Yhdessä vai erikseen?

Jatkan edellistä aihetta, koska se ei näytä jättävän minua rauhaan. Mitä se tapa, jolla me kohtelemme toisiamme kertoo tästä ajasta ja meistä? Tämä ei ole mitenkään triviaali kysymys. Perinteisen näkemyksen mukaan yhteiskunta rakentuu sen pienimmistä yksiköistä, joka on perhe. Yksilö ei siis ole yhteiskunnan yksikkö, vaan juuri perhe. Se, miten perhe määritellään jätettäkööt tämän kysymyksen ulkopuolelle. Lähtekäämme siitä oletuksesta, että perhe on yhteiskunnan rakennuspalikka. (lisää…)

Mainokset

Miten me kohtelemme toisiamme?

Miten me kohtelemme toisiamme? – Siinä on kysymys, johon tuntuu törmäävän vähän joka puolella tällä hetkellä. Kölnin ”ahdistelumellakka” vuodenvaihteessa näyttää puhuttelevan meitä ja hyvä niin.  Viikonloppuna Twitterissä hashatagilla #lääppijä sai seurata pääasiassa naisten kertomuksia siitä kuinka heidän ruumiillista koskemattomuutta loukataan surutta. Ja kyseessä eivät ole pakolaismiehet, vaan kotimaiset keski-ikäiset perusmiehet.

Teatteri Takomossa parhaillaan menee Raisa Omaheimon monologinäytelmä Läski, joka kertoo siitä miltä tuntuu, kun saa kuulla olevansa läski nainen meidän yhteiskunnassa. En ole näytelmää nähnyt, mutta toivon aikatauluni antavan sen verran periksi, että ehdin sen nähdä.

Eilen Helsingin Sanomissa Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtoja nosti mielipidekirjoituksessaan esille miesten väheksytystä asemasta ihmissuhteiden keskellä. Väestöliiton parisuhdeneuvonnassa työskentelevänä henkilönä hänellä on varmasti hyvä näppituntuma siitä, missä parisuhteet maassamme menevät. On myös hyvä, että liiton toimesta nostetaan miesten aseman käsitteleminen esille, koska aikaisemmin sieltä suunnalta on tullut hyvin miesvastaisia kirjoituksia; mikä on lähinnä karkottanut miehiä liiton palvelujen piiristä.

Nämä kaikki yhdessä ovat nostaneet mieleeni sen, miten me yleensä kohtelemme toisiamme. Varsinkin naisten kohdalla ruumiillinen koskemattomuus ei edelleenkään tunnu olevan selvyys suurelle osalle kansasta. Kun otetaan huomioon verbaalinen ja muu loukkaava käytös, joka ei eskaloidu fyysiseen kosketukseen, niin olemme huomattavasti surullisempien tilastojen äärellä.

Näitä ilmiöitä pohdittaessa on tapana ollut nostaa yhteiskunnan koventunut arvomaailma ja yleinen meno. Valitettavasti en voi tuota allekirjoittaa. Mielestäni asiat ovat aina olleet näin. Tai siis ainakin minun elämäni aikana. Tänä aikana asioista on helpompi avautua julkisesti ja saada täten vaietuille asioille ”mediatilaa”.  Samoin ruumiillinen koskemattomuus ei ole pelkästään naisten ongelma. Miehiä tässä maassa on vedetty turpaan niin kauan kuin minä muistan (ja historiaa lukeneena näyttää näin olleen ennen minuakin). Väkivaltainen koskemattomuuden rikkominen ei ole mitään uutta.

Me myös lauomme ilmoille surutta harkitsemattomia mielipiteitä toisistamme. Tähän meitä oikein rohkaistaan poliitikkojen toimesta, jotka avaavat vähä-älyistä sanavarastoaan sosiaalisessa mediassa viikosta toiseen. Voiko enää olla vakavasti otettava poliitikko ellei ole käynyt läpi ainakin yhtä some-kohua? Olemme kurittomiin kakaroihin verrattavissa olevia, kun pääsemme oikein vauhtiin toistemme kommentoinnissa; mitä tuntemattomampi kohde on, sitä parempi. Kunhan omaa pahaa oloa pääsee sylkemään ympäristöön estoitta, niin olemme onnellisia.

