Miesmanuaali osa 7: naisista

monroe-reads-joyce1

Päätän tämän kirjoitussarjani kaikkein oleellisimpaan kappaleeseen. Käsittelemme naisia, mutta aivan yhtä hyvin voisimme käsitellä toiseutta sinänsä. Koska kyseessä on manuaali miehistä, niin pysytelkäämme naisten piirissä. En yritä selittää mitä nainen on, koska siihen tarvittaisiin koko internetin talletuskapasiteetti ja ei varmaan riittäisi. Pyrin käsittelemään naisia tämän manuaalin näkökulmasta. Joten aiheen käsittely tulee olemaan jo määritelmällisesti puutteellinen. Uskoisin sen kuitenkin riittävän meille.

Kirjoitussarjan alulle panevana voimana on ollut huoli mieskeskustelusta ajassamme ja sen mukana viljelty suhtautuminen naisiin. Olen huolestuneena seurannut kuinka munattomille surkimuksille on lehdissä annettu palstatilaa heidän viljelemälleen misogynialle. Tyhmempikin näkee, että tämän naisvihan taustalla vaikuttaa seksuaalinen ahdistuneisuus ja kyvyttömyys ratkaista sen asettama ongelma elämässä. Kyseessä on sosiaalinen lahjattomuus ja kykenemättömyys, jotka ainoastaan saavat lisää vettä myllyynsä asianomaisten kansoittamilla verkkopalstoilla ja blogeissa.

Olemme käyneet tässä manuaalissa seuraavia askelia: 1) oman esteettisen maun luominen ainutkertaisuuden luomisen välineenä, 2) kirjoituksen akti olemisen mallina, 3) omien mentaalisten kykyjen intensifioiminen kokemuksen syventämisen instrumenttina, 4) rokkikukkoilu miehisen kävelemisen mallina ilman toiseuden välineellistämistä, 5) viettelijän henkisen maiseman paljastaminen, jotta emme astuisi sen asettamaan ansaan ja 6) sääntöjen ja lakien oikean aseman paljastaminen, jotta ne eivät herättäisi kaunaisuutta oman rajallisuutemme kokemuksen äärellä. Olenko koko ajan puhunut vain miehenä olemisesta? Ehkä en, mutta yleisinhimilliset kysymykset koskettavat myös miehiä. Ja nyt on vuorossa se kaikkein haastavin kappale, jonka äärellä kompastumisen ja epäonnistumisen mahdollisuus on äärimmilleen viritetty. Siitäkin huolimatta aion asettua tämän kirjoituksen äärelle ja naputella sen päätökseensä.

Madonna-huora -dikotomia

Naisten jakaminen pyhimyksiin ja huoriin on vanha vaiva, johon ei näytetä löydettävän kunnollista lääkitystä. Dikotomian syntyminen menee suurin piirtein näin. Jossain kehityksen vaiheessa eräät yksilöt vieraantuvat liiaksi toisesta sukupuolesta. Murrosiän kynnyksellä kiinnostuminen toista sukupuolta kohtaan nousee, mutta vieraantumisessa ollaan ajelehdittu liian kauaksi rannasta. Seksuaalinen vietti on sen verran voimakas, että sen aiheuttamat yllykkeet tulee käsitellä tavalla tai toisella. Omiin päiväunelmiin vaipuminen on luonteva keino yksinäiselle. Aidot kohtaamisen toisen kanssa korvautuvat unelmilla ja ihanteilla.

Tulee eteen aika, jolloin runosieluinen päiväuneksijamme kohtaa tavalla tai toisella toisen sukupuolen edustajia. Kun he eivät vastaakaan idealisoitua kuvaa ihanne-tytöstä, niin mielen valtaa murskaava pettymys. Kaikki naiset näyttäytyvät pettureilta; he eivät vastaa todelta tuntunutta idealisoitua kuvaa. Koska kyseessä on nuori, niin omien mielikuvien epärealistisuus on viimeinen asia, mikä mieleen nousee. Suurimman osan kohdalla aika tekee tehtävänsä ja kokemusten kautta epärealistinen kuva naisista muuttuu vastaamaan enemmän todellisuutta ja yhteiselolle tulee suotuisammat olosuhteet.

