Kuumeista ajatusten juoksutusta

Björk's Vulnicura

Kuumeisena luen yleensä runoutta. Lyyrinen teksti jotenkin vastaa parhaiten kuumeista lyhytjännitteisyyttä ja samalla saa ajatukset assosioitumaan toisiinsa erilaisella tavalla. Tällä kertaa luin Arto Melleriä ja muita kotimaisia, mutta voiton ajatuksissa vei Björkin uusin Vulnicura. Aamulla Hesarista luin sen verran ylistävän arvostelu ”Björkin surusta syntyi suurteos”, että albumi piti ostaa iTunesista.

Pyrin kuuntelemaan levyä samalla kuin kirjoitan tätä, mutta Björkin laulu saa keskittymiskykyni (senkin vähäisen, mitä tässä kuumeessa sitä on) herpaantumaan. Joten vaihdan Thelonious Monkin nerokkaaseen Thelonious Alone In San Francisco. Suosittelen kaikille niillekin, jotka eivät tykkää jazzista.

Mutta joo. Lyriikasta piti kirjoittaa ja siitä kuinka Björk ammentaa omasta eroahdistuksestaan parhaimman albuminsa 20 vuoteen. Ja kyllä, minä en ole pitänyt juuri mistään Björkin tuotannosta sitten Post albumin. Mutta se on minun mielipiteeni se.

Syntyykö suuri taide ainoastaan kivusta? Tämä oli ensimmäinen kysymys, joka valtasi mieleni kuunnellessa Björkin uusinta. Biisit on merkitty sen mukaan kuinka monta kuukautta eron jälkeen ne on kirjoitettu. Käy ilmiselväksi, että Guðmundsdóttirin kohdalla on tullut vastaan se suuri ero, joka raastaa elämän alkutekijöihin. Joskus tämä kokemus on elämää tervehdyttävä prosessi, josta noustaan entistä voimakkaampana pystyyn ja joskus vaihtoehto jäädä maahan makaamaan vaan tuntuu niin paljon paremmalta ratkaisulta.

Pahimmillaan rakkaus ja onnellisuus riistävät ihmiseltä luomisvoiman. Tämä ei tarkoita, että luomisvoima on ainoastaan kivun ja masennuksen kautta käyvä voima meissä. Mutta joskus konfliktiton tila elämässä aiheuttaa oman konfliktinsa luovuuden kanssa. Ei ole enää mitään syytä käydä muodottoman massan kimppuun luodakseen jotain muotoa siitä. Tästä on kuitenkin turha syyttää ketään toista. Se on passiivis-aggressiivista itsetuhoa. Orgaaninen elämä voi paremmin kuin koskaan, mutta se sisäinen tuli on sammunut.

Kaiken luovuuden ei tarvitse olla taiteellista. Taide on ainoastaan meidän jokaisen elämään kuuluvan luovuuden ja elämän voiman ekspressio materiassa (tässä kohdassa materia tulee ymmärtää jonain hyvin abstraktina, koska musiikkikin on materiaa ääniaaltojen muodossa – ja minä olen kuumeessa… saa mennä suteen ja saveen välillä).

Mutta kun elämässään herää tuohon luovuuden sammumiseen, niin ymmärtää sen olevan jotain huomattavasti merkityksellisempää kuin osasikaan kuvitella aikaisemmin. Elämä tarvitsee vastustusta ja kitkaa, jotta se tuntuisi elämältä. Ilman sitä se lipuu ohi ja hermot tylsistyvät kipulääkkeiden tapaiseen turtumiseen. Kaikki tuntuu pumpulilta ja jossain vaiheessa oksettavuus valtaa mielen.

Se jokin virhe maailmassa pistää meidät etsimään vastausta ja ratkaisua siihen. Ja kun se lopulta löytyy, niin itse ratkaisusta löytyy uusi virhe, joka vie meidät toisaalle. Mitä perinpohjaisemman vastauksen löydämme, sitä vähemmän meissä elämä pihisee. Elämä tarvitsee vastustusta ja kitkaa…

Sairaus intensifioi elämää. Se erottaa meidät siitä mihin me kykenisimme ilman sitä ja näin muistuttaa meitä siitä, mitä me voisimme olla. Romahtaminen sairauden edessä ei enää intensifioi mitään, vaan erottaa meidät lopullisesti kyvyistämme. Joskus fyysinen rappeutuminen minimiin intensifioi henkisen elämän uskomattomiin suorituksiin (Stephen Hawking esimerkiksi) ja joissakin tapauksissa romahdus on totaalinen. Tälloin voidaan puhua kävelivistä kuolleista… ja niitä meidän yhteiskunnassamme riittää.

Liiallinen ongelmattomuus voi johtaa arkielämän katatoniaan. Ensin tapahtuu lamaantuminen saksalaisen perheauton, labradonin noutajan ja kahden lahjattoman lapsen maailmaan ja sitä seuraavaan viidenkympin villitykseen, jossa avioliitto jää taakse ja perheauto vaihdetaan (saksalaiseen) Porscheen. Muutaman epäonnistuneen puolta nuoremman tyttöystävän jälkeen tajutaan, että: ”Helvetti, mitä vittua mä teen!” ja palataan uudestaan entistä syvempään avuttomuuteen. Ja nyt siis puhun omasta sukupuolestani. Te naiset kyllä tiedätte aivan saman ilmiön sieltä puolelta aitaa. Minun ei tarvitse mennä siihen.

Minulle suuria ”erolevyjä” ovat Björkiä ennen olleet Peter Gabrielin Us ja Axl Rosen lyriikkojen osalta Guns N’ Rosesin Use Your Illusion albumit. Axln myöhäiskakskymppinen misogynia ei jaksa enää muuta kuin huvittaa, mutta Gabrielin ”Digging In The Dirt” kouraisee sieltä jostain hyvin syvältä:

I’m digging in the dirt
Stay with me I need support
I’m digging in the dirt
To find the places I got hurt
To open up the places I got hurt

Voiko enää paljaammin pyytää pysyä rinnalla, kun työskentelee itsensä kanssa. Tuossa kohdassa ei enää tarvita äitiä tai huoraa, vaan sitä toista, joka pysyisi rinnalla sen hetken, kun saisi itsensä sellaiseen kuntoon, että voisi jatkaa… Aina ei käy niin, että kaikki on käsitelty etukäteen ja vasta sitten astutaan suhteeseen. Hyvin usein ja uskaltaisin sanoa, että miltein aina, jatketaan keskeltä. Toisen tulee kertoa, että edellisissä kohtauksissa tapahtui sitä ja tätä ja nyt seuraavaksi siirrytään… elämää jatketaan kesken näytöksen.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s