”Vittuilu on välittämistä” kuuluu sanonta, jota jaksetaan toistaa tilanteesta toiseen. Valitettavasti sanonta kuuluu suurelta osin osastoon ”paskapuhetta”. Vittuilu on vittuilua ja sen tarkoitus on nurjertaa toinen. Suurin osa vittuilusta menee suoraan henkilökohtaisuuksiin ja estää mielekkään vuorovaikutuksen (ellei sellaiseksi lasketa itse vittuilua). Ne harvat hetket, jolloin vittuilua käytetään rakentavassa ja välittämässä merkityksessä menee ihmisiltä ohi, koska heidät on nujerrettu liian monta kertaa. Sensibiliteetti on murskattu.

Tämä karkea käytös ei ole ainoastaan miesten omaisuutta. Kyllä sitä naisetkin osaavat käyttäytyä huonosti. Valitettavan usein feminismi ymmärretään tekosyynä antaa takaisin miehille samalla mitalla, mitä on itse joskus saatu. Vielä valitettavampaa on, että täylaidallisen yleensä saa se, joka sitä kaikkein vähiten kaipaisi. Juuri niinä hetkinä, kun tarvitsisimme ymmärrystä, se loistaa räikeimmin poissaolollaan.

Miten me olemme päätyneet tähän pisteeseen? Yhdeksi selittäväksi syyksi on mainittu, että sukupuolen edustajat eivät ole enää yhtä riippuvaisia toisistaan kuin aikaisempien sukupolvien aikana. Etenkin naisten taloudellinen riippumattomuus on tehnyt avioliitosta vähemmän merkittävän tekijän elämässä. Äitini, joka on syntynyt 1938 kertoi, että avioliiton solmiminen hänen nuoruudessaan oli ainoa keino, jolla moni nainen kykeni tulemaan toimeen edes auttavasti. Naisten ekonomisen statuksen nousu on ollut merkittävä yhteiskunnallinen muutos ja harvemmalle meille on annettu ”äidin maidossa” keinot käsitellä tätä tilannetta.

Ja kun sanon näin, niin viittaan kumpaankin sukupuoleen. Meillä – naisilla ja miehillä – puuttuu kulttuurin tarjoamat esimerkit käsitellä nykyisen kaltaista tilannetta. Oman sukupolveni vanhemmat kuuluivat ns. suuriin ikäluokkiin, jotka ovat paljastuneet jälkeenpäin kaikkein itsekeskeisimmäksi ja itsekkäimmäksi sukupolveksi maailman historiassa. Ei siis ole ihme, että he eivät ole kyenneet suuremmin antamaan jälkikasvulleen kovinkaan merkittäviä eväitä tulla toimeen sen maailman kanssa, joka meille on jätetty. Jos puolet solmituista avioliitoista päättyy eroon, niin on selvää että avioliitto-instituutio ei ole pysynyt meidän ihmisten vauhdissa. Kovin moni pettyy parisuhteeseen ja toiseen sukupuoleen, kun sitä onnea ”kunnes kuolema erottaa” ei osunutkaan kohdalle.

Siinä kai se perimmäinen ongelman ydin on; toinen ihminen ei voi meille onnea tuoda ja synnyttää. Asettaa kaikki panokset toiseen ihmiseen on jo lähtökohdissa tuomittu epäonnistumaan. Meidän tulee luoda oma onnemme ja tuoda onnellinen itsemme esille toisille. Loppupeleissä tämä on täysin triviaalia, joka näyttää suuressa kuvassa monelta unohtuvan. Lapsen hankkiminen tuskin tuo onnea, jos sitä ei löydy jo entuudestaan itsestä. Mitä luultavammin siinä tulee siirrettyä onneton elämä eteenpäin – pistetään vahinko kiertämään.

Tiedän, että minun on turha hurskastella. Elämäni varrella olen ollut enemmän kuin liian usein vittuileva kusipää ja laukonut toisista täysin mauttomia mielipiteitä. Aina voi selittää käytöstä sillä, että pienikokoisena miehenä on saanut kolhuja ja mustelmia jotta osaa pitää varansa. Mutta lopulta kaikki ne vain ovat tekosyitä olla ottamatta huomioon toista; ei halua käyttää aivokapasiteettia siihen, että pohtisi miltä toisesta tuntuu.

Ehkä maailmalla sittenkin on toivoa, jos kerran kaltaiseni arkielämän antikristus on alkanut pohtimaan elämäänsä ja sitä kuinka sitä käyttää suhteessa toisiin. Jos jotain tunnun kaipaavan kaikkeen keskusteluun, niin se on ymmärrys toisiamme kohtaan. Joskus karkeankin käytöksen takana piileksii tilanteesta hämmentynyt ihminen, jolla ei vain ole keinoja käsitellä vastaantullutta haastetta. Ja joskus ei. Mutta ilman ymmärrystä meille jää ainoastaan syyttely ja tuomitseminen, jotka eivät johda muutokseen itse ongelmassa.

