Monikulttuurisuus, multikulturalismi ja ideologia

IMG_1384

Immosgate lähti sitten kunnolla lapasesta. Ja hyvä, että lähti. Ei ole enää kyse yhden kansanedustajan ilmeisistä uusnatsisympatioista, vaan laajemmasta kansalaisten huolestumisesta valtakuntamme suunnasta. Muuten ei Kansalaistorille olisi kerääntynyt reilut 15 000 ihmistä osoittamaan mieltänsä. Mutta en jaksa tästä asiasta sinänsä enempää avautua.

Näiden parin päivä aikana minua on häirinnyt se käsitteellinen sekaannus, joka käsitteiden ”monikulttuurisuus”, ”multikulturalismi” ja ”ideologia” välillä vallitsee keskustelussa. Tämä sekaannus on osittain tarkoituksellista, mutta johtuu enemmän maamme yleisen debatin luonteesta. Meillä ei ole pitkää ja syvää historiaa filosofisesta ja intellektuaalisesta keskustelusta. Suomessa keskustelua on käyty yleensä teknologia painotteisesti.

Eilen A-studiossa annettiin oikeutetusti perussuomalaisille tilaisuus selventää kantojansa (valitettavasti Olli Immonen päätti olla tulematta paikalle). Käsitteet ja termit olivat iloisesti sekaisin. Varsinkin perussuomalaisten nuorten puheenjohtajalla Sebastian Tynkkysellä kaikki meni ”vähän sinnepäin”. Kun ottaa persujen agendan, niin tämä ei ole sattumaa. Mutta siitä hieman myöhemmin. Lähdetään selvittämään monikulttuurisuuden ja multikulturalismin välistä eroa.

Seuraan tässä mainiota Filosofia.fi -palvelun artikkelia aiheesta. ”Monikulttuurisuus” viittaa kuvailevana terminä moderneissa yhteiskunnissa vallitsevaan kulttuurien monimuotoisuuteen. ”Kulttuurisesti monimuotoinen yhteiskunta sisältää useita kulttuurisesti, uskonnollisesti ja maailmankatsomuksellisesti toisistaan eriäviä ryhmiä, jotka jakavat yhdessä julkisen tilan. Deskriptiivinen monikulttuurisuuden käsite ei sinällään sisällä ajatusta kulttuurisen monimuotoisuuden arvottamisesta, eikä se myöskään ota kantaa siihen, millaista politiikkaa monikulttuurisessa yhteiskunnassa tulisi tehdä.”, kuten artikkelin tekijä Annamari Vitikainen kirjoittaa.

Kuvailevana ja toteavana terminä monikulttuurisuuden ei pitäisi nostaa tunteita puolesta tai vastaan. Se on vain asiantilojen toteamista (vähän kuin ”ahven elää vedessä”). Mutta kun termiä aletaan käyttämään normatiivisessa merkityksessä, niin sen tuleekin alkaa herättää emootioita ihmisissä. Kutsun tässä selkeyden vuoksi multikulturalismiksi kantaa, jonka mukaan kulttuurista monimuotoisuutta pidetään hyväksyttävänä. Sen suppeassa muodossa katsotaan, että kulttuurien monimuotoisuudesta ei tarvitse päästä eroon ja vahvemmassa merkityksessä, että monimuotoisuutta tulee vaalia ja edistää.

A-studiossa vierailleet perussuomalaiset vaikuttajat pitivät vahingollisena sitä, että multikulturalistinen ideologia alkaa ohjaamaan yhteiskunnallista päätöksentekoa. Esimerkkeinä he mainitsivat, että verovaroin ei tulisi tukea naisten asemaa vahingoittavia ja nuorten poikien silpomista edistäviä yhdistyksiä. Se, miten multikulturalistinen ideologia ohjaa verovaroja tällaisten yhdistysten tukemiseen jäi täysin selittämättä. Olisi hyvä kuulla, että mistä nimenomaisista rahastoista ja kuinka paljon tällaisille yhdistyksille on rahaa ohjattu. Ja erityisesti miten nämä yhdistykset tarkkaan ottaen vahingoittavat naisten asemaa ja edistävät poikalasten silpomista. En väitä, että tällaistä ei ole voinut tapahtua, mutta en myöskään usko näin tapahtuneen, koska joku niin televisiossa sanoi. Todisteita pöytään kiitos.

Mitä on ideologia?

Nämä puheet jonkun tietyn ideologian vaikutuksesta yhteiskunnallisten päätösten taustalla näyttävät aina perustuvan näkemykseen, että päätökset tulisi tehdä ilman ideologista pohjaa – juridiseen tai taloudelliseen hyötyyn perustuen. Puhe ideologioista puhtaasta päätösten pohjasta perustuu kahteen mahdolliseen perustaan:

  1. Naiivin objektiivisuuden harha: tämän näkemyksen mukaan maailma rakentuu objektiivisesti saavutettavista tosiasioista ja niiden paljastamisen jälkeen niistä voidaan loogis-algebrallisesti johtaa puolueettomia päätöksiä
  2. Itsekkyyden peittävä savuverho: mitään puolueetonta pohjaa ei ole, mutta sellaiseen vetoaminen toimii savuverhonan ilmeisen itsekkäiden ja puolueelisten tarkoitusperien peittämisenä

Lähtekäämme kartoittamaan tilannetta analysoimalla itse ”ideologian” käsitettä. Lähden tässä marxis-foucault-deleuzelaiselta linjalta. En peittele lähtökohtiani. Filosofian ja käsitteellistämisen tehtävänä on laajentaa elämäämme. Jos me vain tyytyisimme kuvailemaan maailmaa sellaisena kuin se on, niin me emme laajentaisi tai muuttaisi elämäämme. Monimutkaisten ja vaikeasti käsitettävien käsitteiden kautta me rikastutamme elämäämme. Me luomme käsitteillä ja ideoillamme maailmaa, jota elämme.

Mutta käyttämämme käsitteet, termit ja teoriat eivät ole viattomia tai puolueettomia. Se, miten me ajattelemme maailmaa on aina sidoksissa siihen, miten me toimimme ja kulutamme maailmaa. Ja toisinpäin. Ideologia kuvaa sitä tapaa miten me elämme maailmassa ajatusten ja käsitteiden kautta. Olen mies. Mutta ”miehen” käsite ei ole neutraali. Se on ideologisesti värittynyt. Toimin, haluan ja ajattelen tietyllä tavalla, koska minulla on ”miehen” käsite. Tämä käsite sinänsä ei ole oikein tai väärin. Se on se käsite, minkä olen omaksunut kasvatukseni kautta. Se on myös poliittisesti värittynyt. Sen kautta suhteudun toisiin ihmisiin, vaadin itselleni oikeuksia ja minulta vaaditaan velvollisuuksia. Eli meidän käsitteet ja ideat muodostavat maailman, missä elämme. Marx katsoi, että teorian ja ideologian tehtävänä oli muuttaa maailmaa.

Me olemme aina tiettyjen valtarakenteiden muodostamia. Meitä ei ole ihmisinä ilman valtarakenteita. Me olemme määritelmällisesti ideologisia ja poliittisia olioita. Mitään puhdasta inhimillisyyttä tai tosi ihmistä ei näiden valtarakenteiden taustalla ole olemassa. Siitä yksinkertaisesta syystä, että ”ihmisyyden” käsite on näiden valtarakenteiden muodostama. Mitään vallalla tukahdutettua ihmistä ei ole olemassa. Ilman valtarakenteita ihminen ei olisi enää ihminen. Sanoessamme olevamme ”valkoisia”, ”suomalaisia”, ”heteroita”… etc. me tuotamme valtarelaatioita. Aivan samoin kun me vangitsemme, vahingoitamme tai tapamme toisiamme. Me luomme identiteettimme erilaisten mekanismien kautta.

Kun puhutaan ”puhtaasta suomalaisesta kulttuurista” tai ”todellisesta suomalaisuudesta”, joita multikulturalismi uhkaa, niin tälloin ummistetaan silmät siltä tosiasialta, että ”suomalaisuus” on aina valtarakenteiden muodostamaa. Mitään ”suomalaisuutta” sinänsä ei ole olemassa, jota multikulturalismi tukahduttaisi. Suomalaisuudesta puhuminen on toisten identiteettien tukahduttamista. Me voimme sanoa naisten tasa-arvoisen aseman olevan suomalaisuuteen kuuluvaa, mutta samalla naisten euro on edelleen 80 senttiä maassamme. Jos poikien silpomisella tarkoitetaan ympärileikkausta, niin maissa joissa ympärileikkaus on yleistä on huomattu merkittävän alhaisia lukuja naisten kohdunkaulan syövän määrissä. Näin mainitakseni muutamia asioita, joihin ei keskustelussa haluta puuttua persujen toimesta. Ja kun persu sanoo olevansa antirasisti, niin miten se konkreettisesti näkyy puolueen toiminnassa (jätetään ne juhlapuheet sinne ”juhlapuheet” osastolle… konkretiaa eikä puheita).

Kaikkien persujen demonisoiminen uusnatseiksi tai rasisteiksi ei ole järkevää eikä edes tarpeellista. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että heidän joukoissaan on heitä. Tätäkin huolestuttavampaa on persujen ideologiaan pesiytyneet epädemokraattiset elementit sekä heidän retoriikassaan vallitsevat epäjohdonmukaiset ainekset. Vedota suomalaiseen kulttuuriin ja samalla kieltää, että he määrittelevät samalla mitä se on, on epärehellistä petosta. Meidän tulevaisuutemme voi olla monikulttuurinen tai monokulttuurinen. Kummankin suunnan valitseminen on pohjimmiltaan ideologinen valinta. Ei leikitä, että se olisi mitään muuta.

Timo

soini

Hyvä Timo. Oletan, että et pane pahaksesi, kun näin kirjoitan sinulle etunimelläsi. Oletan, että tuttavallinen lähestymistapa ei loukkaa sinua. Olet ollut meille suomalaisille aina Timo tai Soini. Johdat yhtä maamme suurinta puoluetta ja olet tehnyt siitä ilmiön. En voi kuin ihailla saavutuksiasi puolueen johdossa, mutta en ole juuri mistään samaa mieltä sinun ja puolueesi kanssa.

En myöskään kunnioita sinua ja puoluettasi sen luikertelun takia, jolla yritätte välttää vastuunottoa puolueenne sisällä olevien vihamielisten ääriainesten sanomisista ja tekemisistä. Ja kyllä. Sinun puolueessasi on Suomelle haitallisia ajatuksia levittäviä rasisteja. Puolueessasi on äärioikeistolainen siipi, joka edustaa kaikkea sitä, mikä ei kuulu suomalaisuuteen. Tämän johdosta pidän suoranaisena loukkauksena, että puolueesi nimi viittaa suomalaisuuteen.

Olen huolestuneena seurannut kuinka puolueesi viljelee vastakkainasettelua. Olli Immosen viimeisin avautuminen Facebookissa voidaan luokitella jopa sisällissodan lietsomiseksi. Sitäkö sinä Timo puolueellasi olet ajamassa? Oikeasti. Nyt sinun pitäisi vakavoitua ja lopettaa niiden mauttomien letkautuksiesi laukominen. Soinismien aika on ohi ja sinun tulisi astua esiin kertomaan mikä on puolueesi agenda.

