Guns N’ Roses: mitä väliä enää

Yksi vuodenvaihteen vähiten yllätyksellisimpiä uutisia oli Guns N’ Rosesin (semi)alkuperäisen kokoonpanon comeback. On aivan sama ketkä soittavat lopullisessa kokoonpanossa, koska todellinen kysymys on, onko Guns N’ Rosesin ”paluulla” enää mitään merkitystä.

Kuten Hanoi Rocksin kohdalla, niin tämäkään kirjoitus ei tule olemaan perinteinen rock-juttu, vaan pyrkii olemaan enemmän sormi zeitgeistin pulssilla. Voivatko W. Axl Rose ja Slash samalla lavalla samaan aikaan merkitä mitään meidän aikakaudellamme?

Tätä ennen haluan sen verran matkata ”memory lanella”, että palautan mieliin, mitä GN’R merkitsi aikoinaan… Helsingin lähiössä asuneelle teini-ikäiselle rock-geekille. Pohjois-Helsingissä 80-luvun loppupuolella oli lähinnä kaksi musiikkimakua, josta valita; trash/death/black metal ja muu. Kuuluin jälkimmäiseen musiikkimakuun vaikka varhaiset Metallicat ja Anthraxit kuuluivat levykokoelmaani.

Vinyyli- ja CD-kokoelmani koostui aluksi KISSistä, Mötley Crüesta, Rattista, Black ’N’ Bluesta ja muista L.A. -skenen edustajista. Kaikki haastattelut kyseisiltä artisteilta luettiin erittäin tarkkaan ja ennen kaikkea heidän mainitsemien vaikuttajien nimet painettiin muistiin. Tätä kautta levykokoelmasta alkoi löytymään Alice Cooper, Marc Bolan & T-Rex, Aerosmith (70-luvun tuotanto), Rolling Stones, Sweet ja monet muut 60-  ja 70-luvun suuruudet.

Vuonna 1988 kesällä tapahtui niitä harvoja hetkiä, joiden voi sanoa muuttaneen elämää. Olin kyllä kuullut Guns N’ Rosesista ja jopa nähnyt levyn kaupassa. Valitettavasti olin ostanut sitä ennen Faster Pussycatin ensimmäisen albumin ja sen paljastuttua hirveäksi kuraksi en halunnut tuhlata rahojani toiseen Hanoi Rocks -kopioon. Samoin muutaman kerran MTV:llä (siis se Music Television) nähty ”Welcome to the Jungle” -video ei suuremmin kolahtanut.

Eräänä heinäkuun päivänä Radio City (siis se Radio City) soitti ”Paradise Cityn”. Se oli sitten menoa. Ai, Guns N’ Rosesilla on levyllä noin hyvä biisi. Ei kestänyt kovin montaa minuuttia, kun 17-vuotias minä karautti pyörällä Postipankkiin nostamaan 60 markkaa ja sieltä suorinta tietä Tikkarilan Levy Grandiin ostamaan Appetite for Destruction. Kyseinen CD oli siinä mielessä harvinainen, että siinä oli myöhemmin sensuroitu alkuperäinen kansikuva (alla).

Vinyyliä kyseisellä kansikuvalla löytyy edelleen vaikka kuinka ja paljon, mutta CD on hieman harvinaisempi (ei mikään arvokas harvinaisuus silti). Valitettavasti tämä kappale varastettiin minulta muutaman muun levyn lisäksi eräiden kotibileiden seurauksena, mutta ei siitä sen enempää…

This Town Needs an Enema

Appetite for Destruction iski helvetin kovaa. Musiikillisesti levy sisälsi juuri sitä varhaisempaa rock ’n’ rollia modernilla otteella, jota olin jäänyt hyvin monen aikalaisbändin tuotannosta kaipaamaan. Biisit eivät sisältäneet Yngwie J. Malsteen -tilutusta, vaan paukut oli pistetty itse biiseihin soolojen sijaan. Tätäkin enemmän iskivät sanoitukset, joiden teemat eivät liikkuneet kokaiini-höyryisissä orgioissa tai pimeyden voimien kuoleman läheisyydessä.

Esimerkiksi ”My Michellen” alku löi suoraan tajuntaan. Nyt liikuttiin aivan muualla kuin Poisonin ”Talk Dirty to Me” -biisissä.

Your daddy works in porno
Now that mommy’s not around
She used to love her heroin
But now she’s underground
So you stay out late at night
And you do your coke for free
Drivin’ your friends crazy
With your life’s insanity

Vuonna 1988 Helsingin Tapulikaupunki oli jotain aivan muuta kuin mitä se on tänään. Keskiluokkaisessa lähiössä ja viereinen vauraampi Puistola olivat hyvin kaukana heroiinin kyllästämästä Los Angelesin yöelämästä. Oli siis sanomattakin selvää, että GN’R:n maailma oli meille kaikille vieras.