Guns N’ Roses: mitä väliä enää

Yksi vuodenvaihteen vähiten yllätyksellisimpiä uutisia oli Guns N’ Rosesin (semi)alkuperäisen kokoonpanon comeback. On aivan sama ketkä soittavat lopullisessa kokoonpanossa, koska todellinen kysymys on, onko Guns N’ Rosesin ”paluulla” enää mitään merkitystä.

Kuten Hanoi Rocksin kohdalla, niin tämäkään kirjoitus ei tule olemaan perinteinen rock-juttu, vaan pyrkii olemaan enemmän sormi zeitgeistin pulssilla. Voivatko W. Axl Rose ja Slash samalla lavalla samaan aikaan merkitä mitään meidän aikakaudellamme?

Tätä ennen haluan sen verran matkata ”memory lanella”, että palautan mieliin, mitä GN’R merkitsi aikoinaan… Helsingin lähiössä asuneelle teini-ikäiselle rock-geekille. Pohjois-Helsingissä 80-luvun loppupuolella oli lähinnä kaksi musiikkimakua, josta valita; trash/death/black metal ja muu. Kuuluin jälkimmäiseen musiikkimakuun vaikka varhaiset Metallicat ja Anthraxit kuuluivat levykokoelmaani.

Vinyyli- ja CD-kokoelmani koostui aluksi KISSistä, Mötley Crüesta, Rattista, Black ’N’ Bluesta ja muista L.A. -skenen edustajista. Kaikki haastattelut kyseisiltä artisteilta luettiin erittäin tarkkaan ja ennen kaikkea heidän mainitsemien vaikuttajien nimet painettiin muistiin. Tätä kautta levykokoelmasta alkoi löytymään Alice Cooper, Marc Bolan & T-Rex, Aerosmith (70-luvun tuotanto), Rolling Stones, Sweet ja monet muut 60-  ja 70-luvun suuruudet.

Vuonna 1988 kesällä tapahtui niitä harvoja hetkiä, joiden voi sanoa muuttaneen elämää. Olin kyllä kuullut Guns N’ Rosesista ja jopa nähnyt levyn kaupassa. Valitettavasti olin ostanut sitä ennen Faster Pussycatin ensimmäisen albumin ja sen paljastuttua hirveäksi kuraksi en halunnut tuhlata rahojani toiseen Hanoi Rocks -kopioon. Samoin muutaman kerran MTV:llä (siis se Music Television) nähty ”Welcome to the Jungle” -video ei suuremmin kolahtanut.

Eräänä heinäkuun päivänä Radio City (siis se Radio City) soitti ”Paradise Cityn”. Se oli sitten menoa. Ai, Guns N’ Rosesilla on levyllä noin hyvä biisi. Ei kestänyt kovin montaa minuuttia, kun 17-vuotias minä karautti pyörällä Postipankkiin nostamaan 60 markkaa ja sieltä suorinta tietä Tikkarilan Levy Grandiin ostamaan Appetite for Destruction. Kyseinen CD oli siinä mielessä harvinainen, että siinä oli myöhemmin sensuroitu alkuperäinen kansikuva (alla).

appetite for destruction

Vinyyliä kyseisellä kansikuvalla löytyy edelleen vaikka kuinka ja paljon, mutta CD on hieman harvinaisempi (ei mikään arvokas harvinaisuus silti). Valitettavasti tämä kappale varastettiin minulta muutaman muun levyn lisäksi eräiden kotibileiden seurauksena, mutta ei siitä sen enempää…

This Town Needs an Enema

Appetite for Destruction iski helvetin kovaa. Musiikillisesti levy sisälsi juuri sitä varhaisempaa rock ’n’ rollia modernilla otteella, jota olin jäänyt hyvin monen aikalaisbändin tuotannosta kaipaamaan. Biisit eivät sisältäneet Yngwie J. Malsteen -tilutusta, vaan paukut oli pistetty itse biiseihin soolojen sijaan. Tätäkin enemmän iskivät sanoitukset, joiden teemat eivät liikkuneet kokaiini-höyryisissä orgioissa tai pimeyden voimien kuoleman läheisyydessä.

Esimerkiksi ”My Michellen” alku löi suoraan tajuntaan. Nyt liikuttiin aivan muualla kuin Poisonin ”Talk Dirty to Me” -biisissä.

