Kunnes kuolema teidät erottaa…

Jatkan edellistä aihetta, koska se näytti herättävän paljon keskustelua ja palautetta. Niiden pohjalta ajatukseni ovat liikkuneet jo kertaalleen tallatuilla poluilla ja vähän muuallakin. Yläasteelta ja lukiosta tuttu ystävättäreni avautui Facebookin kommenteissa, että hän oli kieltänyt pappia sanomasta ”kunnes kuolema teidät erottaa” -lausetta liturgiassaan. En edes tiennyt, että papin liturgian voi muuttaa omien mieltymystensä mukaisesti. Mutta on rehellistä luvata jotain sellaista, jonka voi katsoa pitävänsä kuin tavan takia luvata jotain ihan muuta.

Ehkä kuolemaan saakka toiselle lupautuminen on yhtä luonnotonta kuin kirkko ja pappikin ovat. Koko elämän kestävä yksiavioisuus näyttää olevan hyvin monelle mahdotonta. Pettäminen parisuhteessa on tilastoja huomattavasti yleisempää. Emootioiden tasolla vielä tätäkin yleisempää. Voisin sanoa sen olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

Miksi me sitten vaadimme itseltämme jotain sellaista, mitä kykenemme harvenevassa määrin toteuttamaan? Helpointa olisi sanoa, että se on perinne. ”Se nyt vaan kuuluu sanoa vihittäessä.” Mutta mielestäni se on enemmän.

”Kunnes kuolema teidät erottaa” on muinaisjäänne ajalta, jolloin uskottomuus johti huomattavasti kohtalokkaampiin seurauksiin kuin nykyään. Ennen ehkäisyn keksimistä seksuaalinen ”holtittomuus” johti ei-toivottuihin lapsiin. Ehkäisypillerien markkinoille tulo johti viiveellä dramaattiseen nuorisorikollisuuden vähenemiseen. Yksi keskeinen syy tähän oli, että maailmaan syntyi vähemmän ei-toivottuja lapsia. Promiskuiteetin kiellolta putosi pohja pois.

Ei kuitenkaan tarvitse olla näin ahdaskatseinen kirkkoa ja sen kaavoja kohtaan. Voimme aivan hyvin ajatella uudelleen, mitä ”kunnes kuolema teidät erottaa” merkitsee. Mikä on se ”kuolema”, joka parit erottaa? Miten jatkaa parisuhdetta ja yhteiseloa, kun rakkaus yksinkertaisesti kuolee? Tunneside, joka aikoinaan yhdisti kahta ihmistä, ei ole enää olemassa eikä se herää henkiin vaikka kuinka yrittäisi elvyttää. Eikö tämä ole sellainen kuolema, joka erottaa lopullisesti?

maxresdefault

Kaikkein pahinta tällainen kuolema on osapuolelle, jolla on vielä tunteita toista kohtaan. Toisen tunteiden kuolinilmoitus tulee vasten kasvoja yllätyksenä. Ei voi uskoa todeksi niitä sanoja, jotka toinen sanoo. Päästäkseen etenemään tästä shokista on aloitettava hidas ja kivulias tunteiden kuolettaminen. Vähän sama kuin yrittäisi hukuttaa itsensä kylpyammeeseen. Mitään syytä ei ole nostaa päätä pinnan yläpuolelle, mutta se nousee tahtomatta, koska elämä ei niin helpolla jätä rauhaan. Mutta lopulta sekin onnistuu. Tunteet kuolevat ja elämä voittaa. Joskus onnistunut itsemurha merkitsee elämässä selviytymistä…

Miten tällaisen kuoleman voi väistää? – On tietenkin ensin sanottava, että joskus rakkauden päättyminen on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin sen jatkuminen. Mutta hyvin usein tilanne on päinvastainen.

Marcel Proust on ehkä historiamme suurimpia pessimistejä romantiikan alueella, mutta hänen näkökulmaansa seuraten voimme ehkä oppia jotain aivan uutta itsestämme ja suhteestamme toisiin.

Monet eroon päättyneet pariskunnat jaksavat laulaa samaa virttä siitä kuinka kaikki muuttui rutiiniksi ja yhdeksi harmaaksi arjeksi. Toinen oli menettänyt sen salaisuuden, joka viehätti suhteen alussa. Hänestä oli tullut tuttu.