Mutta valitettavasti sitä sinä et tule tekemään. Mitä luultavammin tulet taas vetoamaan ”yksityisjatteluun” ja yrität kääntää asiat toisenlaisiksi kuin ne ovat. Puolueesi on näköisesi. Valitettavasti sinä ja puolueesi olette demokratian irvikuvia. Ulkoministerinä sinä edustat Suomea ja suomalaisia. Sinun tulee vastata ulkomaalaisille kollegoillesi siitä, mitä täällä puhutaan ja tehdään. Onko sinusta oikeasti siihen?

Valitsit ulkoministerin salkun, koska sanoit ulkopolitiikan olevan sinun intohimosi. Mutta kyllähän me kaikki tiedämme, että paskaa puhuit. Et halunnut ottaa valtionvarainministerin salkkua, koska tiesit siinä pestissä joutuvasi tekemään hyvin kipeitä ratkaisuja. Annoit tuon homman kokoomukselle suosiolla. Olit taas kerran rintamakarkuri. Luikertelet vastuusta kerta toisen jälkeen. Olet teflonia, johon mikään ei jää kiinni.

Olet joskus laukonut seuraavasti: Missä EU, siellä ongelma. Puolueestasi voidaan taas mainita: Missä persu, siellä skandaali. Puolueesi historia on yhtä katastrofia katastrofin perään. Mutta se ei näytä äänestäjiänne haittaavan. Tärkeintä näyttää olevan, että otsikoissa pysytään. Populismisi on edesvastuutonta. Puolueohjelmanne te laaditte päästäksenne otsikoihin. Postmodernilta tekotaiteelta halusitte ottaa avustukset pois vaikka varsin hyvin tiesitte, että kyseessä on täysin mitätön summa. Ja vaalien jälkeen myönsitte kyseisen kohdan olleen vitsi. Saahan sitä huumoria viljellä, mutta onko puolueohjelma sellainen paikka? Todellinen syy tuohon ”tsoukkiin” taisikin olla vastakkainasettelun kärjistäminen eliitin ja perusäänestäjienne välillä. Kun persut pääsevät valtaan, niin eliitti saa tuntea sen nahoissaan. Jätitte kuitenkin kertomatta sen, että mitään eliittiä ei ole olemassakaan.

Paranoidisen politiikkanne paras vihollinen on abstrakti ja epämääräinen kohde. Sellainen on esimerkiksi paljon vihaamanne monikulttuurisuus. Te näette suvaitsevaistoa ja punavihreitä kuplia, joiden kimppuun voidaan usuttaa äänestäjiänne sen vastustamisen nimissä. Kun kansa on jaettu keinotekoisesti kahtia, niin teidän asemanne vain voimistuu. Olette onnistuneet tässä vainoharhaisen evankeliumin levittämisessä ilmiömäisen hyvin. Olette onnistuneet tässä niin hyvin, että kohta maatamme ei luetella enää länsimaiden joukkoon. Olemme palaamassa kylmän sodan aikaiseen maineeseen eräänlaisena kummajaisena idän ja lännen välissä.

Ja tässä pääsemmekin sinun ja puolueesi päämäärään. Te haluatte irottaa Suomen länsimaiden joukosta periferiseksi kummajaiseksi. Vain tuollaisessa syrjäisessä maassa voi teidän kaltainen puolue saada todellista valtaa. Osana länsimaita se ei onnistuisi. Sinä Timo olet toteuttamassa unelmaasi. Se kuitenkin merkitsee sitä, että minä menetän kotimaani. Sinun Suomesi ei ole se maa, jossa minä haluan elää. Sinun kansasi ei ole se kansa, johon tunnen kuuluvani.

Toivon hartaasti, että olen sinun suhteen väärässä. Sinulla Timo on nyt hetki astua esiin ja tuoda julki se, mitä sinä ja puolueesi todella ajattelette. Sinulla on valta muuttaa suuntaa. Mutta vaikenemalla tai sutkauttelemalla jotain täysin merkityksetöntä sinä vahvistat suurimman pelkoni. Ja se on, että maamme hallituksessa toimii natsipuolue. Timo, sinun siirtosi.

Miesmanuaali osa 7: naisista

monroe-reads-joyce1

Päätän tämän kirjoitussarjani kaikkein oleellisimpaan kappaleeseen. Käsittelemme naisia, mutta aivan yhtä hyvin voisimme käsitellä toiseutta sinänsä. Koska kyseessä on manuaali miehistä, niin pysytelkäämme naisten piirissä. En yritä selittää mitä nainen on, koska siihen tarvittaisiin koko internetin talletuskapasiteetti ja ei varmaan riittäisi. Pyrin käsittelemään naisia tämän manuaalin näkökulmasta. Joten aiheen käsittely tulee olemaan jo määritelmällisesti puutteellinen. Uskoisin sen kuitenkin riittävän meille.

Kirjoitussarjan alulle panevana voimana on ollut huoli mieskeskustelusta ajassamme ja sen mukana viljelty suhtautuminen naisiin. Olen huolestuneena seurannut kuinka munattomille surkimuksille on lehdissä annettu palstatilaa heidän viljelemälleen misogynialle. Tyhmempikin näkee, että tämän naisvihan taustalla vaikuttaa seksuaalinen ahdistuneisuus ja kyvyttömyys ratkaista sen asettama ongelma elämässä. Kyseessä on sosiaalinen lahjattomuus ja kykenemättömyys, jotka ainoastaan saavat lisää vettä myllyynsä asianomaisten kansoittamilla verkkopalstoilla ja blogeissa.

Olemme käyneet tässä manuaalissa seuraavia askelia: 1) oman esteettisen maun luominen ainutkertaisuuden luomisen välineenä, 2) kirjoituksen akti olemisen mallina, 3) omien mentaalisten kykyjen intensifioiminen kokemuksen syventämisen instrumenttina, 4) rokkikukkoilu miehisen kävelemisen mallina ilman toiseuden välineellistämistä, 5) viettelijän henkisen maiseman paljastaminen, jotta emme astuisi sen asettamaan ansaan ja 6) sääntöjen ja lakien oikean aseman paljastaminen, jotta ne eivät herättäisi kaunaisuutta oman rajallisuutemme kokemuksen äärellä. Olenko koko ajan puhunut vain miehenä olemisesta? Ehkä en, mutta yleisinhimilliset kysymykset koskettavat myös miehiä. Ja nyt on vuorossa se kaikkein haastavin kappale, jonka äärellä kompastumisen ja epäonnistumisen mahdollisuus on äärimmilleen viritetty. Siitäkin huolimatta aion asettua tämän kirjoituksen äärelle ja naputella sen päätökseensä.

Madonna-huora -dikotomia

Naisten jakaminen pyhimyksiin ja huoriin on vanha vaiva, johon ei näytetä löydettävän kunnollista lääkitystä. Dikotomian syntyminen menee suurin piirtein näin. Jossain kehityksen vaiheessa eräät yksilöt vieraantuvat liiaksi toisesta sukupuolesta. Murrosiän kynnyksellä kiinnostuminen toista sukupuolta kohtaan nousee, mutta vieraantumisessa ollaan ajelehdittu liian kauaksi rannasta. Seksuaalinen vietti on sen verran voimakas, että sen aiheuttamat yllykkeet tulee käsitellä tavalla tai toisella. Omiin päiväunelmiin vaipuminen on luonteva keino yksinäiselle. Aidot kohtaamisen toisen kanssa korvautuvat unelmilla ja ihanteilla.

Tulee eteen aika, jolloin runosieluinen päiväuneksijamme kohtaa tavalla tai toisella toisen sukupuolen edustajia. Kun he eivät vastaakaan idealisoitua kuvaa ihanne-tytöstä, niin mielen valtaa murskaava pettymys. Kaikki naiset näyttäytyvät pettureilta; he eivät vastaa todelta tuntunutta idealisoitua kuvaa. Koska kyseessä on nuori, niin omien mielikuvien epärealistisuus on viimeinen asia, mikä mieleen nousee. Suurimman osan kohdalla aika tekee tehtävänsä ja kokemusten kautta epärealistinen kuva naisista muuttuu vastaamaan enemmän todellisuutta ja yhteiselolle tulee suotuisammat olosuhteet.

Sitten meille jäävät ne onnettomat, jotka eivät koskaan saavuta omien ideaalien ja reaalimaailman välisen kuilun yhdistävää siltaa elämässään. Aikuisena miehenäkin naiset näyttäytyvät pettureina. Näistä lähtökohdista on vaikea lähteä luomaan epärealistisia käsityksiä korjaavia ihmissuhteita, koska naisilla on parempiakin vaihtoehtoja tarjolla. Naiset ovat huoria, joille meidän yksinäinen vaeltajamme ei kelpaa. Tulee tilanteita, jolloin hän tyydyttää seksuaaliset tarpeensa prostituoitujen palveluilla, jotka vain vahvistavat naisten huora-leimaa otsassa.

Ei siis ole mikään ihme, että tarinamme ”sankari” katkeroituu ja tekee jatkuvasti valintoja, jotka vain upottavat hänet syvemmälle kaunaisuuden suohon. Lopulta hän hukkuu siihen. En ole sydämetön ja sano hänen ansainneen kohtaloaan. Se olisi julmaa. Meillä jokaisella tulisi olla mahdollisuus uuteen alkuun; olkoot tilanne mikä tahansa. Voin puhua ainoastaan omasta puolestani, mutta me emme ole ongelmiemme kanssa yksin. Historian saatossa on ollut useita, jotka ovat painineet samojen ongelmien kanssa. Ei pidä uskoa omaan ainutkertaisuuteen liikaa. Ja näistä meidän edeltäjistä muutamat ovat rekisteröineet ongelmansa ja niiden ratkaisut jollakin tavalla. Varsinkin kirjallisuuden historia on täynnä mitä uskomattomimpia ongelmien ratkaisijoita, joiden jättämät neuvot voivat auttaa meitä vaikeuksien yli.

Juoppohullun naisseikkailut

Olen oppinut eniten miten naisiin tulee suhtautua Charles Bukowskin tuotannon kautta. Tämä voi järkyttää joitakin, mutta ehkä heidän tulisi lukea Bukowskia hieman tarkemmin. Maailman juoppokirjailijoiden kruunaamaton kuningas on mahdollisimman kaukana madonna-huora -dikotomiasta. Hänen teostensa naiset eivät välttämättä ole miellyttäviä, mutta eipä kukaan muukaan teosten ihmisistä ole – kaikkein vähiten Bukowskin alter ego Henry Chinaski. Bukowskin naiset eivät ole madonnia eikä huoria. He ovat aidosti vastenmielisiä naisia, joiden hulluuden keskellä Bukowski nauttii elämästään.

sinulla on kirkkaanpunainen nenä
ja suurimmat
näkemäni pallit.
ruiskit spermaa kuin
valas vettä
selkäreiästään.

hirviö hirviö hirviö,
hän suuteli minua,
mitä tahdot
aamiaiseksi?

Naisen aggressio ei ole mitään tuntematonta Bukowskille. Hän suorastaan hakee sitä omilla toilailuillaan ja juopottelullaan. Naiset ajavat hänet hulluksi, mutta vasta sen jälkeen kun hän on ajanut heidät mielipuolisuuden partaalle omalla mahdottomuudella. Tässä pelissä ei jää tilaa madonnille tai huorille. Siinä hullut hakkaavat kallojaan toisiaan vasten ja ruhjeilta ei välty kukaan.

buukowski

Kutsua Bukowskia misogyynikoksi on loukkaus Bukowskia ja misogyniaa kohtaan. Bukowski vihaa aidosti joitakin elämänsä naisia, mutta naisia sinänsä hän ei vihaa. Sen takia hän ei pääse eroon naisista vaikka hän näyttää valitsevan jatkuvasti väärin. Valinnoistaan hän syyttää ainoastaan itseään, ei valintojensa kohteita.

ja vuoteessa hän on vieläkin kauniimpi
ja rakkaus ja rakastelu oli täyteläistä
yksitoista kuukautta.

nyt hän on mennyt
niin kuin ne menevät.

tämä on loppuni.

on vain pitkä paluutie
ja minne?

edessäni taivaltava kaveri kaatuu.
astun hänen ylitseen.

saiko se nainen hänetkin?