Your daddy works in porno
Now that mommy’s not around
She used to love her heroin
But now she’s underground
So you stay out late at night
And you do your coke for free
Drivin’ your friends crazy
With your life’s insanity

Vuonna 1988 Helsingin Tapulikaupunki oli jotain aivan muuta kuin mitä se on tänään. Keskiluokkaisessa lähiössä ja viereinen vauraampi Puistola olivat hyvin kaukana heroiinin kyllästämästä Los Angelesin yöelämästä. Oli siis sanomattakin selvää, että GN’R:n maailma oli meille kaikille vieras.

On muistettava, etä tuolloin me elimme maailmassa, jossa kovia hittejä olivat Europen ”Final Countdown” (se ei ollut pelkkä vitsi) ja arkielämän ongelmia lähiten käsitteli Bon Jovin ”Living on a Prayer”. Guns N’ Roses esitteli aivan uuden maailman, jossa joku Bret Michaels näyttäyi meikeissään enemmän klovnilta kuin vakavasti otettavalta rock-tähdeltä.

catdraggedin

Tuskin liioittelen, jos sanon 80-luvun kuoleman alkaneen Guns N’ Rosesin Appetite for Destructionista. Kaikki se 80-luvun glamouriin kuulunut teeskentely ja poseeraaminen alkoi menettämään merkitystään. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö GN’R olisi sortunut täysin samaan. Olihan bändi kuitenkin oman aikakautensa kasvatti.

Appetite for Destruction tasoitti tietä 90-luvun alun grungelle, joka lopulta koitui Guns N’ Rosesin merkityksen tuhoksi. Mutta ei mennä vielä siihen. 1980-luvun puoliväliin tultaessa rockista oli tullut hyvin pitkälle tylsää ja ennalta-arvattavaa tasapäisyyttä. Tilanne oli hyvin pitkälle sama kuin kymmenen vuotta aikaisemmin ennen punk-liikkeen läpimurtoa. Oli siis taas kerran protestin aika. Hapsut hävisivät nahkatakkien hihoista ja kukaan ei enää kehdannut käyttää vuotta aikaisemmin suuressa huudossa olleita mokkasiineja.

Henkilökohtaisesti Guns N’ Roses merkitsi minulle ääntä, joka tiivistyi pitkälle tokaisuun: ”Vittu, mitä paskaa!”. Se oli mielipiteeni omasta ajastani aina vuoteen 1988 asti. En kärsinyt ulkopuolisuudesta nuorena, mutta en myöskään tuntenut olevani kotona ajassani. En kai vieläkään tunne niin. Tuskin koskaan tulen tuntemaan. Mutta vihdoinkin minulla oli tuolle tunteelle oma soundtrack-albumi.

Yksi miljoonasta

Loppuvuodesta 1988 Guns N’ Roses julkaisi toisen albuminsa GN’R Lies. Puoliksi live ja puoliksi akustinen albumi oli todellinen kummajainen. Vasta myöhemmin saatiin tietää, että ”live” EP Live ?!*@ Like a Suicide ei oikeasti ollut live, vaan se sisälsi Appetite for Destructionin ylijäämänauhoituksia, joiden päälle oli nauhoitettu rock-festivaaleilta nauhoitettua yleisön ääntä.

gnrlies

GN’R Liesin (ja pitkän mutkan) kautta alamme päästä omaan aikakauteemme. Biisi ”One in a Million” oli aikanaan skandaali. Valkoisena indialaisena punaniskana Axl Rosen päästäessään suustaan sanan ”nigger” oli liikaa jopa 80-luvulla… ei suuremmin auttanut vaikka Axl kertoi halunneensa kuvata sitä mielenlaatua, joka hänen korviensa välissä vallitsi aikoinaan nuorena saavuttuaan Los Angelesin bussiasemalle (samainen kohtaus on muuten rekonstruoitu jo ”Welcome to the Junglen” videon alussa).

Immigrants and faggots
They make no sense to me
They come to our country
And think they’ll do as they please
Like start some mini Iran,
Or spread some fuckin’ disease
They talk so many goddamn ways
It’s all Greek to me

Säkeistön sanat kuvaavat hyvin meidän aikakautemme katupartiolaisen ajatuksia. Valitettavasti aikanaan harvempi jaksoi ottaa huomioon biisin viimeistä säkeistöä.