Proustilaisen näkemyksen mukaan tämä on itsepetosta. Kun me sanomme tuntevamme toisen läpikotaisin, niin tuona hetkenä me olemme menettäneet tahtomme oppia uutta toisesta. Samoin toinen on voinut menettää tahtonsa paljastaa itsestään mitään uutta. Hyvin usein toisesta ei ole tullut tuttua, vaan laiskuus ja saamattomuus on astunut taloksi parisuhteeseen. Tavalla tai toisella laiskuus ja saamattomuus tulee tappaa tieltä. Valitettavan usein tämä merkitsee suhteen päättymistä. Toisinkin voisi olla, mutta me emme siedä elämäämme pesiytynyttä tylsyyttä.

Miten toisen ”viehättävä salaisuus” voisi selviytyä tylsyyden valtameressä, jonka aallokoissa aika ajoin seilaamme? – Ehkä joidenkin pariskuntien tulisi elää jatkuvassa asumiserossa. Tuttuus ja tylsyys astuvat välittömästi välillemme, kun toisesta tulee selvyys. Kun me emme enää pelkää menettävämme toista, me alamme menettää hänet tietämättämme. Ristiriitaisesti voidaan mainita, että teoreettinen ja mahdollinen uskottomuus pitää meidät uskollisempina kuin varmuus toisesta. Mitään niin varmaa ei ole kuin, että me kaikki kuolemme. Mitään niin epävarmaa ei ole kuin, että milloin se tapahtuu. Epävarmuus on elämää. Varmuus kuuluu kuolemalle.

Näin ajatellen lause ”kunnes kuolema teidät erottaa” avautuu kokonaan uudessa valossa. Kun varmuus, tylsyys, saamattomuus ja laiskuus astuvat suhteeseen, niin se alkaa kuolemaan tai on jo kuollut. Elävä suhde perustuu epävarmuudelle, jossa toisen menettäminen on jokapäiväinen tosiasia. Yhdessä aamulla herääminen ei takaa sitä, että nukahdamme toistemme vieressä illalla. Ja joskus erillään nukkuminen merkitsee suurempaa yhteenkuuluvuutta aamulla… erikseen.

Mainokset

Miksi elää sinkkuna?

Olen ollut sinkku nyt aika tarkkaan viisi vuotta. Tänä aikana olen käynyt monilla treffeillä, tavannut hyvin erilaisia naisia, ollut ihastunut, juossut pakoon (kirjaimellisesti), tullut torjutuksi ja tullut torjuneeksi. Monet ystäväni ja tuttavani ovat järjestäneet minut sokkotreffeille ”potentiaalisten” tyttöystäväkandidaattien kanssa. Deittisivustoilta ja Tinderistä on tullut vastaan onnistuneita ja vähemmän onnistuneita deittejä, joista jokaisesta olen kiitollinen. Tämä on kaikki rikastuttanut elämääni omilla tavoillaan.

Miksi sitten olen edelleenkin sinkku, kun kerran kaikkea on tullut vastaan? – Kun katson takaisin, niin nämä viisi vuotta ovat olleet mielenkiintoisinta aikaa elämässäni. En sano parasta tai iloisinta aikaa, vaan juuri mielenkiintoisinta. Mielenkiintoista myös sen takia, että olen saanut jakaa elämän iloja ja suruja ystävieni kanssa.

Tämä mielenkiintoisuus ei kuitenkaan ole syy, miksi elän edelleen sinkkuna. Syy on ennemminkin se kuristava tunne, joka valtaa mielen ja kehon, kun toisen kanssa alkaa ”synkkaamaan”. Jotkut voisivat tätä kutsua sitoutumiskammoksi, mutta se on jotain huomattavasti syvempää ja perustavampaa.

Kun on käynyt läpi onnettoman suhteen ja vielä onnettomamman eron, niin tulee hyvin herkäksi onnettomuudelle ympärillä. Tai ainakin niin minulle on käynyt. Mitä pidempään ihmiset suhteissaan elävät, niin sitä onnettomampia niistä näyttää tulevan. Lapset, joiden piti olla parisuhteen perimmäinen syy, muuttuvat ylivoimaiseksi rasitteeksi. Lapsettomuus taas vie kaiken syyn jatkaa elämää paria ensimmäistä kriisiä pidemmälle.