Jokaisen lukiopojan (ja miksi ei lukiotytönkin) vakiolukemistoon tulee kuulua Herman Hessen Arosusi (ilm. alkup. 1927). Teoksessa Hessen oma alter ego Harry Haller potee ikääntyneen ja katkeroituneen miehen elämää kunnes kohtaa nuoren Herminen, joka osoittaa synkkyyteen taipuvaisen Harryn elämän nolouden ja keinotekoisuuden. Ennen kaikkea Hermine pakottaa Harryn tanssimaan – ottamaan askeleen elämän kepeämmälle puolelle.

Kaikesta sivistyksestä huolimatta Harryn suhde naisiin paljastuu nolon alkeelliseksi ja naiiviksi. Hän on tarinamme madonna-huora -dikotomiassa elävä tollo, jonka pelastajaksi Hermine lupautuu. Mutta tarinassa on oma traaginen elementtinsä – Harryn on tapettava Hermine. Tavallaan Hermine on Arosuden pimeiden kujien madonna, mutta häntä Harry ei koskaan tule saamaan. Hänen on autettava Herminen tekemään itsemurha eli tapettava hänet.

Ja tässä saavummekin aikamme suureen ongelmaan – me olemme vieraantuneet tragediasta. Antiikin kreikkalaisten näkökulmasta katsottuna me näyttäytyisimme idiootteina, jotka heiluttavat nyrkkiä luonnon edessä – ”Kirottu sinä suuri toinen kun et tottele minun mitättömiä käskyjä!” Tämä suhde on suoraan verranollinen nyky-misogyyninen naissuhteeseen (mitenkään menemättä sen pidemmälle nainen-luonto -samaistuksiin). Lihaa, verta, luita ja hermostoja täynnä olevat luontokappaleet eivät suuremmin kunnioita, jonkun yksinäisen mielen idealisointeja. Se ei ole heidän velvollisuutensa. Joskus elimme aikaa, jolloin naisen alistettu asema yhteiskunnassa katsottiin heidän velvollisuudekseen, mutta se on historiaa. Syntymälahjana saatu penis ei ole enää tae yhteiskunnallisesta asemasta. Aikakaudellamme asema tulee ansaita teoilla.

Feminismi

F-sana saa keskustelun kuin keskutelun nykyään liekkeihin. Se on naisvihan härkäpäille punainen vaate, jonka kimppuun hyökätään sokea raivon vallassa. Muistelen kaiholla opiskeluaikoja, jolloin miltein jokainen naiskollega opiskeli Kristiina-instituutissa. Ei heidän keskuudessa vallinnut mitään miesvihaa, mutta sitäkin tarkkakatseisempaa kritiikkiä mieskeskeistä kulttuuriamme kohtaan.

On suorastaan surullista katsella kuinka keskustelu sukupuolisesta tasa-arvosta kärjistyy tarkoituksellisesti keskusteluksi sukupuolten välisestä vihasta. Mitään keskustelua ei ole tarkoitus käydä, vaan soittaa suuta ja provosoida. Ollaan tyytyväisiä, kun osapuolet ovat kaivautuneet poteroihinsa ja heittelevät solvauksia toisiaan päin.

Olen ollut todentamassa kuinka kiukkuinen (yleensä varsin nuori) nainen hyökkää satunnaisten miesten kimppuun suoltaen solvauksia ja arvosteluja. Kieltämättä ärsyttävää käyttäytymistä. Mutta kuinka miehekästä on provosoitua tuollaisesta käyttäytymisestä? Mielestäni ei kovinkaan. Selän kääntäminen riidan haastajalle on oikea tapa kohdata hänet. Ja ennen kaikkea tulee ymmärtää ettei hän edusta feminismiä. Itse asiassa kyseessä on sen verran laaja ilmiö, että sitä ei voida tiivistää yhden termin alle. Ei ole jotain yhtä feminismiä, vaan se muodostuu monista erilaisista suuntauksista.

Samalla tavalla emme voi sanoa olevan jotain yhtä filosofiaa, vaan on lukuisia filosofisia suuntauksia. Aukot filosofisessa sivistyksessä ilmaista sanomalla esim. ”Filosofian on täysin turhaa, koska…”. Tässä kohdassa voi lakata seuraamasta keskustelua ja kääntyä viereiseen pöytää jatkamaan keskustelua siitä oliko Van Halen parempi Rothin vai Hagarin kaudella.

Viime viikolla sain lukea kuinka eräs aviomies väitti heittäytyneensä todelliseksi feministiksi vasta kun oli antanut vaimolleen luvan harrastaa avoimesti seksiä avioliiton ulkopuolella. Yksiavioisuus merkitsi hänelle naisen seksuaalisuuden rajoittamista. En mene arvostelemaan heidän suhdettaan. Jokainen elää omaa ihmissuhdettaan kuten parhaaksi katsoo. Mutta yleistää yksityinen suhde joksikin yleismaailmalliseksi malliksi, on juuri sitä mitä vastaan katson eläväni. Ja tähän perustan myös oman käsitykseni miehuudesta… ja aika tämä pätee ihmiseen yleensä.

Olemme vapaita tekemään, mitä haluamme niin kauan kun emme oman vapautemme harjoittamisella tule rajoittaneeksi toisen vapautta harjoittaa omaa vapauttaan. Tämä tarkoittaa nykykeskustelussa harvinaista asiaa… nimittäin vastuuta. Innokkaasti olemme vaatimassa itsellemme kaikkea mahdollista vapautta, mutta vastuuta emme halua ottaa kannettavaksi. Siitä ei edes haluta tietää mitään. Koko vastuun käsite halutaan ulkoistaa pois. Kun ottaa vastuun puheeksi, niin nykypösilö nostaa kämmenet korville ja alkaa huutamaan: ”Laa! Laa! Laa!…”

apinat

 

Klassinen ”See no evil. Hear no evil. Speak no evil.” -apinakuva ei kuitenkaan kuvaa aikakautemme idiotismia. Pahaa ei haluta kuulla ja nähdä, mutta sitäkin enemmän puhua. Ja tästä syystä nykyidiotismi on entistä idioottimaisempaa. Se on meille kaikille haitallista melusaastetta. Kun pyrimme tekemään yhteiskunnastamme mahdollisimman hyvän, niin melusaasteen levittäminen tulisi tehdä rangaistavaksi.

Ja tässä on haasteeni meille miehille – opetelkaa mitä feminismi on. Mitä se todella tarkoittaa? Sivistäkää itseänne. Älkää tyytykö miesfoorumeiden yksiulotteiseen kuvaan. Lukekaa vaikka joku naistutkimuksen johdantokirja. Älkää perustako ”naisnäkökulmaanne” Cosmopolitanin lukemiseen. Mitäs jos lukisitte Simone de Beauvoirin klassikon Toinen sukupuoli. Ainakin sivumääränsä johdosta tämä on aika miehekäs haaste. Jos ei muuta, niin ainakin tämän jälkeen tiedätte mitä kritisoida. Mutta lopettakaa se melusaasteen levittäminen.

Johtopäätökset

Jos meidän tulee kohdistaa syyttävät sormemme jonnekin, niin kohdistakaamme ne isiämme kohti. He eivät antaneet meille eväitä kohdata tämän aikakauden ongelmia. Vaikka he olivat tätä aikakautta aikanaan luomassa. Mutta tätäkin enemmän meidän tulee purra syyttävä sormemme. Pureskella se luita myöten hampaillamme. Antaa ikenien vaurioitua luusäikeiden terävien tikkujen viilloissa. Maistella veremme suolaista makua suussamme. Ikenien arpikudoksen tervehtymisen aikana meillä on miljoonan taalan paikka pohtia elämämme suuntaa. Mihin te oikein haluatte suunnata?

Miehenä oleminen on vaikeaa. Mutta milloin se on ollut helppoa? Oikeasti. Milloin? Meillä ei ole koskaan ollut helpompaa kuin nyt. Ja me jaksamme jatkaa ainaista valitusta. Elon ahdistusta emme tunne. Jos väitätte muuta, niin lukekaa Martin Heideggerin Oleminen ja aika. Tulkaa sitten takaisin kertomaan kuinka syvää ahdistusta elämänne on sisältänyt.

En sano kaiken olleen paremmin ennen. Mutta kadoksissa me olemme pahemman kerran. Mitättömät vastoinkäymiset laukaisevat suhteettomia reaktioita. Tuntuu kuin me emme kykenisi kestämään edes pientä kolhua elämässämme. Pillittävät pojat kieriskelevät nettifoorumilla itsesäälissä, kun ovat saaneet pakit baarissa naiselta. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäkööt. Ihminen ei kerro maailmalle kuinka sen tulee olla. Ihminen opettelee miten maailma toimii ja mukautuu sen mukaiseksi.

Ja tämä pätee meihin kaikkiin. Me yhdessä muodostamme toisillemme maailman – sosiaalisen kokonaisuuden. Me emme koskaan opi toisistamme mitään, jos kaikki vain huutavat omaa asiaansa. Päätän tämän miesoppaani tähän. Omituiseksihan tämä meni, mutta olen ainakin ollut ennalta-arvattava.

[Lainatut runot – Charles Bukowski: 234 runoa – valitut runot 1946 – 1994]

Aikaisemmat osat:

Miesmanuaali osa 6: pienen miehen dilemma

prince

Lähestyn käsiteltävää aihetta hyvin henkilökohtaisesta kulmasta, mutta tarkoituksenani ei ole kirjoittaa pelkästään itsestäni. Aihe on universaali ja on minua suurempi. Inspiraatio tähän postaukseen lähti JoukoTurkan mainion Aiheita (Otava, 1982) teoksen seuraavasta lauseesta:

Pienen miehen ainoa mahdollisuus on olla hyökkäävä, ja yhteisö sietää häntä pienuutensa tähden.

(Aiheita, s. 41)

Tässä kohden lause on erotettu kontekstistaan ja ei tee oikeutta Turkan ajatuksen juoksulle. Mutta tässä ollaankin minun ajatuksen juoksussa.

Pienen miehen dilemman on seuraava: käyttäytyäkö yhteisön odotusten mukaisesti vai kuten itseltä tuntuu? Tiedän erittäin hyvin, että vertikaalisesti rajoitteisena miehenä on käyttäydyttävä paikoin typerästi ja korostetun aggressiivisesti saadakseen edes osittain sitä kohtelua ympäröiviltä ihmisiltä, johon on ihmisenä oikeutettu.