Radicals and Racists
Don’t point your finger at me
I’m a small town white boy
Just tryin’ to make ends meet
Don’t need your religion
Don’t watch that much T.V.
Just makin’ my livin’, baby
Well that’s enough for me

Jos 80-luvulla ihmisten keskittymiskyky oli lyhyt, niin sitä lyhyempi se on 2010-luvulla. Mikään ei osoita, että tämä tendenssi tulisi muuttumaan. Nykyiset some-lynkkausjoukot eivät kykene murhan himoltaan venyttämään kognitiivisia kykyjään ymmärtääkseen vähänkään haasteellisempaa sisältöä. Taiteen ja samalla elämän tasapäistäminen vain kiihtyy ja voimistuu. Ainoat rajat, jotka taide voi turvallisesti rikkoa on oman esitysmuotonsa rajat, joita laajempi yleisö ei kykene ymmärtämään ja tukahduttamaan. Samalla rajojen rikkominen on tuomittu mitättömään marginaaliin kulttuurissa.

axlmanson

Nykyinen moraalinen lynkkausmieliala ei tarkoita, että me eläisimme moraalisempaa tai eettisempää aikaa verrattuna esimerkiksi 1980-lukuun. Itse asiassa asia on päinvastainen. John Lennon ei voisi julkaista tänään kappaletta ”Woman is the Nigger of the World”, koska sinänsä tuomittava n-sana esiintyy biisissä. Ei ole mitään väliä vaikka merkitysyhteys on itse sanan rasistista merkitystä vastustava.

On totta, että Appetite for Destructionin jälkeen on julkaistu huomattavasti rankempia tekstejä, mutta yksikään näistä albumeista ei ole noussut kaikkien aikojen kymmenen myydyimmän albumin joukkoon yli 30 miljoonalla myydyllä kappaleella. Eli Guns N’ Rosesin vaikutusta ei voida ohittaa olkia kohauttamalla. Musiikista ja sen sisällöstä voidaan olla mitä mieltä tahansa, mutta myyntilukuja on paha mennä kiistämään. Ja nyt olen yrittänyt puhua artefakteista, jotka eivät ole marginaalisia.

Mielikuvituksen pyllähdys

Kuten tällaisissa tarinoissa on tapana käydä, niin Guns N’ Rosesin tulevaisuus kompastui omaan mahdottomuuteensa. Loppuvuodesta 1991 julkaistiin albumit Use Your Illusion I ja Use Your Illusion II. Monumentaaliset albumit olivat minulle valtava pettymys. Niistä olisi saanut kasaan yhden keskinkertaisen albumin. Tässä oma listani:

  1. Right Next Door to Hell
  2. Don’t Cry
  3. Perfect Crime
  4. Garden of Eden
  5. Civil War
  6. 14 years
  7. Pretty Tied Up
  8. Locomotive
  9. Estranged
  10. You Could Be Mine

Ja tuolloinkin olisi kyseessä ollut vain keskinkertainen albumi. Mammuttimainen kiertue vain lisäsi pettymystäni. En koskaan ymmärtänyt Axl’n pyöräilyshortseja ja Matt Sorum oli pelkkä rumpukone verrattuna Steven Adleriin rummuissa. Oli siis hyvä, että koko sirkus loppui vuonna 1993 ja vaipui unholaan. Guns N’ Roses ei enää merkinnyt sitä, mitä se joskus oli merkinnyt.

Mitä meille on jäänyt?

Ohitetaan tässä kohdassa koko Chinese Democracy ja keskitytään tähän päivään. Voiko Guns N’ Rosesilla olla enää mitään merkitystä meidän ajallemme? Ja laajemmin voimme kysyä, onko rock ’n’ rollilla enää mitään merkitystä?

Aikoinaan rockin pahat pojat edustivat vaihtoehtoa pikkuporvarilliselle elämälle ja parhaimmillaan he osoittivat siihen sisältyvän teennäisyyden, tekopyhyyden ja ahdasmielisyyden. Ja sanon tarkoituksellisesti ”pahat pojat”, koska naiset ja naiseus on loistanut poissaolollaan rockissa. Kun katsoo esimerkiksi Rolling Stonesin julkaisematonta kiertue-elokuvaa Cocksucker Blues (1972) niin ymmärtää mitä on rock ’n’ rollin dekadenssi. Mutta samalla tulee nähneeksi kuinka roudarin raiskatessa lentokoneessa bändäriä bändin jäsenet antavat toimelle tahtia tamburiinein ja kannustushuudoin.

cocksuckerblues

Onko rock kuollut, koska siihen näyttää aina kuuluneen misogynia ja ylikorostettu penisylpeys? Ja ennen kaikkea, onko rockista tullut minun kaltaisten keski-ikäisten retroilua?