Eronneet puhuvat usein kuinka he kasvoivat erilleen suhteessa. Voi hyvinkin näin olla, mutta hyvin usein tämä ”kasvu” on ollut aktiivista eristäytymistä toisista. Omasta tilasta tulee kuori, jonka sisälle käpertyä… umpisolmuun. Jotkut parisuhteissa elävät ovat yksinäisempiä kuin minä, joka elän omaa elämääni yksin.

Ei siis ihme, että kuristava tunne valtaa, kun tämä tasapainoinen sinkkuelämä on vaarassa loppua. Pahimmillaan parisuhde näyttäytyy kauhukuvana, jota tulisi ennemminkin juosta karkuun kuin pyrkiä kohti. Tämä näyttää olevan hyvin usean naisen mielessä nykyään. Kuten eräs tuttavani asian ilmaitsi: ”Mitä helvettiä mä miehellä teen kotona? Baarista saa seuraa aina, kun haluaa ja ei tarvitse pyykätä toisen likaisia kalsareita.”

Niinpä. Kun katselen ympärilleni, niin parisuhteilta näyttää pudonneen pohja pois. Siis se pohja, johon ne ovat perustuneet aikaisempien sukupolvien aikana. Vielä miehiä ja naisia tarvitaan lisääntymiseen, mutta ekologisesti katsottuna olisi parempi, että länsimainen ihminen ei suuremmin lisääntyisi. Lapsen tuoma ekologinen jalanjälki on valtava (ja kun nyt olen tuon kirjoittanut, niin en missään tapauksessa tuomitse ketään, joka on lapsen tähän maailmaan hankkinut – se ei olisi reilua). En tiedä tilastoja, mutta avioero- ja uusperhelapset tuntuvat olevan aika lähellä normia nykyään.

Tämän ajan merkki on, että televisiossa mainostetaan eroasuntoa, jossa eronneet voivat elää lapsiensa kanssa paritalossa, jossa ex-kumppanien tilat eristetään siirrettävällä seinällä. Lapset siirtyvät paritalosta toiseen ja kaikki tavarat pysyvät aina tavoitettavissa. Kätevää!

Ei siis tunnu olevan paljoakaan syitä olla olematta sinkku. Vastaan itsestäni ainoastaan itselleni ja annan toisten vastata itsestään miten itse haluavat. En puutu toisten valintoihin ja saan valita juuri siten, kuten itse haluan. Ja tästä kaikesta huolimatta iloitsen jokaisesta uudesta suhteesta, avioliitosta ja perheen lisäyksestä lähipiirissäni. En aina sitä näytä, mutta tunnen aitoa iloa kaikesta tästä. Miksi näin?

Koska en ole kyyninen paska. Eräät kutsuvat itseään pessimisteiksi tai realisteiksi, kun kulkevat samanlaisissa ajatuksissa kuin minä omassa sinkkuudessaan. Mutta hyvin usein he ovat kyynisiä paskoja. Kyyninen paska ei näe mitään hyvää ympärillään ja koko hänen olemassaolonsa on keskittynyt pönkittämään omaa epärealistista erinomaisuuttaan negaation kautta. Hän on loinen, joka pyrkii minimoimaan toisten ilon elämästä, koska todellisuudessa kyyninen paska haluaisi sen kaiken omaan elämäänsä. Ja juuri tästä syystä hän ei löydä onnea mistään.

Lähipiirissäni on myös onnellisia ja iloisia suhteita, jotka ovat jatkuneet vuosikausia. Ongelmia on ollut, mutta niistä on päästy yli yhdessä ja mikään ei osoita etteikö näin tulisi käymään vastaisuudessakin. Lähipiirissäni on myös onnistuneita eroja. Alun vaikeuksien jälkeen on päästy harmoniseen yhteisymmärrykseen ja kummatkin ovat jatkaneet omilla teillään. Lapsetkin tuntuvat erittäin tasapainoisilta ja rakastetuilta.

Kaikkein voimakkain kyynisyyden karkote elämässäni ovat omat vanhempani ja heidän rakkaus toisiaan kohtaan. Vanhuus ei ole kohdellut heitä hellällä kädellä, mutta lämpöä heidän väliltä ei puutu. Olosuhteiden pakosta he eivät voi enää elää saman katon alla, mutta jokainen tapaaminen on täynnä lämpöä ja hellyyttä. Jotain sellaista, jonka edessä ei ole tilaa sinkkuelämän kyynisyydelle.