On muistettava, etä tuolloin me elimme maailmassa, jossa kovia hittejä olivat Europen ”Final Countdown” (se ei ollut pelkkä vitsi) ja arkielämän ongelmia lähiten käsitteli Bon Jovin ”Living on a Prayer”. Guns N’ Roses esitteli aivan uuden maailman, jossa joku Bret Michaels näyttäyi meikeissään enemmän klovnilta kuin vakavasti otettavalta rock-tähdeltä.

Tuskin liioittelen, jos sanon 80-luvun kuoleman alkaneen Guns N’ Rosesin Appetite for Destructionista. Kaikki se 80-luvun glamouriin kuulunut teeskentely ja poseeraaminen alkoi menettämään merkitystään. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö GN’R olisi sortunut täysin samaan. Olihan bändi kuitenkin oman aikakautensa kasvatti.

Appetite for Destruction tasoitti tietä 90-luvun alun grungelle, joka lopulta koitui Guns N’ Rosesin merkityksen tuhoksi. Mutta ei mennä vielä siihen. 1980-luvun puoliväliin tultaessa rockista oli tullut hyvin pitkälle tylsää ja ennalta-arvattavaa tasapäisyyttä. Tilanne oli hyvin pitkälle sama kuin kymmenen vuotta aikaisemmin ennen punk-liikkeen läpimurtoa. Oli siis taas kerran protestin aika. Hapsut hävisivät nahkatakkien hihoista ja kukaan ei enää kehdannut käyttää vuotta aikaisemmin suuressa huudossa olleita mokkasiineja.

Henkilökohtaisesti Guns N’ Roses merkitsi minulle ääntä, joka tiivistyi pitkälle tokaisuun: ”Vittu, mitä paskaa!”. Se oli mielipiteeni omasta ajastani aina vuoteen 1988 asti. En kärsinyt ulkopuolisuudesta nuorena, mutta en myöskään tuntenut olevani kotona ajassani. En kai vieläkään tunne niin. Tuskin koskaan tulen tuntemaan. Mutta vihdoinkin minulla oli tuolle tunteelle oma soundtrack-albumi.

Yksi miljoonasta

Loppuvuodesta 1988 Guns N’ Roses julkaisi toisen albuminsa GN’R Lies. Puoliksi live ja puoliksi akustinen albumi oli todellinen kummajainen. Vasta myöhemmin saatiin tietää, että ”live” EP Live ?!*@ Like a Suicide ei oikeasti ollut live, vaan se sisälsi Appetite for Destructionin ylijäämänauhoituksia, joiden päälle oli nauhoitettu rock-festivaaleilta nauhoitettua yleisön ääntä.

GN’R Liesin (ja pitkän mutkan) kautta alamme päästä omaan aikakauteemme. Biisi ”One in a Million” oli aikanaan skandaali. Valkoisena indialaisena punaniskana Axl Rosen päästäessään suustaan sanan ”nigger” oli liikaa jopa 80-luvulla… ei suuremmin auttanut vaikka Axl kertoi halunneensa kuvata sitä mielenlaatua, joka hänen korviensa välissä vallitsi aikoinaan nuorena saavuttuaan Los Angelesin bussiasemalle (samainen kohtaus on muuten rekonstruoitu jo ”Welcome to the Junglen” videon alussa).

Immigrants and faggots
They make no sense to me
They come to our country
And think they’ll do as they please
Like start some mini Iran,
Or spread some fuckin’ disease
They talk so many goddamn ways
It’s all Greek to me

Säkeistön sanat kuvaavat hyvin meidän aikakautemme katupartiolaisen ajatuksia. Valitettavasti aikanaan harvempi jaksoi ottaa huomioon biisin viimeistä säkeistöä.

Radicals and Racists
Don’t point your finger at me
I’m a small town white boy
Just tryin’ to make ends meet
Don’t need your religion
Don’t watch that much T.V.
Just makin’ my livin’, baby
Well that’s enough for me

Jos 80-luvulla ihmisten keskittymiskyky oli lyhyt, niin sitä lyhyempi se on 2010-luvulla. Mikään ei osoita, että tämä tendenssi tulisi muuttumaan. Nykyiset some-lynkkausjoukot eivät kykene murhan himoltaan venyttämään kognitiivisia kykyjään ymmärtääkseen vähänkään haasteellisempaa sisältöä. Taiteen ja samalla elämän tasapäistäminen vain kiihtyy ja voimistuu. Ainoat rajat, jotka taide voi turvallisesti rikkoa on oman esitysmuotonsa rajat, joita laajempi yleisö ei kykene ymmärtämään ja tukahduttamaan. Samalla rajojen rikkominen on tuomittu mitättömään marginaaliin kulttuurissa.