Yritän vastata kumpaankin kysymykseen ja aloitan naisista. Eilen illalla Twitterissä sai seurata hashtagilla #lääppijä naisten avautumista siitä itsestään eli lääppimisestä. Vaikka olen viimeisen vuoden aikana tullut skeptiseksi sosiaalisen median mahdollisuuksista, niin eilen tarjoutui ainutlaatuinen tilaisuus nähdä seksuaalisen ahdistelun laajuus ja yleisyys maassamme. Asia tuli sen verran iholle, että itselläkin alkoi hämärtymään raja baarissa pokaamisen, aloitteellisuuden ja lääppimisen välillä. Toivon hartaasti kykeneväni palaamaan entistä selkeämmän näkemyksen kanssa, mutta asiaa pitää prosessoida.

Vaikka rockiin on alusta asti kuulunut elvistely (pun intended), niin elämme sen verran postmodernissa merkitysavaruudessa, että tietyt merkit voidaan ottaa alkuperäisistä merkityksistään irrallisina ”kliseinä”. Kun sanotaan soitossa olevan ”munaa”, niin se voidaan jo ottaa ilman asioiden sukupuolittamista. Tai ainakin itse toivon, että näin voitaisiin tehdä. On aivan sama mitä sukupuolta soittajat edustavat. Heidän ei tarvitse katsoa alistuvan fallogosentrisen diskurssin kurimatriisin alle. He ovat soittajia (soittaessaan).

Tiedän kirjoittaessani näitä rivejä, että minun on miehenä helvetin helppoa sanoa näin. Mutta samalla näen kaikessa siinä tiedostamisessa, joka meille tarjotaan pahoja ylilyöntejä ja liikaherkkyyttä. Ja tämän tarkoitus ei ole väheksyä kenenkään tuntemaa ahdistelua tai loukkaantumista sanoista ja teoista, joita he ovat joutuneet kokemaan. Valitettavasti me olemme menossa kovaa vauhtia kohti kulttuuria, jossa meidän tulisi amputoida keskisormemme jo syntymässä ettei vain edes vahingossakaan tulisi näytettyä ”fingeriä” kenellekään.

Eli rock ’n’ roll elää ja voi hyvin ilman misogyniaakin. Mutta kun halutaan nousta jotain vastaan ja protestoida, niin joku loukkaantuu. Se on sen tarkoitus. Kunhan lasta ei heitetä pesuveden mukana, niin olemme onnistuneet. Jos sanon asian vähän selkeämmin, niin pikkuporvarillisen elämän kritisoiminen ja protestointi sitä vastaan ei edellytä ylikorostettua maskuliinisuutta naisten kustannuksella. Oman sukupuolisuuden korostaminen ei tarvitse merkitä toisen vähättelyä tai alistamista. Juuri tälle alistamisellehan perustuu koko pikkuporvarillinen pirullisuus.

Sen verran syön sanojani, että palaan hetkeksi Chinese Democracyyn. Kun levy alkoi olla reilut kymmenen vuotta myöhässä, niin oli huvittavaa huomata kuinka karskit rock-tyypit alkoivat penäämään Axl’lta protestanttista työmoraalia. Siis juuri sitä, mitä vastaan rockin sanoman voidaan nojaavan. Se siitä sanoman sisäistämisestä.

Mutta sitten itse ”elämän ja kuoleman kysymykseen”. Onko rockista tullut keski-ikäisten nostalgista harrastusta, jossa ei enää mitään uutta tulla tekemään? Onko jäljelle jäänyt vain perinne ja sen orjallinen toistaminen? Tätähän klassinen musiikki on ollut jo vuosikymmeniä (jos siis ei oteta huomioon nykyistä taidemusiikkia). En haluaisi uskoa näin, mutta vastakkaisia todisteita ei suuremmin ole esitetty.

Tämä tietenkin osittain selittyy levyteollisuuden kuolemalla. Meillä ei ole enää kovinkaan tehokkaita uuden musiikin jakelukanavia. Netti on täynnä saitteja, josta voisin kuunnella vaikka mitä, mutta löytäminen on tullut miltein mahdottomaksi yltäkylläisyyden valtamerestä. Vaikka vanha levyteollisuus oli suurelta osaltaan läpimätä ja laskelmoiva koneisto, niin parhaimmillaan se toimi seulana kuuntelu kelpoisen ja kelvottoman välissä.