Onnellisuus elämässä ei ole mikään oikeus, joka meille kaikille suodaan. Se on tulos, joka saavutetaan työllä. Onnellisuutta ei löydetä etsimällä. Onnellisuus rakennetaan. Kuristava tunne mielessä ja kehossa sanoo minulle: ”Rakenna, älä etsi!” En edes leiki parisuhdeneuvojaa, mutta ehkä meidän jokaisen tulisi kuunnella tuota kuristavaa tunnetta, ahdistusta ja masennusta… parisuhteessa tai ei. Onnellisuus rakennetaan yksin tai yhdessä. Kummatkin omaavat omat vaikeutensa. Mutta ilman noita vaikeuksia ei rakenneta mitään.

Ehkä nämä viisi vuotta sinkkuna ovat vaatineet kaiken nämä ilot, kivut, naurut ja kyyneleet, että vihdoinkin alan ymmärtämään mikä meni aikoinaan vikaan…

Mätää ja halpamaista: elämän tarkoitusta etsimässä aikakaudessamme

Hunter S. Thompson on yksi merkittävimmistä 1900-luvun lopun kirjoittajista. Ehkä merkittävämpi kuin hän antoi meidän olettaa. Valitettavasti hänen kirjoituksensa ovat jääneet hänen imagonsa varjoon. Elokuva Fear and Loathing in Las Vegas (1998) on yhtä sekopäinen ja sairas kuin kirjakin, mutta samalla se jättää uppoutumatta niihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, joiden äärelle Hunter S. Thompson lukijansa asettaa. Elokuva esittelee meille pinnan raapaisematta sen syvemmälle. Ja tätä ei tule ottaa kritiikkinä. Fear and Loathing in Las Vegas on sairaan inhorealistinen sukellus huumeiden sekoittaman pään elämään. Sitä ei voi katsoa 10 minuuttia kauempaa humaltuneena (yritetty on ja epäonnistuttu).

Viikolla törmäsin Tranquil Monkeyn artikkeliin ”On Finding Your Purpose: An Extraordinary Letter by Hunter S. Thompson”. Siinä lainataan kokonaisuudessaan 22-vuotiaan Hunter S. Thompsonin kirje ystävälleen, joka on kysynyt häneltä neuvoa löytääkseen elämälleen tarkoituksen. Thompsonin vastaus on edelleen validi ja tavallaan ajaton. Samalla se sai aikaan korvieni välissä ketjureaktion, jonka johdosta alan ymmärtämään meidän kieroutuneen ajan ydintä, sydäntä; se on mätä ja halpamainen.

Kun sanon aikakautemme sydämen olevan mätä ja halpamainen, niin en tarkoita jonkin toisen aikakauden olleen parempi. Me vain ihmisinä (siis ihan jokainen meistä) olemme asettaneet itsellemme ongelmia, jotka vaativat meiltä enemmän. Mainitaan nyt esimerkiksi jatkuvasti kiihtyvä ekokatastrofi, ihmisten liikakansoitus ja globalisaatio. Meillä on muitakin ongelmia, mutta nuo kolme ovat ehkä suurimmat. Aikakautemme ongelmien ratkaisemiseksi ”good enough is not enough”. Jo pelkästään digitalisaatio edellyttää ”digikansalaiselta” kognitiivisia taitoja, joita ei kyetä toimittamaan ”peruskoulutuksen” tarjoamin keinoin. On myös turha huhuilla milleniaalien (Y-sukupolvi) synnynnäisten digitaitojen perään. Yksinkertainen Google-haku boolen operaattoreita käyttäen on heille ylivoimainen kognitiivinen toimitus.

Mitä tällä kaikella on tekemistä elämän tarkoituksen etsimisellä? – Hyvinkin paljon. Mutta sitä ennen meidän tulee ymmärtää, mitä elämän tarkoituksella tarkoitetaan. Suomen kielessä elämän tarkoitus ilmaistaan yhdellä sanalla, joka vastaa englannin kielen sanoja ”meaning” ja ”purpose”. Hunter S. Thompsonin kirje pyrkii vastaamaan jälkimmäiseen muotoon, joka voidaan ”tarkoituksen” lisäksi kääntää ”päämääräksi” tai ”tarkoitusperäksi”. Keskeinen ero näiden kahden välillä on, että ”meaning” pyrkii kuvaamaan elämän sisäistä tarkoitusta eli merkitystä, kun taas ”purpose” on aina suuntautunut jotain päämäärää tai maalia kohti. Kummatkin kannat yrittävät esittää syyn elämälle; eli siinä mielessä ne ovat saman kolikon kaksi eri puolta.