Nykyinen moraalinen lynkkausmieliala ei tarkoita, että me eläisimme moraalisempaa tai eettisempää aikaa verrattuna esimerkiksi 1980-lukuun. Itse asiassa asia on päinvastainen. John Lennon ei voisi julkaista tänään kappaletta ”Woman is the Nigger of the World”, koska sinänsä tuomittava n-sana esiintyy biisissä. Ei ole mitään väliä vaikka merkitysyhteys on itse sanan rasistista merkitystä vastustava.

On totta, että Appetite for Destructionin jälkeen on julkaistu huomattavasti rankempia tekstejä, mutta yksikään näistä albumeista ei ole noussut kaikkien aikojen kymmenen myydyimmän albumin joukkoon yli 30 miljoonalla myydyllä kappaleella. Eli Guns N’ Rosesin vaikutusta ei voida ohittaa olkia kohauttamalla. Musiikista ja sen sisällöstä voidaan olla mitä mieltä tahansa, mutta myyntilukuja on paha mennä kiistämään. Ja nyt olen yrittänyt puhua artefakteista, jotka eivät ole marginaalisia.

Mielikuvituksen pyllähdys

Kuten tällaisissa tarinoissa on tapana käydä, niin Guns N’ Rosesin tulevaisuus kompastui omaan mahdottomuuteensa. Loppuvuodesta 1991 julkaistiin albumit Use Your Illusion I ja Use Your Illusion II. Monumentaaliset albumit olivat minulle valtava pettymys. Niistä olisi saanut kasaan yhden keskinkertaisen albumin. Tässä oma listani:

1. Right Next Door to Hell
2. Don’t Cry
3. Perfect Crime
4. Garden of Eden
5. Civil War
6. 14 years
7. Pretty Tied Up
8. Locomotive
9. Estranged
10. You Could Be Mine

Ja tuolloinkin olisi kyseessä ollut vain keskinkertainen albumi. Mammuttimainen kiertue vain lisäsi pettymystäni. En koskaan ymmärtänyt Axl’n pyöräilyshortseja ja Matt Sorum oli pelkkä rumpukone verrattuna Steven Adleriin rummuissa. Oli siis hyvä, että koko sirkus loppui vuonna 1993 ja vaipui unholaan. Guns N’ Roses ei enää merkinnyt sitä, mitä se joskus oli merkinnyt.

Mitä meille on jäänyt?

Ohitetaan tässä kohdassa koko Chinese Democracy ja keskitytään tähän päivään. Voiko Guns N’ Rosesilla olla enää mitään merkitystä meidän ajallemme? Ja laajemmin voimme kysyä, onko rock ’n’ rollilla enää mitään merkitystä?

Aikoinaan rockin pahat pojat edustivat vaihtoehtoa pikkuporvarilliselle elämälle ja parhaimmillaan he osoittivat siihen sisältyvän teennäisyyden, tekopyhyyden ja ahdasmielisyyden. Ja sanon tarkoituksellisesti ”pahat pojat”, koska naiset ja naiseus on loistanut poissaolollaan rockissa. Kun katsoo esimerkiksi Rolling Stonesin julkaisematonta kiertue-elokuvaa Cocksucker Blues (1972) niin ymmärtää mitä on rock ’n’ rollin dekadenssi. Mutta samalla tulee nähneeksi kuinka roudarin raiskatessa lentokoneessa bändäriä bändin jäsenet antavat toimelle tahtia tamburiinein ja kannustushuudoin.

Onko rock kuollut, koska siihen näyttää aina kuuluneen misogynia ja ylikorostettu penisylpeys? Ja ennen kaikkea, onko rockista tullut minun kaltaisten keski-ikäisten retroilua?

Yritän vastata kumpaankin kysymykseen ja aloitan naisista. Eilen illalla Twitterissä sai seurata hashtagilla #lääppijä naisten avautumista siitä itsestään eli lääppimisestä. Vaikka olen viimeisen vuoden aikana tullut skeptiseksi sosiaalisen median mahdollisuuksista, niin eilen tarjoutui ainutlaatuinen tilaisuus nähdä seksuaalisen ahdistelun laajuus ja yleisyys maassamme. Asia tuli sen verran iholle, että itselläkin alkoi hämärtymään raja baarissa pokaamisen, aloitteellisuuden ja lääppimisen välillä. Toivon hartaasti kykeneväni palaamaan entistä selkeämmän näkemyksen kanssa, mutta asiaa pitää prosessoida.

