spinoza syntyi 1632 ja kuoli 1677. Hän eli rauhallista ja yksinäistä elämää. Mikään ei saanut häritä hänen mielenrauhaansa ja vapautta ajattelijana. Aikalaiset pilkkasivat avoimesti Spinozaa ja häntä pidettiin vaarallisena ateistina. Harvempi hänen kriitikoistaan kuitenkaan ymmärsi mitään hänen filosofiastaan.

Spinozan pääteos on Etiikka, joka julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen 1677. Teos on geometrian muotoon kirjoitettu selvitys elämästä ja kaikesta. Etiikka ei avaudu helposti. Sen äärellä voi viettää koko elämän ja silti se avaa uudestaan ja uudestaan uusia näkökulmia ja ajatuksia. Kirjan avautumista helpottavat lukuisat kommentaarit. Suomeksi parhaat esitykset Spinozan ajattelusta ovat Juhani Pietarisen Ilon filosofia: Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä (1993) ja Gilles Deleuzen Spinoza. Käytännöllinen filosofia (2012, alkup. 1981). Suosittelen näihin teoksiin tutustumista ennen kuin aloittaa matkan Etiikan äärellä.

Oman itsensä syy

Spinoza aloittaa teoksensa rohkeasti määrittelemällä Jumalan. Tämä Jumala ei ole kuitenkaan mikään persoonallinen kaikkivaltias, kuten meille juutalais-kristillisessä traditiossa on tuputettu. Spinozan Jumala on maailmankaikkeus. Tällä maailmankaikkeudella on yksi keskeinen ominaisuus – se on. Maailmankaikkeuden olemassaolo ei voisi muuten olla. Se on välttämättä olemassa kuten se on.

Oman itsensä syyllä ymmärrän sitä, jonka olemukseen liittyy olemassaolo, eli jonka luontoa ei voi käsittää muuten kuin olemassaolevaksi. (E1, määr. I)

On tulkintoja, joiden mukaan Spinoza olisi ultra-deterministi. Kaikki seuraa äärimmäisen välttämättömyyden periaatetta ja mitään vapaata tahtoa ei maailmassa olisi. Tämä on täysin absurdi väite. Spinozan keskeisin päämäärä on osoittaa kuinka me ihmiset voimme vapautua niistä kahleista, jotka sekavat ajatukset ovat meille asettaneet.

Oman itsensä syy (lat. causa sui) on perusta, jolle koko Spinozan filosofia rakentuu. Maailmankaikkeus sellaisena kuin se on, on juuri sellainen ilman muita ominaisuuksia. Tämä triviaalilta vaikuttava ajatus haastaa kuitenkin meidät yllättävältä suunnalta.

Meillä ihmisillä on tapa asettaa maailmaan sellaisia ominaisuuksia, joita sillä ei ole. Esimerkiksi maailmankaikkeudessa ei ole mitään kosmista oikeudenmukaisuutta tai muita psyykkisiä ominaisuuksia. Nämä sekavat ideat maailmasta johtavat meitä usein harhaan. Ja tämä harha johtaa kärsimyksen lisääntymiseen elämässä.

Otan kohteeksi ”oikeudenmukaisen maailman” harhan. Auswitzin keskitysleirin vapauttamisesta tuli kuluneeksi 70 vuotta. Tätä vapautusta muistettiin näkyvästi mediassa ja tietenkin itse paikkakunnalla. Natsi-Saksan julmuudet tuntuvat edelleen käsittämättömiltä ja suoranaiselta järjettömyydeltä. Tällaisen kohtaaminen antaa hyvän syyn epäillä maailman oikeudenmukaisuutta.

Ristiriitaista on, että juutalaisvainojen muisteleminen näyttää lisäävän antisemitismiä. Vainot eivät unohdu, mutta mikään ei näytä takaavan etteikö niitä voisi tulla vastaisuudessakin eteemme. Miten me päädymme kaiken julmuuden jälkeen hakemaan vielä lisää julmuutta maailmaan? Ilmiötä on pyritty selittämään seuraavasti. Näkemyksemme oikeudenmukaisesta maailmasta horjuu, kun vastaamme tulee järjetöntä epäoikeudenmukaisuutta. Ihminen ei kuitenkaan lähde korjaamaan sekavaa näkemystään maailmasta, vaan lähtee selittämään ilmiötä oman maailmankatsomuksensa mukaiseksi. Maailmankuvan ollessa vaakalaudalla ja ihminen takertuu siihen kynsin ja hampain. Tästä päädymme hyvin nopeasti (ja ymmärrettävästi) näkemykseen, että julmuuden uhrit ovat jotenkin ansainneet kohtalonsa. Ja näin alkaa ajatuskulku, joka johtaa jossain vaiheessa seuraaviin julmiin tekoihin.