Sitten meille jäävät ne onnettomat, jotka eivät koskaan saavuta omien ideaalien ja reaalimaailman välisen kuilun yhdistävää siltaa elämässään. Aikuisena miehenäkin naiset näyttäytyvät pettureina. Näistä lähtökohdista on vaikea lähteä luomaan epärealistisia käsityksiä korjaavia ihmissuhteita, koska naisilla on parempiakin vaihtoehtoja tarjolla. Naiset ovat huoria, joille meidän yksinäinen vaeltajamme ei kelpaa. Tulee tilanteita, jolloin hän tyydyttää seksuaaliset tarpeensa prostituoitujen palveluilla, jotka vain vahvistavat naisten huora-leimaa otsassa.

Ei siis ole mikään ihme, että tarinamme ”sankari” katkeroituu ja tekee jatkuvasti valintoja, jotka vain upottavat hänet syvemmälle kaunaisuuden suohon. Lopulta hän hukkuu siihen. En ole sydämetön ja sano hänen ansainneen kohtaloaan. Se olisi julmaa. Meillä jokaisella tulisi olla mahdollisuus uuteen alkuun; olkoot tilanne mikä tahansa. Voin puhua ainoastaan omasta puolestani, mutta me emme ole ongelmiemme kanssa yksin. Historian saatossa on ollut useita, jotka ovat painineet samojen ongelmien kanssa. Ei pidä uskoa omaan ainutkertaisuuteen liikaa. Ja näistä meidän edeltäjistä muutamat ovat rekisteröineet ongelmansa ja niiden ratkaisut jollakin tavalla. Varsinkin kirjallisuuden historia on täynnä mitä uskomattomimpia ongelmien ratkaisijoita, joiden jättämät neuvot voivat auttaa meitä vaikeuksien yli.

Juoppohullun naisseikkailut

Olen oppinut eniten miten naisiin tulee suhtautua Charles Bukowskin tuotannon kautta. Tämä voi järkyttää joitakin, mutta ehkä heidän tulisi lukea Bukowskia hieman tarkemmin. Maailman juoppokirjailijoiden kruunaamaton kuningas on mahdollisimman kaukana madonna-huora -dikotomiasta. Hänen teostensa naiset eivät välttämättä ole miellyttäviä, mutta eipä kukaan muukaan teosten ihmisistä ole – kaikkein vähiten Bukowskin alter ego Henry Chinaski. Bukowskin naiset eivät ole madonnia eikä huoria. He ovat aidosti vastenmielisiä naisia, joiden hulluuden keskellä Bukowski nauttii elämästään.

sinulla on kirkkaanpunainen nenä
ja suurimmat
näkemäni pallit.
ruiskit spermaa kuin
valas vettä
selkäreiästään.

hirviö hirviö hirviö,
hän suuteli minua,
mitä tahdot
aamiaiseksi?

Naisen aggressio ei ole mitään tuntematonta Bukowskille. Hän suorastaan hakee sitä omilla toilailuillaan ja juopottelullaan. Naiset ajavat hänet hulluksi, mutta vasta sen jälkeen kun hän on ajanut heidät mielipuolisuuden partaalle omalla mahdottomuudella. Tässä pelissä ei jää tilaa madonnille tai huorille. Siinä hullut hakkaavat kallojaan toisiaan vasten ja ruhjeilta ei välty kukaan.

buukowski

Kutsua Bukowskia misogyynikoksi on loukkaus Bukowskia ja misogyniaa kohtaan. Bukowski vihaa aidosti joitakin elämänsä naisia, mutta naisia sinänsä hän ei vihaa. Sen takia hän ei pääse eroon naisista vaikka hän näyttää valitsevan jatkuvasti väärin. Valinnoistaan hän syyttää ainoastaan itseään, ei valintojensa kohteita.

ja vuoteessa hän on vieläkin kauniimpi
ja rakkaus ja rakastelu oli täyteläistä
yksitoista kuukautta.

nyt hän on mennyt
niin kuin ne menevät.

tämä on loppuni.

on vain pitkä paluutie
ja minne?

edessäni taivaltava kaveri kaatuu.
astun hänen ylitseen.

saiko se nainen hänetkin?

