Miesmanuaali osa 4: rokkikukkojen sukupuutto

diamond

Antti Nylénin kääntämä Jules Barbey d’Aurevillyn essee Dandyismistä ja George Brummelista (Sammakko, 2009) sisältää kääntäjän erinomaisen johdannon aiheeseen. Ei ole mitenkään yllättävää, että Nylén tuntee samanhenkisyyttä dandyismiin. Koska minä en ole Nylénin tasoinen ajattelija ja suhteeni hänen tuotantoonsa on kaksijakoinen, niin otan tämänkertaisen manuaalin osan arkkityypiksi rokkikukon.

Vaikka ihmisen käyttäytymisen selittäminen analogioilla eläinkuntaan on typerää ja keinotekoista, niin on suorastaan hämmästyttävää kuinka eläinkunnassa usein uros on se, jonka ulkomuoto korostuu. Naaraat ovat harmaata massaa ja hakeutuvat visuaalisesti komeimman uroksen luokse. Näin siis osissa tapauksissa. Ehkä räikein esimerkki on riikinkukko. Jos joku niin tuo lintu on pöyhkeilyn ja uhoilun symboli. Lavastajalinnut taas rakentavat naaraille mahdollisimman värikkään ja komean pesän. Komeimman pesän rakentanut voittaa parhaan naaraan. Ei tarvitse kovin kauaksi katsella miesten autoharrastusta, jotta näkisi analogian.

Meillä Suomessa riikinkukkoilu on harvemmin lueteltu miehisten hyveiden joukkoon. Perusugri-uros on enemmänkin kameleontti; ei niinkään muuntautumiskykynsä tähden, vaan ympäristöön sulautumiskykynsä ansiosta. Mitä vähemmän joukosta erottuu, sitä tutummaksi ja turvallisemmaksi härmän jätkä olonsa tuntee. Mutta rokkikukko ei sulaudu ympäristöön, vaan erottautuu siitä mahdollisimman tehokkaasti. Hän ei tätä maailmaa luonut, mutta kävelee sen päällä kuin se olisi hänen luomuksensa.

Ympäristöstä erottautuminen ei vielä tee rokkikukkoa. Kanye West erottautuu ympäristöstä, mutta rokkikkukkoa hänestä ei saa tekemälläkään. Tähän vähiten auttaa hänen epätoivoinen toitotus rokkitähteydestään. Todelliselle kukolle tullaan sanomaan, että hän on kukko, mutta hän ei sitä sano koskaan ääneen. Maailman ensimmäinen rokkikukko oli Little Richard. Hänen pöyhkeät asusteet ja kampaukset suorastaan uhkuivat maskuliinistä seksuaalisuutta. Little Richard oli myös ensimmäisiä miestähtiä, jotka käyttivät meikkiä.

elvis

Tarvittiin kuitenkin valkoinen etelän mies ennen kuin rokkikukkoilu saavutti todellisen läpimurtonsa. Vaikka Little Richard oli ensimmäinen, niin Elviksestä tuli rokkikukon arkkityyppi. Hän oli oman sukupuolensa ja seksuaalisuutensa voimakkain ilmentymä. Muut 1950-luvun rock ’n’ roll -tähdistä ei ollut samalla tavalla rokkikukko. The Beatlesin jäsenistä yksikään ei ollut rokkikukko. Mutta The Rolling Stonesin Mick Jaggerin hedonismia huokuva olemus vei kukkoilun kokonaan toiselle tasolle. Elvis oli menettänyt mojonsa ja nuoli näppejään Hollywoodin huumehöyryisessä ilmapiirissa, kun nuorempi polvi vanhalta mantereelta varasti häneltä kruunun ja valtikan.

Robert Plant and Jimmy Page onstage in 1975 in the US.

Ehkä puhtaimman tasonsa rokkikukkoilu saavutti Led Zeppelinin Robert Plantissa. Kultakutrinen jumalolento flirttaili pimeyden voimien kanssa rinnallaan mystinen kitaristi. Rokkikukko harvemmin soittaa mitään soitinta. Hänen instrumenttinsa on hänen olemuksensa ja karaktääri. Plantista on paha pistää enää paremmaksi. Hän on keskipiste, josta peilata toisen kukon saavutuksia. Yksi kaikkein räikeimmistä rokkikukoista oli aikoinaan Van Halenin David Lee Roth. Hän näytti Plantilta, mutta ei osannut laulaa kuin Zeppelinin keulakuva. Ei lähellekään sitä tasoa. Mutta hän oli kuin mittatilaustyönä tehty Hollywoodin tähtikoneiston rattaisiin – sanavalmis macho, jota suurempaa egoa ei löytynyt mistään. Van Halen ei välttämättä koskaan saavuta Zeppelinin legendaarista kulttiasemaa, mutta heidän kukkoilunsa nousee samalle korkealle kukkulalle. Kun Zeppelin hajotti hotellihuoneita ja heitti televisioita ulos ikkunoista, niin Van Halen teki kokonaisesta hotellin kerroksesta vesitiiviin ja laski hanoista vedet lattioille, koska piti päästä soutelemaan kumiveneellä.