Spinoza pyrkii riisumaan meidän maailmankatsomuksemme epäselvistä ja sekavista ajatuksista. Maailma on kuten se on ja siinä ei ole mitään ”suuntaa” tai ”tarkoitusta”. Maailmankaikkeus (eli Jumala) on mykkä ja merkityksistä tyhjä kokonaisuus.

Jumala ei ole voinut tuottaa olioita millään muulla tavalla eikä missään muussa järjestyksessä kuin miten ne on tuotettu. (E1, prop. XXXIII)

Tässä mielessä Spinozan Jumala ei ole vapaa. Se ei voi olla mitenkään muuten. Jumala ei ole kaikkivaltias. Itse asiassa ”kaikkivaltias” on sekava ja epämääräinen ajatus, joka tulisi korjata.

Spinozan filosofia on eräänlaista terapiaa, joka pyrkii korjaamaan sekavan ajattelumme. Tämä projekti ei kuitenkaan ole tuomitseva. Spinoza ei ole myöskään opettaja, joka merkitsee kokeen marginaaliin ”oikein” tai ”väärin”. Hänen tekstinsä huokuu rauhallisuutta. Samoin sen muoto tulee ymmärrettävämmäksi. Määritelmistä, propositioista ja todistuksista muodostuva kirja pyrkii olemaan mahdollisimman rauhallinen ja neutraali. Tärkeintä on asian selkeä ilmaiseminen. Huomautuksissa ja liitteissä Spinoza päästää irti oman persoonallisuutensa ja kylmä analyyttinen esitysmuoto saa mausteekseen tulta ja vauhtia. Tämä tekee Etiikasta yhden viehättävimmistä lukukokemuksista.

Mutta palataan aiheeseen. Jos meidän maailmankatsomuksemme perusteet ovat epämääräisiä ja todellisuuden vastaisia, niin ymmärretään helposti, että eihän siitä voi johtua mitään hyvää. Niin kaunis ajatus kuin kosminen oikeudenmukaisuus onkin, niin se ei ole totta. Meidän tulee ajaa oikeudenmukaisuutta maailmassa muilla perusteilla. Niiden tulee perustua totuuteen miten maailman oikeasti on. Tästä lähtökohdasta voimme päätyä huomattavasti parempiin lopputuloksiin.

”Oikeudenmukainen maailma” on ainoastaan yksi esimerkki siitä maailmankaikkeuden inhimillistämisestä, johon me sorrumme jatkuvasti. Mutta maailma ei kysy meiltä, miten sen tulisi olla. Se vain on ja me olemme siinä sen osia. Kun me emme tuhlaa energiaamme epäselviin ja epämääräisiin ajatuksiin, niin uskoisin meidän pääsevän lähemmäksi meille parempaa yhteiskuntaa ja elämää. Tämä on Spinozan merkittävin sanoma meille. Me olemme osa luontoa, kaikkeutta eikä sitä muuta mikään. Meidän tulee tutustua tähän maailmaan sellaisena kuin se on ja oppia elämään sen mukaisesti. Tätä elämää Spinoza kutsui Amor Dei intellectualis – Jumalan älyllinen rakastaminen.

Jumala rakastaa itseään äärettömällä intellektuaalisella rakkaudella. (E5, prop. XXXV)

Kun ymmärrämme Spinozaa seuraten Jumalan olevan maailmankaikkeus ja me osa sitä, niin on hyvin ymmärrettävää meidän olevan onnellisia harjoittaessamme tätä rakkautta. On kuitenkin varottava samaistamasta tätä rakkautta romanttiseen rakkauteen tai pelkkään älylliseen maailman fiilistelyyn. Kyseessä on merkittävä muutos suhteessamme maailmaan, jonka saavuttaminen ei ole helppoa, mutta mahdollista.

Joskin tie, jonka olen osoittanut johtavan tähän, näyttää sangen vaikealta, on se silti löydettävissä. Näin kovin harvoin eteen osuvan asian pitääkin kai olla vaikeaa. Jos näet pelastus olisi käsien ulottuvilla ja löytyisi ilman suurta vaivannäköä, kuinka silloin useammat silti laiminlöisivät sen? Mutta kaikki erinomainen on yhtä vaikeaa kuin harvinaistakin. (E5, prop. XLII, huom.)