Kun keikalla bändin ja minun väliin tunkee miltein kaksi metrinen heppu, koska siinähän oli mitä mainioin paikka, niin sisällä kiehahtaa tahtomattani. Enemmän kuin useammin (ei nimittäin ole mitenkään poikkeuksellinen ilmiö) olen joutunut potkaisemaan heppua takamukselle ja sanomaan: ”Painu [naurettava jono painokelvottomia kirosanoja] nyt hevon vittuun siitä mun edestä!” Ja yhtä monta kertaa tunnen itseni pelleksi. Miksi näin? – Siitä yksinkertaisesta syystä, että en oikeasti ole luonteeltani kovinkaan hyökkäävä tai aggressiivinen. Sellaiseksi on vain pitänyt opetella, että saisi sen hongan kolistelijan siirtymään selkäni taakse, jossa hän ei ainakaan peitä minun näkymää kokonaan.

Mistä Turkan kuvaama ilmiö sitten johtuu? – Yritän hieman avata tätä vyyhtiä. Pysytelkää perässä, mutta on haettava vastausta sivuteitä pitkin. Maailma on kaoottinen paikka. Kun me synnymme, niin maailman herättämät aistimukset ovat jäsentymätöntä virtausta, jossa ei tunnu olevan mitään rakennetta. Esimerkiksi vauvan sängyn yläpuolelle laitetaan roikkumaan värikkäitä esineitä heilumaan, jotta vauva oppisi kohdistamaan silmänsä. Katsokaa pienen vauvan silmiä – nehän heiluvat täysin holtittomasti.

Kognitiivisten kykyjemme harjaantuessa alamme muodostamaan kaoottisena ilmenevään maailmaan järjestystä. Korostan sanaa ”muodostaa”. Me siis itse muodostamme järjestyksen havaintoihimme; sitä ei ole maailmassa. Maailma pysyy kaoottisena ja arvaamattomana. Tämä havaintojen strukturoiminen on meidän keinomme selviytyä todellisuuden kanssa. Ilman sitä elämä tulisi mahdottomaksi ja olisimme vauvan tavoin riippuvaisia ulkoisesta avusta.

Vuosien saatossa alkaa tämä havaintojemme järjestäytyminen saamaan monimutkaisempia muotoja. Jossain vaiheessa alamme muodostamaan abstrakteja ajatuksia ja lopulta uskomuksia, jotka voivat alkaa elämään hyvinkin autonomista elämää. Näitä uskomuksia meillä riittää. Punatukkaiset ovat tuittupäitä. Blondit naiset ovat tyhmiä. Mustilla miehillä on kookas penis. Ja pienet miehet ovat hyökkääviä. Näiden uskomusten voima johtuu siitä, että harvoin olemme tietoisia niiden syntymekanismeista tai edes ymmärrämme niiden olevan muodostettuja uskomuksia. Me alamme kohtelemaan niitä kiistattomina tosiasioina.

Jos tieteellisen tiedon luonne olisi laajemmassa tiedossa, niin suhtautuisimme näihin ”kiistattomiin tosiasioihin” huomattavasti varovaisemmin. Itse asiassa me luopuisimme niiden käytöstä kokonaan. Matematiikan täydellisyys selittyy sillä, että se viittaa itse itseensä. Se ei siis viittaa maailmaan sen ulkopuolella. Tästä syystä matematiikka toimii hyvänä instrumenttina muodostettaessa malleja todellisuudesta. Pyrkiessään selittämään maailmaa tiede luo siitä malleja. Näitä malleja kutsutaan myös teorioiksi. Jos jokin teoria osoittautuu selitysvoimaisemmaksi kuin kilpailevat teoriat, niin siitä muodostuu paradigma. Tämä asema horjuu, jos löydämme sen selitysvoimalle ylivoimaisia poikkeamia eli anomalioita. Näin paradigma valta-asema murtuu ja toiset kilpailevat teoriat alkavat valtaamaan alaa.

Missään vaiheessa tieteellinen tieto tai teoria ei väitä olevansa ”kiistaton tosiasia”. Sellaista voidaan lausua tieteen harjoittajien toimesta, mutta tuolloin he eivät enää toimi tieteellisen diskurssin piirissä, vaan ovat astuneet uskomusten piiriin. Jokainen tieteellinen teoria on syntynyt pyörrettäväksi. Tieteen tehtävä on kyseenlaistaa ja mennä eteenpäin kehityksessään. Tiede on olemukseltaan vallankumouksellista. Uskomuksilla ei tällaista missiota ole.

Uskomukset pyrkivät säilyttämään asemansa muuttumattomina. Meillä suomalaisilla on yksi maailman turhin ja vahingollisin kansan viisaus – ”Poikkeus vahvistaa säännön”. Yleensä tätä käytetään täysin harmittomissa asia yhteyksissä, mutta valitettavasti liian usein sillä oikeutetaan moukkamainen, vihamielinen ja kusipäinen käyttäytyminen. Kansan viisauden tulkitaan usein tarkoittavat jotain seuraavaa: kun meillä on sääntö jostain, niin sen selitysvoiman pyörtävä ilmiö vain vahvistaa, että sääntö on enemmän totta. Kun asia ilmaistaan näin, niin tyhmempikin ymmärtää ”viisauden” sisältämän idiotismin.

Poikkeus vahvistaa tieteellistä teoriaa sinänsä, mutta ei jotain tiettyä teoriaa. Teoriaa muutettaessa se selittää ilmenneen poikkeuksen ja on täten vahvempi kuin ennen laajennusta. Samoin se merkitsee aikaisemman teorian kuolemaa. Tiede vahvistuu teorioiden kuoleman kautta. Mutta suomalainen ”kansan viisaus” viis veisaa tieteestä, edistyksestä tai vallankumouksesta. Se porskuttaa eteenpäin voimistaen lannistusmekanismeja, kurimatriiseja ja sortoa.

Mutta asiaa voidaan lähestyä myös toisesta näkökulmasta. Ugriviisaus puhuu säännöistä. Ja sääntöjen poikkeus oikeastaan vahvistaa niitä, koska poikkeukset kuuluvat sääntöjen alueen ulkopuoliseen. Koripallokentällä käytettävät säännöt eivät ole käytettävissä jääkiekkokaukalossa ja toisinpäin. Säännön olemukseen kuuluu, että se pätee vain rajatulla alueella. Se ei pyri pätemään maailmaan, todellisuuteen ja elämään. Jossain rajatussa ilmiöpiirissä pieni mies seuraa hyökkäävyyden sääntöä, mutta sillä hetkellä kun säännön vaikutusalue laajennetaan koskemaan maailmaa sinänsä, elämää kokonaisuudessa ja todellisuutta moninaisuudessaan, ollaan astuttu absurdin alueelle. Silloin jääkiekkoa pelataan koripallon säännöillä. Koripalloa tai jääkiekkoa ei voida pelata ilman niiden omia sääntöjä, mutta sääntöjen sekoittaminen lajien kesken tekee pelaamisesta yhtä mahdotonta. Ja pelaaminen ei ole elämää.

Annan toisen esimerkin. Olen kotona ja ripustanut punaisen lakanan kuivumaan. Olisi enemmän kuin absurdia, että jäisin odottamaan sen vaihtumista vihreäksi ennen kuin voisin mennä sen ohi vessaan. Liikenteessä punaisia päin ajaminen tai käveleminen on rangaistava teko. Rangaistus liittyy olemuksellisesti sääntöjen ja lakien rikkomiseen. Mutta elämää ei voi rangaista meidän keksimien sääntöjen ja lakien mukaan. Maailma ei kuuntele meitä. Luonto ei pyydä anteeksi, kun se ei tottele meidän mielihalujamme. Eläimen tuomitseminen ihmisoikeudessa on täysin absurdia, mutta sellaista on sattunut ja luulisin että sattuu edelleen. Me emme aseta elämälle ja maailmalle ennakkoehtoja, vaan toisinpäin. Sääntöjä laatiessaan ihminen leikkii Jumalaa. Pelikentän sääntöjen kohdalla Jumalaa leikkiminen on harmitonta, mutta sitä laajemmalle alueelle levittäytyessä ollaan astuttu vaarallisille vesille.

Elämää voidaan teoretisoida, mutta sille ei voida asettaa sääntöjä tai lakeja. Elämä on niille yksinkertaisesti liian laaja kokonaisuus. Kun sääntöjä ja lakeja aletaan noudattamaan liian laajoille alueille, niin tuolloin Matti ja Seppo eivät voi mennä naimisiin, koska lapsen oikeudet. Ihan sama, että perinteisen heteroliiton ulkopuolella elävät eivät nauti samanlaista juridista turvaa kuin avioliitossa elävät. Koska se hemmetin lapsen oikeudet… ihan sama vaikka se ei liity mitenkään tähän keskusteluun, mutta kun ne lapsen oikeudet perkele! Avioliitto ilman sitä teoreettista lasta ei nyt vaan tule kysymykseen… Jos olisimme alunperinkin lähteneet muodostamaan teorian avioliitosta heteroliiton pohjalta, niin olisimme jo aikoja sitten joutuneet luopumaan tästä teoriasta ilmeisten anomalioiden edessä. Mutta tässä kohdassa meillä ei ole teoriaa, vaan soveltamisrajansa ylittäneet säännöt ja lait.

Yhteiskunta ilman sääntöjä ja lakeja ei olisi yhteiskunta, mutta elämä ja maailma eivät seuraa yhteiskuntamme ennakkoehtoja. Yhteiskuntamme tulisi pyrkiä vastaamaan elämän ja maailman sille asettamia haasteita sopeutumalla niihin – muuttamalla muotoaan, kumoamalla itsensä, olemalla vallankumouksellinen. Jokainen pieni mies ei halua olla hyökkäävä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hänen eteensä saa astua konsertin aikana tai tuupata hänet jonosta sivuun, koska kykenee tekemään niin. Ja jokainen meistä tavallaan on pieni mies. On hetkiä ja kohtia elämässä, jossa me jokainen tunnemme riittämättömyyttä, voimattomuuta tai emme vaan fyysisesti tai vertauskuvannollisesti vaan yletä sinne korkeimmalle hyllylle.

Ole mies ja luo teorioita. Jos tilanne vaatii niin laadi sääntöjä tai säädä lakeja, mutta todellinen luova toiminta tapahtuu teorioiden luomisessa. Äläkä murehdi teorian kuollessa, koska tuolloin se on asettunut kuolemattomaan teorioiden kuolemisen ketjuun. Kuolevaisuuden kuolemattomuus… jotain hyvin lohdullista. Säännöt ja lait ovat syntyneet jo kuolleina. Ei niissä koskaan henki pihissyt. Teoretisoi – ole vallankumouksellinen. Hellitä ja päästä irti. Antaudu elämän virran vietäväksi. Tulet päätymään uskomattomiin seikkailuihin ja päätä huimaaviin näkyihin.

Miesmanuaali osa 5: Viettelijä

kierkegaard

Yksi myyttisimmistä miehen arkkityypeistä on viettelijä. Monet miehet seuraavat kateellisina näitä tiettyjä yksilöitä, jotka tuntuvat saavan naisen kuin naisen lankeamaan heidän pauloihinsa. Mutta harvempi ymmärtää mitä viettelijän sielun elämään oikeasti kuuluu. Minulla on ollut kunnia (kyseenalainen sellainen) seurata parin maanisen viettelijän elämää läheltä. He ovat olleet läheisiä ja rakkaita ystäviä minulle. Siitäkin huolimatta, että en ole hyväksynyt kaikkia heidän tekemiä valintoja elämissään.