I used to have a drug problem, now I make enough money.
– David Lee Roth

Tämä kaikki hauskuus on kuolemassa sukupuuttoon. Ensiksi 1990-luvulla rokkitähteydestä ja -kukkoilusta tuli jotain epämiellyttävää ja välteltävää vaikka kulissien taustalla harjoitettiin kaikkia niitä samoja paheita kuin aina ennenkin. Lavalle laahustettiin ruutupaidoissa ja shortseissa eikä osattu ottaa yhteyttä yleisöön. Hauskuus, bileet ja pimeyden voimat olivat vaihtuneet tekotaiteelliseen elämän tuskaan. Rockista tuli tylsää, pöhöttynyttä ja arkista sontaa. Ristiriitaisesti voidaan sanoa, että taiteelliset arvot nousivat musiikillisia arvoja korkeammiksi. En voi kuin tuntea sääliä niitä kaikkia kohtaan, joiden nuoruudessa bileissä kuunneltiin 1990-luvun heroiini-skeidaa.

Nyt 2010-luvulla rokkikukko-instituutio on kuolemassa kokonaan. Keskeisenä syynä eivät ole huumeet tai levyteollisuuden rappiotila. Rokkikukkoiluun kuului olennaisena osana naisten välineellistäminen. Mitä olisi David Lee Roth ollut ilman isotissisiä bikinityttöjä tai Mick Jagger ilman Mars-patukka orgioitaan? Hyvä muistutus asioiden nykyisestä tilasta kotimaisen rokkilegendan some-lynkkaus: mies oli mennyt kehumaan nuorten naisten iskemisen helppoutta ja saanut niskaansa syytökset seksuaalisen hyväksikäytön glorifioimisesta.

Tämä on sääli, koska elvistelyyn ei välttämättä tarvitsisi kuulua naisten esineellistäminen tai seksuaalinen hyväksikäyttö. Kaikkien – ei vain miesten – tulisi oppia kävelemään hieman leveämmin ja luomaan oma olemassaolon estetiikka. Jo valmiiksi luodun muotin täyttäminen ei ole kovinkaan luovaa toimintaa. Vaikka rokkikukkoiluun kuulunutta misogyyniä hedonismia en kaipaakaan, niin sen alasajossa on lentänyt lapsi pesuveden mukana ulos talosta. Aerosmithin videoilla ei ole vuosikymmeniin nähty bändin jäsenten ikäisiä naisia. 1990-luvun alkupuoliskolla videoilla esiintynyt Steven Tylerin tytärkin taitaa olla nykyään liian vanha päästäkseen Aerosmithin videoon keikistelemään muotojaan.

Mutta minkälaisessa maailmassa me eläisimme, jos emme itseämme toisi mitenkään esille? Uskoisin sen olevan sen verran tylsä ja harmaa, että eläminen tulisi liian monta astetta vaikeammaksi kuin nyt. Jokainen itsensä korostaminen ei sisällä jonkun toisen alentamista. Tätä meidän ugrien on välillä vaikea ymmärtää. Se, että korostaa omaa olemassaoloaan ei välttämättä ole kommentti kenenkään muun olemassaoloa kohtaan. Huomio ei ole ehtyvä luonnonvara, jossa toisen iso pala olisi toiselta pois.

”Kun toiselle kumartaa, niin toiselle pyllistää.” – Totta! Tässä kuitenkin tulee huomata, että huomion hakija ei ole se, joka kumartaa tai pyllistää. Se on huomion antaja. Jos naapuripöydän kukkoilija saa huomiota, niin tilanne ei parane sättimällä huomion antajia tai käymällä kukkoilijan kimppuun. On pelattava peliä sen omilla säännöillä. Kasvata vielä komeammat sulat tai rakenna vielä hienompi pesä. Tule linnuksi ja aloita soidinmenot.

Ole oman elämäsi rokkikukko – kultakutrinen jumalolento ja flirttailen pimeyden voimien kanssa. Ole Diamond-Dave ja huudata yleisöä 20 minuuttia putkeen vain tunteaksesi kuinka se hyväilee egoasi. Mutta ymmärrä, että et tarvitse ketään toista todistaaksesi omaa kukkouttasi. Me kaikki kaipaamme ihailua ja annamme sitä. Ihailusta kieltäytyvä on yhtä kieroutunut kuin sitä hyväksikäyttäväkin. Ihailun hakemisessa ja sen saamisessa ei ole mitään tuomittavaa. Synnin käsitteen keksivät ihailun hakemisessa epäonnistuneet. Paina nämä sydämeesi ja mene kukkoilemaan siitä. Hus hus…

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Miesmanuaali osa 4: rokkikukkojen sukupuutto

  1. Paluuviite: Miesmanuaali osa 7: naisista | SchizoBlog

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s