Miten me kohtelemme toisiamme?

Miten me kohtelemme toisiamme? – Siinä on kysymys, johon tuntuu törmäävän vähän joka puolella tällä hetkellä. Kölnin ”ahdistelumellakka” vuodenvaihteessa näyttää puhuttelevan meitä ja hyvä niin.  Viikonloppuna Twitterissä hashatagilla #lääppijä sai seurata pääasiassa naisten kertomuksia siitä kuinka heidän ruumiillista koskemattomuutta loukataan surutta. Ja kyseessä eivät ole pakolaismiehet, vaan kotimaiset keski-ikäiset perusmiehet.

Teatteri Takomossa parhaillaan menee Raisa Omaheimon monologinäytelmä Läski, joka kertoo siitä miltä tuntuu, kun saa kuulla olevansa läski nainen meidän yhteiskunnassa. En ole näytelmää nähnyt, mutta toivon aikatauluni antavan sen verran periksi, että ehdin sen nähdä.

Eilen Helsingin Sanomissa Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtoja nosti mielipidekirjoituksessaan esille miesten väheksytystä asemasta ihmissuhteiden keskellä. Väestöliiton parisuhdeneuvonnassa työskentelevänä henkilönä hänellä on varmasti hyvä näppituntuma siitä, missä parisuhteet maassamme menevät. On myös hyvä, että liiton toimesta nostetaan miesten aseman käsitteleminen esille, koska aikaisemmin sieltä suunnalta on tullut hyvin miesvastaisia kirjoituksia; mikä on lähinnä karkottanut miehiä liiton palvelujen piiristä.

Nämä kaikki yhdessä ovat nostaneet mieleeni sen, miten me yleensä kohtelemme toisiamme. Varsinkin naisten kohdalla ruumiillinen koskemattomuus ei edelleenkään tunnu olevan selvyys suurelle osalle kansasta. Kun otetaan huomioon verbaalinen ja muu loukkaava käytös, joka ei eskaloidu fyysiseen kosketukseen, niin olemme huomattavasti surullisempien tilastojen äärellä.

Näitä ilmiöitä pohdittaessa on tapana ollut nostaa yhteiskunnan koventunut arvomaailma ja yleinen meno. Valitettavasti en voi tuota allekirjoittaa. Mielestäni asiat ovat aina olleet näin. Tai siis ainakin minun elämäni aikana. Tänä aikana asioista on helpompi avautua julkisesti ja saada täten vaietuille asioille ”mediatilaa”.  Samoin ruumiillinen koskemattomuus ei ole pelkästään naisten ongelma. Miehiä tässä maassa on vedetty turpaan niin kauan kuin minä muistan (ja historiaa lukeneena näyttää näin olleen ennen minuakin). Väkivaltainen koskemattomuuden rikkominen ei ole mitään uutta.

Me myös lauomme ilmoille surutta harkitsemattomia mielipiteitä toisistamme. Tähän meitä oikein rohkaistaan poliitikkojen toimesta, jotka avaavat vähä-älyistä sanavarastoaan sosiaalisessa mediassa viikosta toiseen. Voiko enää olla vakavasti otettava poliitikko ellei ole käynyt läpi ainakin yhtä some-kohua? Olemme kurittomiin kakaroihin verrattavissa olevia, kun pääsemme oikein vauhtiin toistemme kommentoinnissa; mitä tuntemattomampi kohde on, sitä parempi. Kunhan omaa pahaa oloa pääsee sylkemään ympäristöön estoitta, niin olemme onnellisia.

”Vittuilu on välittämistä” kuuluu sanonta, jota jaksetaan toistaa tilanteesta toiseen. Valitettavasti sanonta kuuluu suurelta osin osastoon ”paskapuhetta”. Vittuilu on vittuilua ja sen tarkoitus on nurjertaa toinen. Suurin osa vittuilusta menee suoraan henkilökohtaisuuksiin ja estää mielekkään vuorovaikutuksen (ellei sellaiseksi lasketa itse vittuilua). Ne harvat hetket, jolloin vittuilua käytetään rakentavassa ja välittämässä merkityksessä menee ihmisiltä ohi, koska heidät on nujerrettu liian monta kertaa. Sensibiliteetti on murskattu.