Kuten tämän manuaalin ensimmäisessä postauksessa jo mainitsin, niin olen muutaman vuoden ajan seurannut miesoppaita niin painetussa kuin digitaalisessakin muodossa. Nykykeskustelussa ei enää puhuta niinkään viettelijästä, vaan pokausartistista (pick up artist). Kun ilmiöt laajenevat rahvaan piiriin, niin ne pakostakin banalisoituvat. Verkon keskustelupalstat ovat täynnä toimivia ja vähemmän toimivia pokausneuvoja, jotka kaikki näyttävät tähtäävän tietynlaisen pelin pelaamiseen. Naisten iskeminen halutaan esitellä nuorille miehille eräänlaisena pelinä. Ja kuten pelin luonteeseen kuuluu, niin aina voi aloittaa alusta. Valitettavasti pelin vaikutukset psyykeeseen (kummallekin sukupuolelle) jäävät miltein kokonaan huomioimatta.

Mutta pois se minusta, ettenkö kannattaisi tiettyä kevytkenkäisyyttä soidinmenoissa. Eihän siitä mitään tulisi, että ainoastaan kerran lähdetään ”radalle” tosissaan ja kainaloon otetaan aviopuolisoksi se ensimmäinen vastaantullut siippaehdokas. Ehkä joskus aikoja sitten näin toimittiin. Mutta ajat ovat muuttuneet. Aikamme ongelma taitaa olla enemmänkin se, että pelin ja leikin lopettaminen on tullut hankalammaksi. Kaikesta on tullut yhtä tauotonta peliä. Peli on leikkiä ja leikki on harjoittelua elämää varten – kun siis ollaan tosissaan. Urheilu on alunperin ollut peliä, jolla on harjoiteltu taistelua, jossa ei oteta uutta erää; taistelu loppuu, kun toinen vastustajista on kuollut tai antautunut.

Samoin aikoinaan heimon hedelmällisimmät naiset kuuluivat johtavalle miehelle (alfa-urokselle). Se, joka halusi kajota näihin naisiin joutui taistelemaan siitä johtajan kanssa. Jos hän voitti, niin hänestä tuli johtaja ja jos hävisi, niin menetti henkensä tai alistui osaansa alamaisena. Vaikka nykyinen kulttuurimme ei ole näin alkukantainen, niin monet niistä emootioista, joita tunnemme näyttävät juontavan juurensa tuolta esihistorialliselta aikakaudelta. Miten muuten voitaisiin selittää lähestymisahdistus. Tämä käsite on suoraan pokausoppaista, mutta ei mitään niin huonoa etteikö siellä olisi jotain hyvääkin. Mies lähestyy baarissa häntä miellyttävää naista; kädet hikoilevat, sydän hakkaa rinnassa, hermosto aiheuttaa pistelyä käsivarsissa ja suuta kuivaa. Kaikki näyttäisi viittaavan pakenemisreaktioon, mutta tarinamme päähenkilö voittaa pelkonsa. Hän lähestyy kohdetta ja avaa tilanteen jotenkin. Meidän on turha mennä siihen, mitä sitten tapahtuu. Tärkeintä on ymmärtää tilanteen stressaavuus ja sen absurdius. Mitä pelättävää tilanteessa voi olla?

Psykoanalyyttisesti katsottuna mies lähestyessään naista astuu aina hetkeksi oidipaaliseen konfliktiin ja haastaa isän. Jokainen nainen on äidin vertauskuva ja täten pitää sisällään ajatuksen insestistä ja isän murhasta. Tämä siis psykoanalyyttisesti katsottuna. Ja väitän, että sen näkökulma ei kauaksi mene oikeassa olemisesta. Se, pitääkö asioiden olla näin, on juuri tämän kirjoituksen tarkoitus.

Viettelijä on henkilö, joka on tavalla tai toisella päässyt yli tästä oidipaalisesta konfliktista. Hän on tavallaan kuin taskuvaras, jonka omatunto ei kolkuttele, kun käsi käy vieraassa laukussa viemässä lompakon. Hän ei enää välitä tekojensa seurauksista. Tärkeintä on saada saalis. Hän ei ole metsästäjä, vaan teholaiduntaja, jolle karjasta on tullut merkityksentöntä massaa, joka hyödynnetään tilanteen ollessa kypsä.

Hienoin syväsukellus viettelijän sielunelämää on Søren Kierkegaardin teos Viettelijän päiväkirja (hurmaava V. A. Koskenniemen suomennos – suom. huom.). Kirjan ainutlaatuisuutta alleviiva se, että Kierkegaard oli suhteessa naisiin lähinnä kokematon. Hän oli elämänsä aikana kerran kihloissa, mutta se oli tuomittu epäonnistumaan jo alkumetreillä. Siitä huolimatta Viettelijän päiväkirja kuvaa uskomattoman tarkasti viettelijän psyykkistä maisemaa. Teoksen päähenkilö Johannes on Kööpenhaminan kaduilla ja seurapiireissä seilaava metsästä, joka iskee silmänsä nuoreen Cordeliaan. On alusta asti selvää, että Johannesta kiinnostaa ainoastaan vietellä porvarisperheen tytär. Varastaa hänen sydän ja poistua paikalta, kun päämäärä on saavutettu. Samalla tämä kaikki on Johannekselle rakastumista ja rakkautta. Koko homma on hänelle peliä, jonka pelinappuloina toimivat toiset ihmiset ja pelilautana seurapiirien salongit.

Karkeasti ottaen on kahdenlaisia viettelijöitä. Banaali viettelijä on Don Juan, joka viettelee kenet tahansa kohtaamansa naisen. Hänelle keskeisintä on määrä ei laatu. Toisen ääripään muodostaa Casanova, joka keskittyy mahdollisimman korkeassa asemassa olevien naisten viettelyyn. Kumpaakin yhdistää viettelyn ”pelillistäminen”. Don Juan on rahvas ja alhainen viettelijä, joka ei katso lahja hevosen suuhun. Casanovalle kelpaa ainoastaan paras. Hänen valtapelinsä pyrkii voittamaan laadulla Don Juanin määrän.

Mutta kummatkin viettelijät nauttivat eniten yksinäisyydestä. Suhteessa toiseen he ovat aina yksin omien tarkoitusperiensä kanssa. Heidän ja toisen välissä on ylitsepääsemätön muuri. Kierkegaard kuvaa viettelijän mieltä seuraavasti:

Olen aina halunnut kuutamoisena yönä maata veneessä jollakin kauniilla sisäjärvellämme. Käärin kokoon purjeet, nostan airot ja peräsimen vedestä ja heittäydyn pitkälleni veneen pohjalle tähystäen kohti taivaan kaarta. Kun aallot tuudittavat venettä rinnallaan, kun pilvet nopeasti pakenevat tuulessa, niin että kuu hetkiseksi näyttäytyy ja katoaa jälleen, silloin löydän tästä vaihtelusta levon; aaltojen keinunta tuudittaa minua, niiden loiske venettä vasten on yksitoikkoinen kehtolaulu, pilvien nopea pako, valon ja varjon vaihtelu huumaavat minut, niin että uneksi hereilläni. […] Kuinka ihanaa onkaan tällä tavoin keinua aaltoilevilla vesillä – kuinka ihanaa onkaan ihmisen liikkua itsessään.
(Viettelijän päiväkirja, s. 45)

Ja siitä juuri viettelijän elämässä on kyse; liikkua itsessään. Muut ihmiset ovat hänelle vain instrumentteja keinua omassa itsessään.

Mikä voisikaan alleviivata tätä valtapeliä kuin pokauspalstojen pitkät keskustelut siitä, että tärkeintä ei ole vietellä naista sänkyyn, vaan saada häneltä puhelinnumero. Sen pidemmälle ei tarvitse pelissä mennä. Puhelinnumero itsessään merkitsee voittoa ja on sen merkki. Näin yksinäisistä miehistä tulee entistä yksinäisempiä. Ketään ei kohdata, vaan pyritään saamaan. Ultimaattinen saaminen muodostuu tunnustamisesta – ”Olet sen arvoinen, että voisin mennä kanssasi sänkyyn”. Tunnustaminen riittää. Peli on jo voitettu ja samalla elämä on hävitty.

Tyylipuhtain kuvaus viettelystä esitetään David Lynchin elokuvassa Wild at Heart (1990). Iljettävän hurmurin Bobby Perun (William Defoe) ja Lulan (Laura Dern) välinen ”Sano: ’pane minua'” kohtaus on tyylipuhdas viettely. Bobby Peru viettelee sanoin Lulan lupautumaan pettämään Sailoria (Nicholas Cage) ja antautumaan Bobbyn vietäväksi. Kun Lula on lupautunut, niin Bobby vetäytyy välittömästi; hän on saanut haluamansa – fyysinen akti on tullut turhaksi.

Viettelijä ei koskaan saavuta tyydytystä. Se on aina kulman takana saavuttamattomana ideaalina. Herman Hessen teos Narkissos ja Kultasuu (1930) kuvaa kuinka Kultasuu ei koskaan saavuta naisseikkailuillaan sitä täyttymystä, joka hänet niihin ajaa. Aina saavuttamattomaksi jäänyt menetetty äidin haamu riivaa miehen naisen sylistä toiseen ilman tyydytystä. Viettelijä on neuroottisen toiston paradigmaattinen esimerkkitapaus.

Huolestuttavinta nykyisissä pokausfoorumeissa on, että ne kutsuvat miehiä osallistumaan tähän neuroottiseen toistoon. Mutta en voi tuomita niitä täysinkään. Jos sairaanloisesta ujoudesta kärsivä mies saa niiden egoboostausta sisältävien tekstien kautta rohkeutta astua kuorestaan ja lähestyä oikeaa henkilöä oikeaan aikaan, niin paljon on saatu anteeksi. Valitettavasti yhtä onnistunutta ulosastumista kohden pelkään tuhannen nolon ”open linen” menneen ilmoille ja katkeruuden vain kasvavan, kun ei se ollutkaan niin helppoa. Tämä ei sinänsä ole mitenkään uutta. Kuten taitolajien kanssa, niin yksi onnistunut suoritus vaatii tuhat epäonnistunutta harjoituskierrosta. Ihmisten ollessa kyseessä nuo tuhat harjoituskierrosta vaan tuntuvat niin todellisilta.

Harjoittele esineillä – älä ihmisillä. Ota ihmiset tosissaan, mutta ymmärrä heidän pitävän leikistä… tosissaan. Ymmärrä, että on raja, jonka jälkeen leikki päättyy. Sen jälkeen ei enää pelata, vaan ollaan tosissaan. Jos itse astut sen rajan yli ja toinen näyttää jatkavan leikkiä, niin poistu paikalta. Hän ei ole sen arvoinen… kukaan ei ole.

Miesmanuaali osa 4: rokkikukkojen sukupuutto

diamond

Antti Nylénin kääntämä Jules Barbey d’Aurevillyn essee Dandyismistä ja George Brummelista (Sammakko, 2009) sisältää kääntäjän erinomaisen johdannon aiheeseen. Ei ole mitenkään yllättävää, että Nylén tuntee samanhenkisyyttä dandyismiin. Koska minä en ole Nylénin tasoinen ajattelija ja suhteeni hänen tuotantoonsa on kaksijakoinen, niin otan tämänkertaisen manuaalin osan arkkityypiksi rokkikukon.

Vaikka ihmisen käyttäytymisen selittäminen analogioilla eläinkuntaan on typerää ja keinotekoista, niin on suorastaan hämmästyttävää kuinka eläinkunnassa usein uros on se, jonka ulkomuoto korostuu. Naaraat ovat harmaata massaa ja hakeutuvat visuaalisesti komeimman uroksen luokse. Näin siis osissa tapauksissa. Ehkä räikein esimerkki on riikinkukko. Jos joku niin tuo lintu on pöyhkeilyn ja uhoilun symboli. Lavastajalinnut taas rakentavat naaraille mahdollisimman värikkään ja komean pesän. Komeimman pesän rakentanut voittaa parhaan naaraan. Ei tarvitse kovin kauaksi katsella miesten autoharrastusta, jotta näkisi analogian.