Olen etsinyt tätä tietä jo 20 vuotta ja silti sen lopullinen löytäminen näyttää aina olevan tuonnempana. Suunnistustaidoissani voi olla hiomista, mutta onneksi Etiikka on luotettava kompassi tällä matkalla.

Tarkasteluja nojatuolista

modern-armchairs-and-accent-chairs

Hyvä nojatuoli on korvaamaton. Voisin viettää päiväkausia vain istuen nojatuolissani, televisio päällä ilman ääntä, kasa kirjoja jaloissani, MacBook Air ja iPad käsieni ulottuvilla. Nojatuoli on todellisuuteni tarkkailukeskus. Kokemusmaailmani ohjaamo ja pakopaikka. Turvallinen pesä julman maailman ulkopuolella. Sinänsä illusorinen paikka, mutta minulle siitä huolimatta rakas.

***

Andy Warholin teos The Philosophy of Andy Warhol (From A to B and Back Again) (1977) on yksi merkittävimmistä elämänfilosofista teoksista, jotka ovat vaikuttaneet minuun viimeisten kymmenen vuoden aikana. En ole koskaan pitänyt Warholin taideteoksia juuri minkään arvoisina, mutta tavallaan hänen omakuvansa mediassa oli hänen suurin teoksensa. Ja juuri siitä teoksesta tämä kirja kertoo.

People’s fantasies are what give them problems. If you didn’t have fantasies you wouldn’t have problems because you’d just take whatever was there. But then you wouldn’t have romance, because romance is finding your fantasy in people who don’t have it. A friend of mine always says, ”Women love me for the man I’m not.”

[…]

I don’t know anybody who doesn’t have a fantasy. Everybody must have a fantasy.

Tämä puutteen kautta määrittyvä psyykeen perusta samalla huvittaa ja hirvittää Warholia. Ja pakko myöntää niin itsestäni kuin muistakin, että tämä ominaisuus meissä tekee meistä narreja ja dramaattisia hahmoja. Komedia ja tragedia samassa pakkauksessa.

Olisi niin helppoa vain nauraa ihmiselle ja hänen romantiikan kaipuulle. Rakkaus ja yhteenkuuluminen ovat yksi suuri vitsi elämissämme. Mutta samalla tuo naurettavuus meissä tekee elämästä jotain muutakin kuin hengittämistä, juomista, syömistä ja lisääntymistä. Jos ei muuta, niin se ainakin antaa meille illuusion tarkoituksesta elämässämme.

Tarkoituksettomuus olisi ehkä lähempänä sitä maailmaa, joka muodostaa universumin, mutta harvempi meistä on varustettu kohtaamaan tuo maailman mielettömyys kaikessa ehdottomuudessaan. Mielekkyys perustuu harhalle. Ei siis ole mikään ihme, että me opimme valehtelemaan niin nuorina. Se pitää meidät järjissämme. Se on meidän järkemme perusta.

***

Olen aina sanonut, että internet on yksi ihmiskunnan hienoimmista keksinnöistä. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut pohtimaan sanonnan mielekkyyttä. William Gibson näki jo vuonna 1996 The New York Timesiin kirjoittamassaan artikkelissa ”The Net Is a Waste of Time” (julkaistu uudestaan teoksessa Distrust That Particular Flavor (2012)) asian todellisen luonteen.

Intenet sellaisena kuin me sen tunnemme on vain tapa tuhlata aikaa. Se ei ole uusi kommunikaatiokanava, vaan lähinnä tuijotuksen kohde. Voimme olla tekevinämme asioita tietokoneen näppäimistön tai kosketusnäytön kautta, mutta suurimman osan ajastamme me vietämme netissä passiivisina vastaanottajina. Netflixin katsominen antaa meille näennäisen vapauden valita, mitä ruudulta katsomme, mutta loppujen lopuksi me kulutamme sitä samaa viihdettä kuin mitä olemme kuluttaneet television kautta jo vuosikymmeniä.

Mitään digitaalista vallankumousta ei ole tapahtunut. Gibson näkee nykyisen internetin samanlaiseksi ”ihmeeksi” kuin 50-luvun alkupuolella televisio nähtiin. Jo pelkän virityskuvan tuijottaminen tuntui ihmeelliseltä. Mutta pois se minusta, että olisin kovin pessimistinen. Tämä tilanne on mitä parhain ”digitaalisten palvelujen” tuottajalle. Kovinkaan kummoista ei tarvitse saada aikaiseksi ja sitä pidetään ammattitaitona. Joskus työ tuntuu kuin  Oliver Stonen elokuvan Natural Born Killers (1994) televisiojuontajan Wayne Galen elämästä.

