Tarkasteluja nojatuolista

modern-armchairs-and-accent-chairs

Hyvä nojatuoli on korvaamaton. Voisin viettää päiväkausia vain istuen nojatuolissani, televisio päällä ilman ääntä, kasa kirjoja jaloissani, MacBook Air ja iPad käsieni ulottuvilla. Nojatuoli on todellisuuteni tarkkailukeskus. Kokemusmaailmani ohjaamo ja pakopaikka. Turvallinen pesä julman maailman ulkopuolella. Sinänsä illusorinen paikka, mutta minulle siitä huolimatta rakas.

***

Andy Warholin teos The Philosophy of Andy Warhol (From A to B and Back Again) (1977) on yksi merkittävimmistä elämänfilosofista teoksista, jotka ovat vaikuttaneet minuun viimeisten kymmenen vuoden aikana. En ole koskaan pitänyt Warholin taideteoksia juuri minkään arvoisina, mutta tavallaan hänen omakuvansa mediassa oli hänen suurin teoksensa. Ja juuri siitä teoksesta tämä kirja kertoo.

People’s fantasies are what give them problems. If you didn’t have fantasies you wouldn’t have problems because you’d just take whatever was there. But then you wouldn’t have romance, because romance is finding your fantasy in people who don’t have it. A friend of mine always says, ”Women love me for the man I’m not.”

[…]

I don’t know anybody who doesn’t have a fantasy. Everybody must have a fantasy.

Tämä puutteen kautta määrittyvä psyykeen perusta samalla huvittaa ja hirvittää Warholia. Ja pakko myöntää niin itsestäni kuin muistakin, että tämä ominaisuus meissä tekee meistä narreja ja dramaattisia hahmoja. Komedia ja tragedia samassa pakkauksessa.

Olisi niin helppoa vain nauraa ihmiselle ja hänen romantiikan kaipuulle. Rakkaus ja yhteenkuuluminen ovat yksi suuri vitsi elämissämme. Mutta samalla tuo naurettavuus meissä tekee elämästä jotain muutakin kuin hengittämistä, juomista, syömistä ja lisääntymistä. Jos ei muuta, niin se ainakin antaa meille illuusion tarkoituksesta elämässämme.

Tarkoituksettomuus olisi ehkä lähempänä sitä maailmaa, joka muodostaa universumin, mutta harvempi meistä on varustettu kohtaamaan tuo maailman mielettömyys kaikessa ehdottomuudessaan. Mielekkyys perustuu harhalle. Ei siis ole mikään ihme, että me opimme valehtelemaan niin nuorina. Se pitää meidät järjissämme. Se on meidän järkemme perusta.

***

Olen aina sanonut, että internet on yksi ihmiskunnan hienoimmista keksinnöistä. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut pohtimaan sanonnan mielekkyyttä. William Gibson näki jo vuonna 1996 The New York Timesiin kirjoittamassaan artikkelissa ”The Net Is a Waste of Time” (julkaistu uudestaan teoksessa Distrust That Particular Flavor (2012)) asian todellisen luonteen.

Intenet sellaisena kuin me sen tunnemme on vain tapa tuhlata aikaa. Se ei ole uusi kommunikaatiokanava, vaan lähinnä tuijotuksen kohde. Voimme olla tekevinämme asioita tietokoneen näppäimistön tai kosketusnäytön kautta, mutta suurimman osan ajastamme me vietämme netissä passiivisina vastaanottajina. Netflixin katsominen antaa meille näennäisen vapauden valita, mitä ruudulta katsomme, mutta loppujen lopuksi me kulutamme sitä samaa viihdettä kuin mitä olemme kuluttaneet television kautta jo vuosikymmeniä.

Mitään digitaalista vallankumousta ei ole tapahtunut. Gibson näkee nykyisen internetin samanlaiseksi ”ihmeeksi” kuin 50-luvun alkupuolella televisio nähtiin. Jo pelkän virityskuvan tuijottaminen tuntui ihmeelliseltä. Mutta pois se minusta, että olisin kovin pessimistinen. Tämä tilanne on mitä parhain ”digitaalisten palvelujen” tuottajalle. Kovinkaan kummoista ei tarvitse saada aikaiseksi ja sitä pidetään ammattitaitona. Joskus työ tuntuu kuin  Oliver Stonen elokuvan Natural Born Killers (1994) televisiojuontajan Wayne Galen elämästä.