Vaikka rockiin on alusta asti kuulunut elvistely (pun intended), niin elämme sen verran postmodernissa merkitysavaruudessa, että tietyt merkit voidaan ottaa alkuperäisistä merkityksistään irrallisina ”kliseinä”. Kun sanotaan soitossa olevan ”munaa”, niin se voidaan jo ottaa ilman asioiden sukupuolittamista. Tai ainakin itse toivon, että näin voitaisiin tehdä. On aivan sama mitä sukupuolta soittajat edustavat. Heidän ei tarvitse katsoa alistuvan fallogosentrisen diskurssin kurimatriisin alle. He ovat soittajia (soittaessaan).

Tiedän kirjoittaessani näitä rivejä, että minun on miehenä helvetin helppoa sanoa näin. Mutta samalla näen kaikessa siinä tiedostamisessa, joka meille tarjotaan pahoja ylilyöntejä ja liikaherkkyyttä. Ja tämän tarkoitus ei ole väheksyä kenenkään tuntemaa ahdistelua tai loukkaantumista sanoista ja teoista, joita he ovat joutuneet kokemaan. Valitettavasti me olemme menossa kovaa vauhtia kohti kulttuuria, jossa meidän tulisi amputoida keskisormemme jo syntymässä ettei vain edes vahingossakaan tulisi näytettyä ”fingeriä” kenellekään.

Eli rock ’n’ roll elää ja voi hyvin ilman misogyniaakin. Mutta kun halutaan nousta jotain vastaan ja protestoida, niin joku loukkaantuu. Se on sen tarkoitus. Kunhan lasta ei heitetä pesuveden mukana, niin olemme onnistuneet. Jos sanon asian vähän selkeämmin, niin pikkuporvarillisen elämän kritisoiminen ja protestointi sitä vastaan ei edellytä ylikorostettua maskuliinisuutta naisten kustannuksella. Oman sukupuolisuuden korostaminen ei tarvitse merkitä toisen vähättelyä tai alistamista. Juuri tälle alistamisellehan perustuu koko pikkuporvarillinen pirullisuus.

Sen verran syön sanojani, että palaan hetkeksi Chinese Democracyyn. Kun levy alkoi olla reilut kymmenen vuotta myöhässä, niin oli huvittavaa huomata kuinka karskit rock-tyypit alkoivat penäämään Axl’lta protestanttista työmoraalia. Siis juuri sitä, mitä vastaan rockin sanoman voidaan nojaavan. Se siitä sanoman sisäistämisestä.

Mutta sitten itse ”elämän ja kuoleman kysymykseen”. Onko rockista tullut keski-ikäisten nostalgista harrastusta, jossa ei enää mitään uutta tulla tekemään? Onko jäljelle jäänyt vain perinne ja sen orjallinen toistaminen? Tätähän klassinen musiikki on ollut jo vuosikymmeniä (jos siis ei oteta huomioon nykyistä taidemusiikkia). En haluaisi uskoa näin, mutta vastakkaisia todisteita ei suuremmin ole esitetty.

Tämä tietenkin osittain selittyy levyteollisuuden kuolemalla. Meillä ei ole enää kovinkaan tehokkaita uuden musiikin jakelukanavia. Netti on täynnä saitteja, josta voisin kuunnella vaikka mitä, mutta löytäminen on tullut miltein mahdottomaksi yltäkylläisyyden valtamerestä. Vaikka vanha levyteollisuus oli suurelta osaltaan läpimätä ja laskelmoiva koneisto, niin parhaimmillaan se toimi seulana kuuntelu kelpoisen ja kelvottoman välissä.

Rockista on siis tullut retroilua ja sääntöjä seuraavaa perinnetietoisuutta. Se on menettänyt sen merkityksen, joka sillä joskus oli. Samalla omat sukupolvikokemukset ovat muuttuneet nostalgiaksi. Ei niillä suuremmin ole mitään annettavaa nuorille. Tai on ehkä samassa merkityksessä, mitä itse hain teini-ikäisenä 60-luvun musiikista ja vaihtoehtokulttuurista; vaikutteita ja ideoita synnyttää jotain uutta omassa ajassa.

Guns N’ Rosesin ”comeback” tuskin merkitsee muuta kuin samaa nostalgiaa; hajutonta ja mautonta haalistunutta muistoa kauan taakse jäänestä nuoruudesta. Toivottavasti bändi osoittaa minun olevan väärässä. Toivottavasti…