Ja sitten tulee päiviä, kun tuntee tehneensä oikeasti jotain merkityksellistä. Valitettavasti oma käden jälki ei näy kovinkaan selkeästi loppukäyttäjälle. Ehkä sinänsä ihan hyvä niin, koska jos se näkyisi selkeästi, olisin epäonnistunut surkeasti työssäni.

Jonain päivänä mekin saamme internetin Twin Peaksin ja True Detectiven. Siinä välissä pitää nauttia Love Boatista ja Miami Vicesta. Ja olihan niilläkin omat hetkensä. Olihan?

***

Kun luin ensimmäisen kerran Tom Wolfen esseen ”Hooking Up: What Life was Like at the Turn of the Second Millennium: An American’s World – contemporary teenage promiscuity” (2000) mieleni valtasi syvä kateuden maustama kunnioitus. En ole edelleenkään juuri mistään samaa mieltä Wolfen kanssa, mutta hänen tarkka (vaikkakin osittain yksityiskohdissa virheellinen) läpileikkaus vuoden 2000 amerikkalaiseen maailmaan on mestarillinen. En ole törmännyt Wolfen uusimpiin aikalaisanalyyseihin, mutta luulisin näin 15 vuotta myöhemmin maailman antavan enemmän materiaalia.

Lähi-idässä on alueita, joita terrorisoi järjetön Isis heittäen homoseksuaaleiksi epäilemiä korkeasta tornista kuolemaan, mestaten väärään lahkoon kuuluvia kuin natsit juutalaisia ja videoiden ylpeänä sotavangin elävältä polttoa. Valtiot alueella eivät kykene vastustamaan järjestöä. Samalla tälle järjettömyydelle löytyy kannattajia, koska ilman sitä järjestö ei voisi siirtyä voitosta toiseen.

Euroopassa käydään sotaa, jossa entinen suurvalta yrittää nostaa johtajiensa turvatonta asemaa. Ei mitään väliä sillä, että itsenäisen valtion suvereeniutta loukataan päivittäin räikeästi. Ainoastaan sodanjulistus puuttuu ja sitä ei tule, koska nyt käydään hybridisotaa. Sotaa, joka ei ole sotaa, mutta ruumiita syntyy. Kylmäsota on tehnyt vuosisadan comebackin.

Amerikka on työntänyt päänsä perseensä niin syvälle, että ei löydä enää tietä ulos. Teetä lipittävät ultrakonservatiivit kampittavat vähänkin liberaalilta kuulostavat poliittiset uudistukset vain ja ainaostaan sen takia, että ne kuulostavat liberaaleilta. On ihan turha auttaa köyhempiä tai vähäosaisempia, koska se sotii kaikkea pyhää ja amerikkalaista vastaan. Ja sillä ei ole mitään väliä vaikka se olisi jopa konservatiivien tilannetta kohentava uudistus. Näin nyt ei vaan saa tehdä koska Amerikka, kapitalismi ja Jumala.

Yhdysvalloilla on ensimmäinen musta presidentti ja se on kauhistus. Kauhistus siitäkin huolimatta, että kukaan ei saa sanoa sana ”neekeri”. Vaikka kaikki kauhistelijat haluaisivat sitä huutaa valkoinen huppu pään peittona… jopa mustat vastustajatkin. Tärkeintä on, että asioista ei puhuta. Tärkeintä on, että jokainen saa ilmaista mielipitensä – olkoon se kuinka aivoton tahansa… koska sananvapaus.

***

Nostan katseeni läppärini ruudulta. Televisiossa pyörii jokin epämääräinen ohjelma. En halua tietää siitä sen enempää. Seuraan äänetöntä kuvavirtaa. Muutama päivä sitten kävin S-marketista ja maksoin ostokseni kassa-automaatilla. Kuunnellessani automaatin äänen ohjeita ja lopuksi toivotusta: ”Kiitos käynnistä ja tervetuloa uudestaan” tunsin hetken eläväni William Gibsonin cyberpunk-todellisuutta, mutta istahdettuani nojatuolini syleilyyn ymmärrän meidän elävän edelleen pimeää keskiaikaa. Inkvisition joukkojen koputusta oveeni odotellen…