Meillä Suomessa riikinkukkoilu on harvemmin lueteltu miehisten hyveiden joukkoon. Perusugri-uros on enemmänkin kameleontti; ei niinkään muuntautumiskykynsä tähden, vaan ympäristöön sulautumiskykynsä ansiosta. Mitä vähemmän joukosta erottuu, sitä tutummaksi ja turvallisemmaksi härmän jätkä olonsa tuntee. Mutta rokkikukko ei sulaudu ympäristöön, vaan erottautuu siitä mahdollisimman tehokkaasti. Hän ei tätä maailmaa luonut, mutta kävelee sen päällä kuin se olisi hänen luomuksensa.

Ympäristöstä erottautuminen ei vielä tee rokkikukkoa. Kanye West erottautuu ympäristöstä, mutta rokkikkukkoa hänestä ei saa tekemälläkään. Tähän vähiten auttaa hänen epätoivoinen toitotus rokkitähteydestään. Todelliselle kukolle tullaan sanomaan, että hän on kukko, mutta hän ei sitä sano koskaan ääneen. Maailman ensimmäinen rokkikukko oli Little Richard. Hänen pöyhkeät asusteet ja kampaukset suorastaan uhkuivat maskuliinistä seksuaalisuutta. Little Richard oli myös ensimmäisiä miestähtiä, jotka käyttivät meikkiä.

elvis

Tarvittiin kuitenkin valkoinen etelän mies ennen kuin rokkikukkoilu saavutti todellisen läpimurtonsa. Vaikka Little Richard oli ensimmäinen, niin Elviksestä tuli rokkikukon arkkityyppi. Hän oli oman sukupuolensa ja seksuaalisuutensa voimakkain ilmentymä. Muut 1950-luvun rock ’n’ roll -tähdistä ei ollut samalla tavalla rokkikukko. The Beatlesin jäsenistä yksikään ei ollut rokkikukko. Mutta The Rolling Stonesin Mick Jaggerin hedonismia huokuva olemus vei kukkoilun kokonaan toiselle tasolle. Elvis oli menettänyt mojonsa ja nuoli näppejään Hollywoodin huumehöyryisessä ilmapiirissa, kun nuorempi polvi vanhalta mantereelta varasti häneltä kruunun ja valtikan.

Robert Plant and Jimmy Page onstage in 1975 in the US.

Ehkä puhtaimman tasonsa rokkikukkoilu saavutti Led Zeppelinin Robert Plantissa. Kultakutrinen jumalolento flirttaili pimeyden voimien kanssa rinnallaan mystinen kitaristi. Rokkikukko harvemmin soittaa mitään soitinta. Hänen instrumenttinsa on hänen olemuksensa ja karaktääri. Plantista on paha pistää enää paremmaksi. Hän on keskipiste, josta peilata toisen kukon saavutuksia. Yksi kaikkein räikeimmistä rokkikukoista oli aikoinaan Van Halenin David Lee Roth. Hän näytti Plantilta, mutta ei osannut laulaa kuin Zeppelinin keulakuva. Ei lähellekään sitä tasoa. Mutta hän oli kuin mittatilaustyönä tehty Hollywoodin tähtikoneiston rattaisiin – sanavalmis macho, jota suurempaa egoa ei löytynyt mistään. Van Halen ei välttämättä koskaan saavuta Zeppelinin legendaarista kulttiasemaa, mutta heidän kukkoilunsa nousee samalle korkealle kukkulalle. Kun Zeppelin hajotti hotellihuoneita ja heitti televisioita ulos ikkunoista, niin Van Halen teki kokonaisesta hotellin kerroksesta vesitiiviin ja laski hanoista vedet lattioille, koska piti päästä soutelemaan kumiveneellä.

I used to have a drug problem, now I make enough money.
– David Lee Roth

Tämä kaikki hauskuus on kuolemassa sukupuuttoon. Ensiksi 1990-luvulla rokkitähteydestä ja -kukkoilusta tuli jotain epämiellyttävää ja välteltävää vaikka kulissien taustalla harjoitettiin kaikkia niitä samoja paheita kuin aina ennenkin. Lavalle laahustettiin ruutupaidoissa ja shortseissa eikä osattu ottaa yhteyttä yleisöön. Hauskuus, bileet ja pimeyden voimat olivat vaihtuneet tekotaiteelliseen elämän tuskaan. Rockista tuli tylsää, pöhöttynyttä ja arkista sontaa. Ristiriitaisesti voidaan sanoa, että taiteelliset arvot nousivat musiikillisia arvoja korkeammiksi. En voi kuin tuntea sääliä niitä kaikkia kohtaan, joiden nuoruudessa bileissä kuunneltiin 1990-luvun heroiini-skeidaa.

Nyt 2010-luvulla rokkikukko-instituutio on kuolemassa kokonaan. Keskeisenä syynä eivät ole huumeet tai levyteollisuuden rappiotila. Rokkikukkoiluun kuului olennaisena osana naisten välineellistäminen. Mitä olisi David Lee Roth ollut ilman isotissisiä bikinityttöjä tai Mick Jagger ilman Mars-patukka orgioitaan? Hyvä muistutus asioiden nykyisestä tilasta kotimaisen rokkilegendan some-lynkkaus: mies oli mennyt kehumaan nuorten naisten iskemisen helppoutta ja saanut niskaansa syytökset seksuaalisen hyväksikäytön glorifioimisesta.

Tämä on sääli, koska elvistelyyn ei välttämättä tarvitsisi kuulua naisten esineellistäminen tai seksuaalinen hyväksikäyttö. Kaikkien – ei vain miesten – tulisi oppia kävelemään hieman leveämmin ja luomaan oma olemassaolon estetiikka. Jo valmiiksi luodun muotin täyttäminen ei ole kovinkaan luovaa toimintaa. Vaikka rokkikukkoiluun kuulunutta misogyyniä hedonismia en kaipaakaan, niin sen alasajossa on lentänyt lapsi pesuveden mukana ulos talosta. Aerosmithin videoilla ei ole vuosikymmeniin nähty bändin jäsenten ikäisiä naisia. 1990-luvun alkupuoliskolla videoilla esiintynyt Steven Tylerin tytärkin taitaa olla nykyään liian vanha päästäkseen Aerosmithin videoon keikistelemään muotojaan.

Mutta minkälaisessa maailmassa me eläisimme, jos emme itseämme toisi mitenkään esille? Uskoisin sen olevan sen verran tylsä ja harmaa, että eläminen tulisi liian monta astetta vaikeammaksi kuin nyt. Jokainen itsensä korostaminen ei sisällä jonkun toisen alentamista. Tätä meidän ugrien on välillä vaikea ymmärtää. Se, että korostaa omaa olemassaoloaan ei välttämättä ole kommentti kenenkään muun olemassaoloa kohtaan. Huomio ei ole ehtyvä luonnonvara, jossa toisen iso pala olisi toiselta pois.

”Kun toiselle kumartaa, niin toiselle pyllistää.” – Totta! Tässä kuitenkin tulee huomata, että huomion hakija ei ole se, joka kumartaa tai pyllistää. Se on huomion antaja. Jos naapuripöydän kukkoilija saa huomiota, niin tilanne ei parane sättimällä huomion antajia tai käymällä kukkoilijan kimppuun. On pelattava peliä sen omilla säännöillä. Kasvata vielä komeammat sulat tai rakenna vielä hienompi pesä. Tule linnuksi ja aloita soidinmenot.

Ole oman elämäsi rokkikukko – kultakutrinen jumalolento ja flirttailen pimeyden voimien kanssa. Ole Diamond-Dave ja huudata yleisöä 20 minuuttia putkeen vain tunteaksesi kuinka se hyväilee egoasi. Mutta ymmärrä, että et tarvitse ketään toista todistaaksesi omaa kukkouttasi. Me kaikki kaipaamme ihailua ja annamme sitä. Ihailusta kieltäytyvä on yhtä kieroutunut kuin sitä hyväksikäyttäväkin. Ihailun hakemisessa ja sen saamisessa ei ole mitään tuomittavaa. Synnin käsitteen keksivät ihailun hakemisessa epäonnistuneet. Paina nämä sydämeesi ja mene kukkoilemaan siitä. Hus hus…

Suomi – mitä tapahtui?

vande

Vanhojen aikojen muistelemisessa on nostalgian vaara. Aika kultaa muistoja liikaa. Mutta toisaalta, kriittinen katse menneisyyteen voi antaa hyvän kuvan siitä mistä ja miten on päädytty sinne, missä nyt ollaan. Ihminen, joka ei tunne historiaansa kävelee sokeana nykyisyydessä.

Jos joku näyttäytyy sokeana tällä hetkellä, niin se on Suomi ja samalla suomalaiset. Katastrofaalista Stubbin hallitusta näyttää seuraavan vielä katastrofaalisempi Sipilän hallitus, jossa persut ovat päässeet lopulta puristamaan vallan kahvaa. Lyhyessä ajassa on osoittautunut, että oikeusministerinä toimii toimeen pätemätön tunari, ulkopoliittinen johto on tulehduttanut välimme suurimpaan ja vaikeimpaan naapuriimme ja Suomen maabrändityöryhmä työ voidaan lakkauttaa, koska hallitus on pilannut Suomen maineen lopullisesti Euroopassa. Ja tämä on vasta alkua.

Mutta miten tähän kaikkeen oikein on päädytty? Kun muistelen vuosituhannen vaihteen aikaa, niin muistoissani piirtyy aivan toisenlainen kuva Suomesta ja suomalaisista. Yhdeksänkymmentäluvun viimeisinä vuosina Helsingissä naureskeltiin länteen päin, koska meillä oli parempi meno ja muutenkin Suomen ilmapiiriä pidettiin ruotsalaista avoimempana ja parempana.

Nokian vanavedessä digitaalinen kulttuuri löi läpi ja edistystä oli muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla. Tästä hyvinä esimerkkeinä voi mainita Oulun ja Salon lähiseutuineen. On totta, että Nokia-ökyilijät osasivat ilmaista oman parempiosaisuutensa selkeästi ja kovaa. Mutta se oli enemmänkin 80-luvulta periytynyttä henkistä lättäjalkaisuutta, josta alettiin pääsemään eroon. Nokian teknologinen ylivoima oli jo menneen talven lumia jossain vuosien 2004 ja 2005 paikkeilla. Menestykseen tottumattomilla suomalaisilla oli jo korkea aika huomata ettei heidän keisarilla ollut vaatteita.

Valitettavasti Nokia-Suomen pyllähdys ei johtanut kokemuksesta oppimiseen, vaan alettiin käpertymään sisäänpäin ja haikailemaan jonkin sellaisen Suomen perään, jolla ei ole ollut mitään elinehtoja vuosikymmeniin. Matti Vanhasen unelmat pientalojen muodostamasta puutarha-Suomesta oli epärealistista haihattelua. Merkille pantavaa näissä ”takaisin luonnolliseen kyläyhteisöön” -saarnaajissa on, että he eivät näytä kykenevän ymmärtämään sitä tosiasiaa, että pientalossa asuminen on kaikkein eniten luontoa saastuttavin asumismuoto. Luonnon läheisyydestä puhuvat ovat biosfäärin suurimpia vihollisia.