Rockista on siis tullut retroilua ja sääntöjä seuraavaa perinnetietoisuutta. Se on menettänyt sen merkityksen, joka sillä joskus oli. Samalla omat sukupolvikokemukset ovat muuttuneet nostalgiaksi. Ei niillä suuremmin ole mitään annettavaa nuorille. Tai on ehkä samassa merkityksessä, mitä itse hain teini-ikäisenä 60-luvun musiikista ja vaihtoehtokulttuurista; vaikutteita ja ideoita synnyttää jotain uutta omassa ajassa.

Guns N’ Rosesin ”comeback” tuskin merkitsee muuta kuin samaa nostalgiaa; hajutonta ja mautonta haalistunutta muistoa kauan taakse jäänestä nuoruudesta. Toivottavasti bändi osoittaa minun olevan väärässä. Toivottavasti…

Julkinen aivopieru

Pidin vuoden vaihtuessa parin päivän vapaaehtoisen lakon sosiaalisesta mediasta, koska liikuttelin peukaloitani Playstationin ohjaimella ja pyrin etenemään mahdollisimman pitkälle Fallout 4:ssa (kun vihdoinkin oli aikaa). Palattuani tähän todellisuuteen huomasin Facebook wallini olevan täynnä imetyskuvia ja ihmisten vauhkoamista henkilöstä nimeltä Teri Niitti.

Koska en suuremmin seuraa kotimaisesta televisiosta muuta kuin uutisia, niin Teri Niitti oli minulle aikaisemmin tuntematon henkilö. Onneksi nykyinen tietoteknologia mahdollistaa nopean informaation haun ja ei tarvinnut pitkään tuntea itseään tietämättömäksi.

Vuoden ensimmäinen kotimainen some-raivo näytti syntyneen lentokoneessa otetusta kuvasta, jossa äiti imettää lastaan stylisti Niitin silmien edessä. Sinänsä tässä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä. Pienen lapsen on saatava ruokaa silloin kun on nälkä. Se ei kysy aikaa tai paikkaa. Sekään ei pitäisi olla kenellekään mikään uutinen, että lasten kasvatuksesta mitään ymmärtämättömät (yleensä miehet) päästelevät ilmoille mitä kummallisimpia aivopieruja lapsista ja äideistä.

Tämä on aikakautemme selkäydinreaktiota, jossa ilmoille möläytetään mitä sylki suuhun sattuu nostamaan ja vasta myöhemmin pohditaan, mitä tuli ulos päästettyä. Tai no, oikeastaan näinhän on aina ollut olemassa. Se, mikä tekee tästä ajasta erilaista, on näiden aivottomuuksien julkisuus. Niitti ei viitsinyt pitää vähäjärkisyyksiään omana ja kaveripiirin tietona, vaan julkaisi kuvan ja  idioottisen kommenttinsa kaikille avoimessa Instagram-tilissä. Nyttemmin näyttää tili menneen yksityiseksi – aiheesta.

Valitettavasti vahinko oli päässyt jo käymään. Sosiaalisessa mediassa nostetaan ja poljetaan maahan milloin mitäkin ja ketäkin sellaisella intensiteetillä, että aikaisemmin samanlainen kohtelu koski ainoastaan suuria julkkiksia. Andy Warholin ”15-minuutin julkisuus” on tätä päivää tässä ja nyt. Valitettavasti nämä some-kohut ja -raivot kuuluvat hyvin suurelta osin samaan julkisten selkäydinreaktioiden luokkaan kuin Niitin aivopieru Instagramissa.

Ymmärrän hyvin, kun imetystään häpeilemään joutunut äiti haluaa avautua Niitille julkisesti. Hänelle ja kaikille saman kokeneille se suotakoot. Olisi kuitenkin aina hyvä ymmärtää, että on parempi puhua laajemmasta ilmiöstä kuin yksittäisistä henkilöistä. On tietenkin selvää, että yksittäisen esimerkkitapauksen kautta voidaan valaista ja kritisoida laajempaa ilmiötä, mutta hyvin usein se jää taustalle, kun kansa keskittyy lynkkaamaan yksittäistä henkilöä.

En missään nimessä puolustele Niitin tolloa käytöstä. Hänen olisi pitänyt paremmin tietää. Mutta tässä tullaankin kaikkein oleellisimpaan kohtaan; hän ei välttämättä kyennyt hahmottamaan asian laajuutta. Meidän Facebookissa postaamat päivitykset, Twitterin tweetit, Instagramin kuvat ja niin edespäin ovat holtittoman julkista materiaalia. Harvempi meistä ymmärtää rajoittaa hengen tuotostemme julkisuutta asetuksista. Meillä on käytössämme tiedonvälityksen instrumentit, jotka aikaisemmin olivat voimakkaasti rajoitettuja luvilla. Ja tähän rajoittamiseen oli vahvat syyt ja perusteet.