Tämä karkea käytös ei ole ainoastaan miesten omaisuutta. Kyllä sitä naisetkin osaavat käyttäytyä huonosti. Valitettavan usein feminismi ymmärretään tekosyynä antaa takaisin miehille samalla mitalla, mitä on itse joskus saatu. Vielä valitettavampaa on, että täylaidallisen yleensä saa se, joka sitä kaikkein vähiten kaipaisi. Juuri niinä hetkinä, kun tarvitsisimme ymmärrystä, se loistaa räikeimmin poissaolollaan.

Miten me olemme päätyneet tähän pisteeseen? Yhdeksi selittäväksi syyksi on mainittu, että sukupuolen edustajat eivät ole enää yhtä riippuvaisia toisistaan kuin aikaisempien sukupolvien aikana. Etenkin naisten taloudellinen riippumattomuus on tehnyt avioliitosta vähemmän merkittävän tekijän elämässä. Äitini, joka on syntynyt 1938 kertoi, että avioliiton solmiminen hänen nuoruudessaan oli ainoa keino, jolla moni nainen kykeni tulemaan toimeen edes auttavasti. Naisten ekonomisen statuksen nousu on ollut merkittävä yhteiskunnallinen muutos ja harvemmalle meille on annettu ”äidin maidossa” keinot käsitellä tätä tilannetta.

Ja kun sanon näin, niin viittaan kumpaankin sukupuoleen. Meillä – naisilla ja miehillä – puuttuu kulttuurin tarjoamat esimerkit käsitellä nykyisen kaltaista tilannetta. Oman sukupolveni vanhemmat kuuluivat ns. suuriin ikäluokkiin, jotka ovat paljastuneet jälkeenpäin kaikkein itsekeskeisimmäksi ja itsekkäimmäksi sukupolveksi maailman historiassa. Ei siis ole ihme, että he eivät ole kyenneet suuremmin antamaan jälkikasvulleen kovinkaan merkittäviä eväitä tulla toimeen sen maailman kanssa, joka meille on jätetty. Jos puolet solmituista avioliitoista päättyy eroon, niin on selvää että avioliitto-instituutio ei ole pysynyt meidän ihmisten vauhdissa. Kovin moni pettyy parisuhteeseen ja toiseen sukupuoleen, kun sitä onnea ”kunnes kuolema erottaa” ei osunutkaan kohdalle.

Siinä kai se perimmäinen ongelman ydin on; toinen ihminen ei voi meille onnea tuoda ja synnyttää. Asettaa kaikki panokset toiseen ihmiseen on jo lähtökohdissa tuomittu epäonnistumaan. Meidän tulee luoda oma onnemme ja tuoda onnellinen itsemme esille toisille. Loppupeleissä tämä on täysin triviaalia, joka näyttää suuressa kuvassa monelta unohtuvan. Lapsen hankkiminen tuskin tuo onnea, jos sitä ei löydy jo entuudestaan itsestä. Mitä luultavammin siinä tulee siirrettyä onneton elämä eteenpäin – pistetään vahinko kiertämään.

Tiedän, että minun on turha hurskastella. Elämäni varrella olen ollut enemmän kuin liian usein vittuileva kusipää ja laukonut toisista täysin mauttomia mielipiteitä. Aina voi selittää käytöstä sillä, että pienikokoisena miehenä on saanut kolhuja ja mustelmia jotta osaa pitää varansa. Mutta lopulta kaikki ne vain ovat tekosyitä olla ottamatta huomioon toista; ei halua käyttää aivokapasiteettia siihen, että pohtisi miltä toisesta tuntuu.

Ehkä maailmalla sittenkin on toivoa, jos kerran kaltaiseni arkielämän antikristus on alkanut pohtimaan elämäänsä ja sitä kuinka sitä käyttää suhteessa toisiin. Jos jotain tunnun kaipaavan kaikkeen keskusteluun, niin se on ymmärrys toisiamme kohtaan. Joskus karkeankin käytöksen takana piileksii tilanteesta hämmentynyt ihminen, jolla ei vain ole keinoja käsitellä vastaantullutta haastetta. Ja joskus ei. Mutta ilman ymmärrystä meille jää ainoastaan syyttely ja tuomitseminen, jotka eivät johda muutokseen itse ongelmassa.