Ja tässä piilee ainakin osatotuus Suomen nykyisestä tilasta. Me elämme hyvin monimutkaisessa maailmassa, jossa vanhat ”totuudet” joutuvat jatkuvasti koetukselle. ”Vanhalle ajalle” jää vähemmän ja vähemmän tilaa, joten sitä on tehtävä keinotekoisesti lisää. Tosiasioiden vääristely on valehtelemista, mutta niiden pohjalta syntyvät emootiot ovat kokijalle aitoja. Se, että tuntee esimerkiksi syvää vihaa toisen uskonnon edustajia kohtaan, on aitoa tunnetta vaikka se perustuisi täysin pätemättömille ennakkoasenteille. Kun maailma ympärillä alkaa tuntumaan vieraalta, niin varmuutta etsitään jostain mahdollisimman vahvasta pohjasta. Omien tunteiden vakuuttavuutta on vaikea epäillä vaikka kaikki muu kyseenalaistetaan. Koti, Uskonto, Isänmaa – pyhä kolminaisuus, jonka päälle rakennetaan vankka pilvilinna.

Ehkä osa kansasta on tätä kaivannut; ruotsalaiset nauravat meille, idässä on uhka ja loput lännestä ihmettelevät sivistymättömyyttämme. Ollaan palattu Kekkoslovakian positioon. Enää puuttuu se vahva isähahmo, joka ohjastaa kuritonta kansaa oikeaan suuntaan. Valitettavasti maailma ei suuremmin välitä, mitä joku mitättömän kansan mitätön osa haluaa takaisin. Uhmaikäinen pyristely ja nyrkkien heiluttelu tulee päätymään onnettomasti. Se, että puolueen johdossa on mukava letkauttelija tai lipevä hymypoika eivät tee heidän harjoittamasta politiikasta kovinkaan reaalista vaikka voimakkaita tunteita herättävätkin.

Me emme elä enää muusta maailmasta erillisessä perä-pohjolassa, mutta ei meitä myöskään näin vähäisin perustein länteen kuuluvaksi lasketa. Ainakaan EU:n ideaa ei ole Suomessa osattu vieläkään sisäistää. Ulkopolitiikka on meille keino edistää taloutta, ei ajaa yhteisiä arvoja. Metsäläisille on turha puhua arvoista, kun he vielä opettelevat hinnan käsitettä. Tai kuten meille on haluttu tuputtaa EU:n mallioppilaan roolia, niin samalla on unohdettu mallioppilaiden olevan yleensä passiivis-aggressiivisia psykopaatteja, joiden mallikäyttäytyminen on vain keino saavuttaa tyydytys narsistisille mielihaluille.

Jonnekin vuosituhannan vaihteen Suomi katosi ja tilalle on tullut katkera, kokematon ja ylimielinen tohelo, joka pilaa mahdollisuuksiaan sen minkä ehtii. Maailma muuttuu ja ainoa tapa olla osallistumatta tähän muutokseen, on kuolla pois sen tieltä. Elämä ei ole oikeudenmukaista, mutta siitä huolimatta elämisen arvoista. Kaikki ihmiset ovat saman arvoisia, mutta se ei tarkoita että kaikkien tulee jakaa samat arvot. Sananvapaus ei merkitse vapautusta vastuusta sanomisistaan. Kaikkialla ei ole samanlaista ja kaikki erilainen ei ole vihamielistä. Kyllä Suomi pystyy muuttumaan meille paremmaksi maaksi,  mutta siitä ollaan etäydytty ennätyksellisen kauas.

lippu

Miesmanuaali osa 3: miten olla psykedeelinen?

houlimountain

Henkisyys ja syvällisyys ovat ummehtuneita, pölyttyneitä ja homehtuneita termejä. Ne viittaavat menneeseen maailmaan, joka eli hengen ja materian dikotomiasta sekä vertikaalisista hierarkioista. Emme ole vieläkään päässeet vanhasta tukahduttamisesta eroon, mutta yrittäkäämme lähestyä henkisyyttä ja syvällisyyttä uudesta näkökulmasta. Puhukaamme siis psykedeliasta. Sana tulee kreikan sanoista psyke, ψυχή (psyche) sielu, ja kertoa, δηλωνω, δήλος (delos). Psykedelia on siis jotain sielun/hengen/mielen kertomaa. Kun mieli keskittyy itseensä ja pääsee kertomaan meille jotain, joka ei ole ulkomaailman ennakkoehtojen kahlitsemaa.

Populaarikulttuurissa psykedelia liitetään usein Timothy Learyn aloittamaan liikkeeseen, jonka polttoaineena toimi LSD. Tässä emme kuitenkaan keskity mihinkään erityisiin kemikaaleihin ja niiden aiheuttamiin psykedeelisiin kokemuksiin, vaan kohdistamme katseemme itse psykedeelisyyteen elämän asenteena. Kemikaalein saavutetut kokemukset ovat siinä mielessä ongelmallisia, että harmillisen usein itse kemikaali alkaa näyttelemään keskeistä roolia elämässä ja sen hankkiminen syrjäyttää kaiken muun. Psykedelia jää taustalle. Ja se ei ole tarkoituksemme.

Ennen kuin voimme edetä on meidän määriteltävä tarkemmin, mitä psykedelialla tarkoitetaan. Pseudotieteellisessä keskustelussa mainitaan usein, että ihminen käyttää ainoastaan 10% aivokapasiteetistaan (prosenttimäärä vaihtelee keskustelusta toiseen). Tätä väittämää ei puolusta mikään tieteellinen tutkimus. On totta, että erilaisissa aivoskannauksissa on huomattu, että ainoastaan osa aivojen osista osallistuu ns. tietoiseen toimintaan. Mutta nämä osa-alueet vaihtelevat erilaisten tietoisten toimintojen kohdalla. Tästä ei voida vetää johtopäätöstä, että käyttäisimme aivokapasiteetistamme ainoastaan murto-osaa. Ehkä inaktiivinen aivojen osa on se ennakkoehto, että edes sekin osa aivojemme toiminnasta on aktiivista.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö voisi ”laajentaa” tietoisuuttamme. Laitan sanan ”laajentaa” tarkoiteuksellisesti lainausmerkkeihin. Tietoisuutemme ei voi laajeta yhtään mihinkään, mutta me voimme nyrjäyttää sen pois saranoiltaan ja saada näin aikaiseksi uusia kokemuksia, jotka rikastuttavat kokemusmaailmaamme. Tähän perustuu myös psykedeelisiä kokemuksia aiheuttavien kemikaalien kiehtovuus. Ne laittavat aivomme solmuun ja olemme näin saaneet kokea jotain aivan uutta ja meille vierasta. Samanlaisen kokemuksen äärellä olemme pieninä lapsina ollessamme ensimmäistä kertaa vuoristoradan kyydissä. Pelottava nousu kohti ensimmäistä laskua saa vatsamme kihisemään perhosista. Ylhäällä tunnemme huimaavaa kauhua. Painaudumme isäämme vasten ja pyrimme pitämään hänen kädestä kiinni. Ensimmäinen syöksy saa vatsamme perhoset purskahtamaan kurkkumme kautta ulos ja huudamme riemusta pelkoamme ulos kehostamme. Kyydin jälkeen olemme ekstaattisessa tilassa, joka pitää tuntea mahdollisimman nopeasti uudestaan. Isämme tulee pidellä meitä kiinni ettemme juoksisi vuoristaradan jonoon välittömästi.

eraserhead

Ja tästä psykedeliassa meidän tapauksessamme on kyse. Se on uusien kokemusten äärelle asettumista, jotta kokemusmaailmamme laajenisi. Yksi suurista ”psykedeelikoista” aikanamme on David Lynch. Jo pelkästään Eraserheadin katsominen toimii aluksi psykedeelisinä kokemuksena. Siitä on siis hyvä aloittaa. Mutta ennen kuin kiiruhdatte ostamaan Blu-rayn (ehdottomasti Blu-ray, koska Lynchin elokuvien DVD-versiot ovat luokottoman huonoja) tai tilaamaan VODin, niin on tehtävä muutama ennakkovalmistelu. Eraserheadia ei voi selittää, vaan se tulee kokea. On antauduttava sen vietäväksi. Tämä on jokaisen psykedeelisen kokemuksen ennakkoehto. John Lennon jo sanoi sen meille The Beatlesin biisissä ”Tomorrow Never Knows”.

Turn off your mind, relax and float down stream
It is not dying, it is not dying

Lay down all thoughts, surrender to the void
It is shining, it is shining

Olen Lynchin innoittamana ajatellut kokemusmaailmaani huoneistona, jonka ikkunat ja ovet tulee avata mahdollisimman auki ja antaa kaiken ulkopuolisen tulvia sisään. Ei tule puuttua tapahtumiin, vaan seurata niitä ja antaa niiden puhutella. Ihan sama, mitä mieleen juolahtaa, koska kaikki on sallittua ja pätevää sellaisenaan.

Arkielämässä suurin osa ajastamme kuluu rajoittaessamme itseämme ja ajatuksiamme. Lähteestä riippuen aikuinen ihminen ajattelee seksiä päivän aikana niin ja niin monta kertaa. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että tuo ”tutkimustulos” on keino rajoittaa ajatuksiemme juoksua. Kun sanon tiedän ajattelevan seksiä, niin tehän ajattelette seksiä. Kun kiellän teitä ajattelemasta tanssivaa vaaleanpunaista elefanttia, niin sitähän te tulette ajatelleeksi. Avata ikkunat ja ovet ”ulkopuoliselle” on heittäytymistä tuntemattoman vietäväksi. Voihan se ajatuksia seksistäkin sisältää, mutta ei meidän mielemme niin yksioikoinen ole. On kaikkea muutakin; ajatukset seksistä toimivat meidän kulttuurissa enemmänkin kahleina kuin avaimina.

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Täten kehon toimintojen muuttaminen muuttaa samalla psyykeen toimintoja. Et ole suuri kahvin ystävä? Juopa yhtenä päivänä kymmenen kuppia kahvia. Kyllä tulee omituinen olotila ja ihan uusi kokemus. Herää kaksi tuntia aikaisemmin ja lähde välittömästi lenkille sängystä. Tai aamuvirkkuna nuku kaksi tuntia pidempään. Pakota itsesi pysymään sängyssä silmät kiinni vaikka ei nukuttaisikaan. Syö pelkkää kasvisruokaa kuukauden ajan. Lue mahdollisimman omituista kirjallisuutta. Kuuntele musiikkia, jota et koskaan aikaisemmin olisi ajatellut kuuntelevasi (atonaalinen tai sarjallinen musiikki ovat hyvät lähtökohdat aloittaa). Tee itsellesi eksperimentaatioita, kokeiluja. Voit vaikka löytää jotain oikeasti uutta ja mielenkiintoista.

Mutta ennen kaikkea… hellitä. Antaudu kokemuksen vietäväksi. Vaikka kehosi pinnistäisi, niin antaudu mielessäsi tuon pinnistyksen kokemuksen vietäväksi. Miltä se pinnistäminen oikeasti tuntuu? Kannattaako sitä jatkaa vai lopettaa siihen paikkaan? Ei ole oikeaa vastausta, mutta ilman antautumista kokemuksen vietäväksi, et koskaan voi vastausta saada.