Jokaisen lukiopojan (ja miksi ei lukiotytönkin) vakiolukemistoon tulee kuulua Herman Hessen Arosusi (ilm. alkup. 1927). Teoksessa Hessen oma alter ego Harry Haller potee ikääntyneen ja katkeroituneen miehen elämää kunnes kohtaa nuoren Herminen, joka osoittaa synkkyyteen taipuvaisen Harryn elämän nolouden ja keinotekoisuuden. Ennen kaikkea Hermine pakottaa Harryn tanssimaan – ottamaan askeleen elämän kepeämmälle puolelle.

Kaikesta sivistyksestä huolimatta Harryn suhde naisiin paljastuu nolon alkeelliseksi ja naiiviksi. Hän on tarinamme madonna-huora -dikotomiassa elävä tollo, jonka pelastajaksi Hermine lupautuu. Mutta tarinassa on oma traaginen elementtinsä – Harryn on tapettava Hermine. Tavallaan Hermine on Arosuden pimeiden kujien madonna, mutta häntä Harry ei koskaan tule saamaan. Hänen on autettava Herminen tekemään itsemurha eli tapettava hänet.

Ja tässä saavummekin aikamme suureen ongelmaan – me olemme vieraantuneet tragediasta. Antiikin kreikkalaisten näkökulmasta katsottuna me näyttäytyisimme idiootteina, jotka heiluttavat nyrkkiä luonnon edessä – ”Kirottu sinä suuri toinen kun et tottele minun mitättömiä käskyjä!” Tämä suhde on suoraan verranollinen nyky-misogyyninen naissuhteeseen (mitenkään menemättä sen pidemmälle nainen-luonto -samaistuksiin). Lihaa, verta, luita ja hermostoja täynnä olevat luontokappaleet eivät suuremmin kunnioita, jonkun yksinäisen mielen idealisointeja. Se ei ole heidän velvollisuutensa. Joskus elimme aikaa, jolloin naisen alistettu asema yhteiskunnassa katsottiin heidän velvollisuudekseen, mutta se on historiaa. Syntymälahjana saatu penis ei ole enää tae yhteiskunnallisesta asemasta. Aikakaudellamme asema tulee ansaita teoilla.

Feminismi

F-sana saa keskustelun kuin keskutelun nykyään liekkeihin. Se on naisvihan härkäpäille punainen vaate, jonka kimppuun hyökätään sokea raivon vallassa. Muistelen kaiholla opiskeluaikoja, jolloin miltein jokainen naiskollega opiskeli Kristiina-instituutissa. Ei heidän keskuudessa vallinnut mitään miesvihaa, mutta sitäkin tarkkakatseisempaa kritiikkiä mieskeskeistä kulttuuriamme kohtaan.

On suorastaan surullista katsella kuinka keskustelu sukupuolisesta tasa-arvosta kärjistyy tarkoituksellisesti keskusteluksi sukupuolten välisestä vihasta. Mitään keskustelua ei ole tarkoitus käydä, vaan soittaa suuta ja provosoida. Ollaan tyytyväisiä, kun osapuolet ovat kaivautuneet poteroihinsa ja heittelevät solvauksia toisiaan päin.

Olen ollut todentamassa kuinka kiukkuinen (yleensä varsin nuori) nainen hyökkää satunnaisten miesten kimppuun suoltaen solvauksia ja arvosteluja. Kieltämättä ärsyttävää käyttäytymistä. Mutta kuinka miehekästä on provosoitua tuollaisesta käyttäytymisestä? Mielestäni ei kovinkaan. Selän kääntäminen riidan haastajalle on oikea tapa kohdata hänet. Ja ennen kaikkea tulee ymmärtää ettei hän edusta feminismiä. Itse asiassa kyseessä on sen verran laaja ilmiö, että sitä ei voida tiivistää yhden termin alle. Ei ole jotain yhtä feminismiä, vaan se muodostuu monista erilaisista suuntauksista.

Samalla tavalla emme voi sanoa olevan jotain yhtä filosofiaa, vaan on lukuisia filosofisia suuntauksia. Aukot filosofisessa sivistyksessä ilmaista sanomalla esim. ”Filosofian on täysin turhaa, koska…”. Tässä kohdassa voi lakata seuraamasta keskustelua ja kääntyä viereiseen pöytää jatkamaan keskustelua siitä oliko Van Halen parempi Rothin vai Hagarin kaudella.