Ja sitten tulee päiviä, kun tuntee tehneensä oikeasti jotain merkityksellistä. Valitettavasti oma käden jälki ei näy kovinkaan selkeästi loppukäyttäjälle. Ehkä sinänsä ihan hyvä niin, koska jos se näkyisi selkeästi, olisin epäonnistunut surkeasti työssäni.

Jonain päivänä mekin saamme internetin Twin Peaksin ja True Detectiven. Siinä välissä pitää nauttia Love Boatista ja Miami Vicesta. Ja olihan niilläkin omat hetkensä. Olihan?

***

Kun luin ensimmäisen kerran Tom Wolfen esseen ”Hooking Up: What Life was Like at the Turn of the Second Millennium: An American’s World – contemporary teenage promiscuity” (2000) mieleni valtasi syvä kateuden maustama kunnioitus. En ole edelleenkään juuri mistään samaa mieltä Wolfen kanssa, mutta hänen tarkka (vaikkakin osittain yksityiskohdissa virheellinen) läpileikkaus vuoden 2000 amerikkalaiseen maailmaan on mestarillinen. En ole törmännyt Wolfen uusimpiin aikalaisanalyyseihin, mutta luulisin näin 15 vuotta myöhemmin maailman antavan enemmän materiaalia.

Lähi-idässä on alueita, joita terrorisoi järjetön Isis heittäen homoseksuaaleiksi epäilemiä korkeasta tornista kuolemaan, mestaten väärään lahkoon kuuluvia kuin natsit juutalaisia ja videoiden ylpeänä sotavangin elävältä polttoa. Valtiot alueella eivät kykene vastustamaan järjestöä. Samalla tälle järjettömyydelle löytyy kannattajia, koska ilman sitä järjestö ei voisi siirtyä voitosta toiseen.

Euroopassa käydään sotaa, jossa entinen suurvalta yrittää nostaa johtajiensa turvatonta asemaa. Ei mitään väliä sillä, että itsenäisen valtion suvereeniutta loukataan päivittäin räikeästi. Ainoastaan sodanjulistus puuttuu ja sitä ei tule, koska nyt käydään hybridisotaa. Sotaa, joka ei ole sotaa, mutta ruumiita syntyy. Kylmäsota on tehnyt vuosisadan comebackin.

Amerikka on työntänyt päänsä perseensä niin syvälle, että ei löydä enää tietä ulos. Teetä lipittävät ultrakonservatiivit kampittavat vähänkin liberaalilta kuulostavat poliittiset uudistukset vain ja ainaostaan sen takia, että ne kuulostavat liberaaleilta. On ihan turha auttaa köyhempiä tai vähäosaisempia, koska se sotii kaikkea pyhää ja amerikkalaista vastaan. Ja sillä ei ole mitään väliä vaikka se olisi jopa konservatiivien tilannetta kohentava uudistus. Näin nyt ei vaan saa tehdä koska Amerikka, kapitalismi ja Jumala.

Yhdysvalloilla on ensimmäinen musta presidentti ja se on kauhistus. Kauhistus siitäkin huolimatta, että kukaan ei saa sanoa sana ”neekeri”. Vaikka kaikki kauhistelijat haluaisivat sitä huutaa valkoinen huppu pään peittona… jopa mustat vastustajatkin. Tärkeintä on, että asioista ei puhuta. Tärkeintä on, että jokainen saa ilmaista mielipitensä – olkoon se kuinka aivoton tahansa… koska sananvapaus.

***

Nostan katseeni läppärini ruudulta. Televisiossa pyörii jokin epämääräinen ohjelma. En halua tietää siitä sen enempää. Seuraan äänetöntä kuvavirtaa. Muutama päivä sitten kävin S-marketista ja maksoin ostokseni kassa-automaatilla. Kuunnellessani automaatin äänen ohjeita ja lopuksi toivotusta: ”Kiitos käynnistä ja tervetuloa uudestaan” tunsin hetken eläväni William Gibsonin cyberpunk-todellisuutta, mutta istahdettuani nojatuolini syleilyyn ymmärrän meidän elävän edelleen pimeää keskiaikaa. Inkvisition joukkojen koputusta oveeni odotellen…

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s