Hunter S. Thompson (1937 - 2005)
Hunter S. Thompson (1937 – 2005)

Seuratkaamme lyhyesti (yritän olla tiivis esityksessäni) Hunter S. Thompsonin vastausta ystävälleen. Nuori Thompson aloittaa kliseisesti lainaamalla Shakespearen Hamletin kuuluisinta kohtaa.

Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk’ inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan…

Mutta kliseinen lainaus pitää sisällään kuvauksen elämän ihmiselle heittämästä haasteesta. Kelluako virtauksen vietävänä vai uida aallokoita vastaan kohti päämäärää. Tämä on perimmäinen valinta, jonka jokaisen ihmisen on tehtävä aina uudelleen ja uudelleen; kelluako vai uida? Mutta ihminen ei voi uida ilman päämäärää, jonne uida. Ilman tarkoitusta ihmisestä tulee elämän aallokkojen matkusta. Vain tarkoitus antaa ihmiselle syyn uida aallokkojen suuntaa vastaan. Tässä kohden on lainattava Spinozaa:

Kukaan ei voi haluta olla onnellinen, toimia hyvin ja elää hyvin, jos ei samalla halua olla, toimia ja elää, toisin sanoen olla aktuaalisesti olemassa.
(E IV, prop. 21)

Ja kyllä. Samaistaa Hunter S. Thompson ja Spinoza on provokaatio. Mutta kummatkin edellyttävät toiminnalle (tai aktuaaliselle olemiselle) tarkoituksen/päämäärän, jota kohti suunnata toiminta. Mutta Hunter S. Thompson ei ole idiootti kuten ei Spinozakaan ollut. Lapsina miltein jokainen poika haluaa olla palomies tai poliisi. Harvempi heistä enää aikuisena haluaa näihin ammatteihin. Miksi näin? – Koska perspektiivi elämään on muuttunut. Pikkupojasta on tullut mies ja hän ei ole enää sama henkilö.

Ja tämä muutos tapahtuu pienemmässä mittakaavassa päivittäin. Koska meidän perspektiivimme elämään muuttuu jatkuvasti, niin miksi asettaa minkäänlaisia päämääriä, koska ne menettävät merkityksensä ajan myötä?

Meidän ei tule asettaa itsellemme aineellisia ja konkreettisia (englannin kielessä on hieno sana ”tangible”, jota vastaavaa meillä ei ole suomen kielessä) tavoitteita. Ainoastaan elämän muuttumattomuuteen uskova asettaa itselleen liian konkreettisia tavoitteita. Ja koska elämä muuttuu jatkuvasti, on tällainen henkilö idiootti. Hänestä tulee yhden asian ihminen ja ärsyttävästi samasta asiasta kitisevä valittaja (koska hän ei koskaan saavuta päämääräänsä… mikä ei ole konkreettista).

In every man, heredity and environment have combined to produce a creature of certain abilities and desires — including a deeply ingrained need to function in such a way that his life will be MEANINGFUL. A man has to BE something; he has to matter.

As I see it then, the formula runs something like this: a man must choose a path which will let his ABILITIES function at maximum efficiency toward the gratification of his DESIRES.

Yhteydet Spinozaan ovat ilmeisiä. Kaikki se, mikä rikastaa meidän elämän tahdon (conatusta) toteutumista on hyväksi ihmiselle. Ja tuon elämän tahdon rikastuttaminen tulisi olla meidän päämäärä. Se voi toteutua olemalla palomies, pankkiiri tai kerjäläinen. Mutta mikään noista ”ammateista” ei tulisi olla kenenkään päämäärää sinänsä.

In short, he has not dedicated his life to reaching a pre-defined goal, but he has rather chosen a way of life he KNOWS he will enjoy. The goal is absolutely secondary: it is the functioning toward the goal which is important.