Digitaalinen ja sosiaalinen media on karannut varkain näiden rajoitusten ulottumattomiin. Rajoitusten asettaminen jälkikäteen on tuhoon tuomittu yritys. Se vain johtaisi entistä kaoottisempaan tilanteeseen. Ja tämä itse asiassa sopii erittäin hyvin nykyiselle vallankäytön muodoille. Maailmasta ei koskaan tullut Orwellin 1984:n tapaista totalitaristista häkkiä, vaan Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman kaltainen avovankila. Siinä kuin Orwellin utopian painajainen muodostui kirjojen kieltämisestä, niin Huxleyn tulevaisuudessa kirjoja ei tarvitse kieltää, koska ei ole enää ketään joka niistä välittäisi.

Kirjojen sijaan todellinen huoli on joukkotiedotus ja journalismi. Sosiaalisesta mediasta ei ole neljänneksi valtiomahdiksi. Myöskään mitään ”isoveljeä” ei tarvita meitä vahtimaan, kun meistä on tullut ”jokaveljiä” vahtien toinen toisiamme. Siinä missä yhdessä kohdassa sosiaalinen media painaa alas jonkun, niin se antaa instant-julkisuutta toiselle. Lopulta me emme enää muutaman kuukauden kuluttua muista kuka sen ”imetys-gaten” aiheutti ja mistä siinä oikeasti oli kyse. Samoin me emme muista sitä ”uskomattoman hienoa blogi-postausta”, joka sanoi siitä jostakin jotain… mutta hieno se oli.

The Smashing Pumpkingin Billy Corgan avasi suunsa hiljattain sosiaalisesta mediasta:

But if people can’t have open conversations…if you have people like Jerry Seinfeld come out and saying, ‘It’s not worth playing at colleges anymore because social justice warriors will be all over you the moment you step out of line. So you’re right about a comedian using Facebook or a musician using Facebook, but I guarantee you the minute they put something up that doesn’t align with the social justice mob mentality, the risk is too high. So you have a watering down of diversity and homogenizing of general messaging. That, as an artist, is death.

Mediasta, jonka piti taata rikas ja moniääninen keskustelu, on tullut tasapäistävä sosiaalinen kone, joka hio loputkin särmistä pois. Meistä kaikista ollaan tekemässä hajutonta ja mautonta massaa, joka ei muodostu uhkaksi kenellekään. Ja me olemme tekemässä sen itse itsellemme.

Tämän kaiken taustalla toimii aktiivinen vallankäyttö ja niin kauan kun some-kohu toisensa jälkeen nousee, niin ketään ei kiinnosta miten meihin käytetään valtaa. Tätä on sosiaalisen median spektaakkeli. Oli sitten kyseessä puolijulkkiksen täysijulkinen aivopieru tai mitättömän kansanedustajan kännissä kirjoittama aivottomuus, niin me olemme oman valheellisen vallantunteen sokaisemia. ”Sainpahan sanotuksi minäkin asiasta oman painavan sanani!”

Viimeisten päivien aikana julkiseen keskusteluun nousseet katupartiot ovat hyvä esimerkki samasta ilmiöstä. Järjestyksen valvonta katsotaan kuuluvan jokaiselle haluavalle. Valitettavan monelle nämä partiot vain toimivat omien väkivaltaisten mielihalujen toteuttamiskanavana. Mitään turvallisuuden lisääntymistä eivät nämä porukat kaduilla tule luomaan – päinvastoin. Yksikin vääräksi tulkittu liike ja konflikti räjähtää meidän silmille.

Teknologia on ajanut meidän kulttuurimme ohi. Jotta me kykenisimme elämään sosiaalisen median mahdollistamassa maailmassa, niin meidän tulisi kasvaa ihmisinä. Valitettavasti tämä ei todellakaan tule sopimaan suurelle osalle kansasta eikä missään nimessä valtaa käyttävien etupiirille. Sekasorto lisää ahdistusta, joka toimii polttoaineena vielä suuremmalle sekaannukselle. Kun seuraavan kerran törmäät some-raivoon, niin kysy itseltäsi: ”Kuka tästä oikeasti hyötyy?”, ennen kuin otat osaa. Tämä ei tarkoita, että mihinkään ei tulisi ottaa kantaa, mutta ehkä vanha keino laskea hitaasti kymmeneen auttaisi monessa tapauksessa.