Mitäs tällä on oikein tekemistä miehisyyden kanssa? – No, tavallaan ei niin hirveästi mitään. Aivan yhtä hyvin kaikki voivat opetella heittäytymään kokemusten vietäväksi. Mutta kun ajatellaan niitä rooleja, mihin meitä miehiä halutaan johdatella, niin eikö juuri niihin kuulu hellittämättömyys. Ajatellaan vaikka paritanssia; mies vie ja nainen seuraa (siis yleensä). En sano, että naisilla olisi paremmat edellytykset heittäytyä vietäväksi, koska he ovat naisia. Höpö höpö. Mutta kokemusten vietäväksi heittäytymisessä on jotain ”naiseksi-tulemista” (tämä on hyvin deleuzelaista ja ei mennä siinä sen pidemmälle).

Mitä jos eräänä päivänä lähtisikin päiväkävelylle leninki päällä? Tyttöystävä, avovaimo tai vaimo on raskaana. Miksei sanoisi, että me kummatkin olemme raskaina? Kaupunkin korkeimman talon katolta ei kannata mennä hyppäämään alas, koska siinä voi hyvin suurella todennäköisyydellä menettää kokemusmaailman laajentamisen kuoleman kohdatessa. Sama pätee moneen muuhunkin ”äärikokemukseen”. Nietszche sanoi aikoinaan: ”Mikä ei tapa minua, se vahvistaa minua.” (Epäjumalten hämärä). Mutta samoin kun kaikki elämä ei ole hengissä selviytymistä, niin kaikki kuolema ei ala elämän päättymisessä. Meidän keskuudessamme kävelee paljon eläviä kuolleita. Vaikka sydän sykkisi kehossa ja hengitys kulkisi, niin se ei takaa, että elämän palo leiskuisi silmissä. Siis kaikki kokemukset eivät ole elämää intensifioivia. Moni sohva on oikeasti ruumisarkku.

Aivan viimeiseksi voimme mainita hiljentymisen. Se on hyvin helppoa. Istu alas. Ihan sama minne – lattialle, sängylle, nojatuoliin tai tavalliseen tuoliin. Laita kännykästä tai tabletista ajastus 20 minuuttiin ja laita silmät kiinni. That’s it. Istu silmät kiinni hiljaa 20 minuuttia kaksi kertaa päivässä. Ei ole liikaa pyydetty. Kuinka paljon kulutat 40 minuuttia ajastasi turhaan? Oikeasti ihan täysin turhaan. Istu alas ja älä ajattele yhtään mitään. Jos tulee ajatus mieleen, niin anna tulla ja anna sen mennä. On lääketieteellisesti todettu, että tämä harjoitus alentaa verenpainetta ja parantaa unen laatua huomattavasti. Tässä hyvä aloitusopas.

Miesmanuaali osa 2: miehekäs teksti

remington

”Miehekäs teksti” on otsikkona tarkoituksellisen ongelmallinen. Ymmärrän hyvin feministisen kirjallisuuskritiikin kohdistaman arvostelun Lacanin tekstin fallogosentrisyyteen, mutta en tarkoita ”miehekkäällä tekstillä” sitä. Miehekäs teksti ei ole automaattisesti tekstiä, jonka on kirjoittanut mies. Miehekäs teksti voisi olla aivan yhtä hyvin naisen kirjoittamaa, mutta miehekkyys välittyy tekstin kautta. Teksti on myös ongelmallinen käsite. Tässä kohdassa käsitän tekstin kaikeksi symbolien kautta muodostuneeksi kieleksi. Täten puhekin on tekstiä. Liikennemerkit ovat tekstiä. Jopa ruumiin liikkeet muodostavat tekstin. Kirjoittaja on symboleilla tekstiä tuottava yksikkö.

Miehekäästä tekstistä hyvänä esimerkkinä käy Jouko Turkan teos Aiheita (Otava, 1982). Sen äärellä suorastaan tuntee Turkan läsnäolon. Samalla se määrittää hyvin miehekkään tekstin. Teksti ei uhoa, ole riitaisa, mutta kylläkin hyvin aggressiivista.

Olen syntynyt kusen ja paskan välistä. Se on alkuperäinen näkökulmani maailmaan, niinkuin se on jokaisen joka tänne ilman keisarinleikkausta tulee. Mihin sen kadottaa?
(Aiheita, s. 16)

Turkan näkökulma on minulle vieras, koska olen tullut tähän maailmaan keisarinleikkauksella. Mutta ymmärrän hyvin, mitä Turkka ihmettelyllään tarkoittaa. Ruumiillisuus sitoo meidät elämän perusteisiin ja niistä vieraantuminen tuntuu kuitenkin olevan elämän tarkoitus monelle meistä. Palvotaan jotain meidän kulttuurille vierasta Jumalaa ja harjoitetaan vanhoista pakanauskonnoista omaksuttuja liturgioita, mutta tällä kertaa kieltääksemme ruumiillisuudelta sen arvon, mikä sillä tulisi olla.

Henkisyyden saarnaajat ovat ruumiillisesti heikkoja ja he ovat sanoutuneet irti elämän taistelusta. Vaikka he eivät sitä itse halua harjoittaa, niin tuon taistelun hedelmät heille kuitenkin kelpaavat. Kokeilkoot elämistä pelkällä pyhällä hengellä, niin katsotaan kuinka pitkälle pötkitään. Miehekäs teksti ei saarnaa hengen voittoa materiasta. Se ennemminkin saa meidät tuntemaan uudestaan sitä perustavanlaatuista ruumiillisuutta, jonka kanssa synnymme tähän maailmaan.

Hahmottaako taide ihmisen nautintoja, niin että hän voisi hyvällä omallatunnolla nauttia ja elää niitä mielessään uudelleen silloin kun niitä ei enää ole. Mitä justhässinyt mies taiteesta, mitä se ikuistaa hänen uhostaan? Entäs nainen jota juuri on pantu ja joka on saanut vähän huutaa ja ulistakin? Kaukaista hänelle on taide. Koska se on sortunut elämänpelon asialle, kieltäytymään ja muistuttamaan eikä luomaan. Eikä muuta voi luoda kuin uutta.
(Aiheita, s. 18)

Niinpä. Miehekäs teksti ei pelkää elämää, vaan kohottaa sen sille pallille, jonne se kuuluukin. Pelkurimainen teksti on täynnä vihaa elämää kohtaan. Ja keskeisin kohde elämänvihalle näyttää muodostuvan nainen. Misogyyni teksti kumpuaa siitä kateuden ja katkeruuden sekaisesta tunteesta, kun naisen saavuttamattomuus on noussut ylitsepääsemättömäksi tuskaksi elämässä. Typeryksen teksti ei ymmärrä, että hänen halunsa jää aina tyydyttämättömäksi. Hänen kaipaamaansa naista ei koskaan voida saavuttaa. Hän on äidin petetyn kaikkivoipaisuuden muistijälki kirjoittajan tekstissä. Syvä viha sitä kohtaan, että tarpeita ei tyydytetä välittömästi. Naisvihan kirjoittaja ei ole koskaan kasvanut sylivauvaa kummemaksi… ja tämän takia hänen tekstinsä ei voi olla miehekästä, koska miehekkään tekstin kirjoittaja on täysikasvuinen.

Todellinen täysikasvuinen kirjoittaja oli Henry Miller. Hänen ja Brenda Venuksen välinen kirjeenvaihto teoksessa Rakas, rakas Brenda (1986) on mestarillinen esimerkki miehekkäästä tekstistä. Tuolloin 84-vuotias Miller aloitti kiihkeän kirjeenvaihdon 19-vuotiaan mallin kanssa. Kirjeenvaihtoa kesti 4 vuotta Millerin kuolemaan saakka ja kirjeitä kerääntyi kaiken kaikkiaan yli 1500 kappaletta.

Henry-Brenda-1

Teos ei ole vanhan likaisen miehen siirappisia kirjeitä nuorelle kaunottarelle, vaan oiva esitys siitä kuinka ikä ei estänyt Milleriä tuntemasta niitä tunteita, joita hän oli aina ennenkin tuntenut.

Yritin ottaa torkut. Päiväni on pilalla – ihanalla tavalla. Luettuani kaksi kirjettäsi ja tuijoteltuani tuijottelemasta päästyäni kaunista kuvaasi en pystynytkään työskentelemään, haaveilemaan vain. Ja koska en voi puolestani lähettää sinulle mitään ihastuttavia kuvia, minä lähetän sinulle jotain muuta. Voisinpa taittaa itseni kokoon ja postittaa itseni sinulle kirjekuoressa!
(Rakas, rakas Brenda, s. 24)

Huonontuneen näkönsä takia Miller tutki Brenda Venuksen lähettämiä valokuvia suurennuslasin kanssa. Mutta samalla hänen tarkkanäköisyytensä oli ilmiömäistä. Vähitellen kirjeiden sävyt muuttuvat läheisimmiksi ja lopulta kyseessä on kirjeenvaihdon muodossa oleva rakkaussuhde. Millerillä oli samaanaikaan useita naisia kierrossa, mikä kertoo hänen viriliteetistään. Kyseessä oli kuitenkin yli 80-vuotias vanhus.

Kyllä, minä todellakin kirjoitan monille naisille yhtä lailla kuin miehillekin, kirjeenvaihtoni on suunnaton ja kattaa koko maapallon. Muttä älä käsitä väärin, en minä kirjoita kaikille naisille samalla tavoin kuin sinulle. Olen kirjeenvaihdossa […] erään kauniin San Franciscossa asuvan japanittaren kanssa ja erään hyvin nuoren korealaistytön kanssa […], jotka molemmat ovat ehkä rakastuneet minuun. Mutta sanon sinulle, Brenda rakkaani, että kaunotarlauman pitäminen ei ole samaa kuin pitäisi tallillisen tammanversoja. Se ei ole inhimillisesti katsoen mahdollista. En edes halua sitä.
(Rakas, rakas Brenda, s. 51)

Millerin teksti on häpeilemätöntä. Hän ei pyytele anteeksi sitä mitä haluaa. Elämän nautinto kumpuaa hänen tekstistään. Kun Miller kirjoittaa vedestä juopumisesta, niin lukijakin alkaa hieman hoiperrella. Parhaiten Millerin teksti soljuu lukijan ollessa ”pienessä”. Joskus opiskeluaikoina otin kesäni projektiksi lukea Millerin ”Ruusuinen ristiinnaulitseminen” trilogian. Olin varannut itselleni kymmenen pulloa kotiviiniä. Muutaman lasillisen jälkeen teksti alkoi suorastaan kiitämään silmieni edessä ja vei minut mukanaan uskomattomalle matkalle.

Miksi en kirjoita naisellisesta tekstistä? Siksi, että sen saa kirjoittaa joku muu. Ehkä nainen… tai mies. Miehekäs teksti on jotain, jota meiltä puuttuu tällä hetkellä. Meillä on paljon poikia kirjoittamassa tekstiä, joka on määrittelevinään, mitä mies ja miehekkyys ovat. Valitettavasti he epäonnistuvat tässä kerta toisensa jälkeen. Kuten vanhassa Frankie Valli & The Four Seasonsin kappaleessa lauletaan: ”Walk like a man / Talk like a man”. Me kirjoitamme itseämme toisillemme kävellessämme, puhuessamme, elehtiessämme… kuinka moni meistä luo miehekästä tekstiä? Unohtakaa uho ja fallosten kalistelu. Olkaa Jouko Turkka. Olkaa Henry Miller. Luokaa tekstuaalinen minuus. Todellinen miehisyys. Mutta se pitää luoda. Sitä ei saada syntymässä.