Ihminen on elänyt liian kauan kulttuurissa, jossa toisarvoinen päämäärä on ollut ensiarvoisella sijalla. Ja vielä kauheampaa on ollut se, että liian monelle ihmiselle hänelle asetettu päämäärä ei ole ollut hänen valintansa. Ja tässä kohdassa sijaitsee meidän aikakautemme sisimmän aineksen mätä ja halpamainen sydän.

Haasteellisen aikakauden aikana populistiset ja irrationaaliset keinot voittavat järkevän ja harkitsevan politiikan. Poliitikkojen valtapeli nousee kansan edun tavoittelun yläpuolelle – lopputuloksena on brexit! Meillä ”Pertti Perussuomalainen” ei lajittele roskiaan tai vähennä yksityisautoilua, koska ne uhkaavat hänen 1900-luvulle jäänyttä identiteettiä. Yhteiskuntatieteet tyytyvät kuvaamaan ”Pertin” valintojen syitä ja seurauksia, mutta kukaan ei häneltä vaadi muutosta… koska joku voisi siitä pahoittaa mielensä.

Suomessa kansa elää yhdessä maailman tasa-arvoisimmassa yhteiskunnassa, jota keskeinen kuvaava termi on ”hyvinvointi”. Siitä huolimatta raja-aitoja rakennetaan ryhmien ja paikkakuntien välille, koska siitä saatava fiilis voittaa rationaalisen politiikan harjoittamisen. Ja sillä ei ole mitään väliä, että ”hyvinvointi” kohta ollaan menetetty ja sen tilalle luotu uusi luokkayhteiskunta… koska se fiilis!

Politiikassa valehtelemisesta on tullut hyve ja mitä enemmän syvennetään kansan jakautumista, sitä enemmän ääniä kilahtaa luukusta sisään. Toisella puolella toisten jokainen lausuma tulee leimata rasistiseksi vaikka millä tahansa kieromielisyydellä ja toisella puolella keksitään kuplia joiden sisällä kaikki muut paitsi itse eletään.

Ja tämä sinänsä ei ole mitään uutta. Näin tuntuu aina olleen. Palataan hetkeksi Hunter S. Thompsoniin. Etenkin 70-luvun alkupuoliskon tuotantoa leimasivat seuraavat teemat:

  • Amerikkalaisen unelman kuoleminen
  • Miksi 60-luvun radikalismi kuoli?
  • Miten Nixonista (hikisestä pikkurikollisesta) kykeni tulemaan Yhdysvaltojen presidentti?

Valitettavasti nämä teemat jäävät Thompsonin huumehöyryisten kirjoitusten ilmiasun peittoon. Mutta sama elämän tarkoituksen (päämäärän) kadottaminen paljastuu Thompsonin teemojen taustalta. Amerikkalainen unelma kuoli, koska keinoista tuli itse päämäärää tärkeämpiä. Tavallinen amerikkalainen ihminen ei ollut enää keskiössä vaan raha. Tämä tapahtuma voidaan tarkentaa hetkeen, jolloin Dollari irroitettiin kultakannasta lopullisesti (ja se tapahtui juuri Nixonin ollessa presidentti – Nixon Shock).

Kukkaisvallankumous jäi tapahtumatta, koska mitään uutta henkisyyttä ei koskaan syntynyt. Sitäkin enemmän se paljastui pelkäksi muotioikuksi. Rakkauden kesä (1967) vaihtui nopeasti nistien joukkovaellukseksi Haight-Ashburyyn. Lopulta ketään ei kiinnostanut kehittää itseään laiskaa hippiä paremmaksi ihmiseksi.

Me olemme samanlaisten kysymysten äärellä Suomessa näin 2010-luvulla. Ongelmat ovat monimutkaisempia ja meiltä vaaditaan enemmän. On turha valittaa elämän raskautta tai ongelmien vaikeutta. Aikakautemme haasteet eivät niillä ratkea. Ne eivät ratkea soinismeja lurittelemalla eikä pienpanimo-oluita litkimällä. Kaikesta huolimatta me suomalaiset olemme vähälukuinen kansa, jonka on pärjättävä suurempien seassa. Ja uskokaa minua – pienikokoisena miehenä tiedän, mistä puhun. Meillä ei ole varaa fixitiin, koska… no, lukekaa edellinen argumentti.

Globalisaatio ja siihen voimakkaasti liittyvä digitalisaatio tulevat mullistamaan meidän taloutta ja yhteiskuntaa maahanmuuttoa enemmän. Miksi näistä puhutaan tällä hetkellä niin vähän vaikka ainoastaan niistä meidän tulisi puhua juuri tällä hetkellä? Olen nojatuoli-gonzoilija ja tältä istuimelta tätä maisemaa katsellessa näen tuolla kaukana meitä lähestyvän meteoriitin, joka näyttää erehdyttävästi hikiseltä pikkurikolliselta… nilkiltä nimeltä Nixon.

Pahoin pelkään, että Suomen historian synkin aika on edessämme… ja meillä ei edelleenkään ole tarkoitusta tai suuntaa. Antaa aaltojen tulla, koska täällä on viisi miljoonaa kalja-kellujaa odottamassa tsunamia…

Kysymyksen äärellä

On ollut raskas päivä. Allekirjoitin tänään äitini ”Hoitotahdon”, jonka mukaan onnistuneen hoidon osoittauduttua tehottomaksi se tulee lopettaa. Kansankielellä äitini ei tahdo maata sekuntiakaan ”kasviksena”. Toivottavasti tätä tahtoa ei tarvitse toteuttaa ihan heti, mutta mikään ei takaa etteikö tällä kertaa näin voitaisi joutua tekemään.

Mutta se äidistäni sinänsä. Tahtomattani tuli mieleen Jörn Donnerin taannoinen avautuminen ikääntymisestä Hesarin sivuilla.

Onko yhteiskunnan ylipäänsä järkeä pitää vanhaa ihmistä elossa? Asia on vaivannut minua jo pitkään, ei jatkuvasti, mutta toistuvasti.

VÄLITÖN VASTAUS, jos ei oteta huomioon mahdollisia hyväntahtoisia ja ihmisystävällisiä vastalauseita, on kieltävä. Saavuttaisimme miljardien säästöt, jos lakkaisimme käyttämästä ambulansseja, potilashuoneita, lääkärikuntaa ja lääkkeitä ylläpitämään vanhusten elämää. Monet vanhukset ovat tavattoman raihnaisia.

Donnerin tarkoitus oli olla ironinen, koska kirjoituksensa lopuksi hän toteaa: ”niin kauan kuin herään uteliaana ja ihmettelen huomista, voin sanoa päättäjille, että huolenpito minusta ja muista vanhenevista ehkä kuitenkin kannattaa.”. Ja hyvä niin.

Mutta miten tulisi toimia ihmisen kohdalla, joka on menettänyt kaiken tahtonsa jatkaa elämäänsä? Uskon omasta spinozalaisesta näkökulmastani, että ihminen ei menetä haluaan elää (conatusta) ilman ulkoisia syitä. Aivojen serotoniinin takaisinoton epänormaali lisääntyminen voidaan myös katsoa ulkoiseksi syyksi.

Kukaan ei muuten kuin ulkoisten ja oman luontonsa vastaisten syiden nujertamana ole haluamatta omaa hyötyään eli olemisen säilyttämistä. Korostan, ettei kukaan kieltäydy ruoasta tai tee itsemurhaa oman luontonsa välttämättömyydestä, vaan ulkoisten syiden pakottamana, mikä voi tapahtua hyvin monella tavoin.
(Etiikka, IV, prop. 20. huom.)

Ja niille, jotka ovat tätä blogia aikaisemmin lukeneet, niin he tietävä ettei mikään rauhoita mieltäni kuin Spinozan järjelliset lauseet.

On tietenkin lohdullista ymmärtää, että kukaan ei hae itsensä tuhoutumista ilman painavia ulkoisia syitä. Mutta yhtä musertavaa on katsella kahden vanhuksen ikääntymistä, mikä ei kummallekaan ole elämisen arvoista… ne hetkittäiset ilon syyt eivät kykene peittämään niitä kipuja, jotka vuodet ovat tuoneet elämään.

On hetkiä, jolloin Spinozan rauhoittavat lauseet ovat pahemman kerran koetuksella. Ja juuri tällä hetkellä on tuollainen hetki päällä. Liiallinen tunteiden vietäväksi heittäytyminen on aina kohtalokas virhe, mutta nyt aion olla hetken tuon virtauksen vietävänä.

Mitä jos elämässä olisi enää 10 vuotta jäljellä järjellistä ja tervettä elämää… miten sen käyttäisit? Iso kysymys.