Viime viikolla sain lukea kuinka eräs aviomies väitti heittäytyneensä todelliseksi feministiksi vasta kun oli antanut vaimolleen luvan harrastaa avoimesti seksiä avioliiton ulkopuolella. Yksiavioisuus merkitsi hänelle naisen seksuaalisuuden rajoittamista. En mene arvostelemaan heidän suhdettaan. Jokainen elää omaa ihmissuhdettaan kuten parhaaksi katsoo. Mutta yleistää yksityinen suhde joksikin yleismaailmalliseksi malliksi, on juuri sitä mitä vastaan katson eläväni. Ja tähän perustan myös oman käsitykseni miehuudesta… ja aika tämä pätee ihmiseen yleensä.

Olemme vapaita tekemään, mitä haluamme niin kauan kun emme oman vapautemme harjoittamisella tule rajoittaneeksi toisen vapautta harjoittaa omaa vapauttaan. Tämä tarkoittaa nykykeskustelussa harvinaista asiaa… nimittäin vastuuta. Innokkaasti olemme vaatimassa itsellemme kaikkea mahdollista vapautta, mutta vastuuta emme halua ottaa kannettavaksi. Siitä ei edes haluta tietää mitään. Koko vastuun käsite halutaan ulkoistaa pois. Kun ottaa vastuun puheeksi, niin nykypösilö nostaa kämmenet korville ja alkaa huutamaan: ”Laa! Laa! Laa!…”

apinat

 

Klassinen ”See no evil. Hear no evil. Speak no evil.” -apinakuva ei kuitenkaan kuvaa aikakautemme idiotismia. Pahaa ei haluta kuulla ja nähdä, mutta sitäkin enemmän puhua. Ja tästä syystä nykyidiotismi on entistä idioottimaisempaa. Se on meille kaikille haitallista melusaastetta. Kun pyrimme tekemään yhteiskunnastamme mahdollisimman hyvän, niin melusaasteen levittäminen tulisi tehdä rangaistavaksi.

Ja tässä on haasteeni meille miehille – opetelkaa mitä feminismi on. Mitä se todella tarkoittaa? Sivistäkää itseänne. Älkää tyytykö miesfoorumeiden yksiulotteiseen kuvaan. Lukekaa vaikka joku naistutkimuksen johdantokirja. Älkää perustako ”naisnäkökulmaanne” Cosmopolitanin lukemiseen. Mitäs jos lukisitte Simone de Beauvoirin klassikon Toinen sukupuoli. Ainakin sivumääränsä johdosta tämä on aika miehekäs haaste. Jos ei muuta, niin ainakin tämän jälkeen tiedätte mitä kritisoida. Mutta lopettakaa se melusaasteen levittäminen.

Johtopäätökset

Jos meidän tulee kohdistaa syyttävät sormemme jonnekin, niin kohdistakaamme ne isiämme kohti. He eivät antaneet meille eväitä kohdata tämän aikakauden ongelmia. Vaikka he olivat tätä aikakautta aikanaan luomassa. Mutta tätäkin enemmän meidän tulee purra syyttävä sormemme. Pureskella se luita myöten hampaillamme. Antaa ikenien vaurioitua luusäikeiden terävien tikkujen viilloissa. Maistella veremme suolaista makua suussamme. Ikenien arpikudoksen tervehtymisen aikana meillä on miljoonan taalan paikka pohtia elämämme suuntaa. Mihin te oikein haluatte suunnata?

Miehenä oleminen on vaikeaa. Mutta milloin se on ollut helppoa? Oikeasti. Milloin? Meillä ei ole koskaan ollut helpompaa kuin nyt. Ja me jaksamme jatkaa ainaista valitusta. Elon ahdistusta emme tunne. Jos väitätte muuta, niin lukekaa Martin Heideggerin Oleminen ja aika. Tulkaa sitten takaisin kertomaan kuinka syvää ahdistusta elämänne on sisältänyt.

En sano kaiken olleen paremmin ennen. Mutta kadoksissa me olemme pahemman kerran. Mitättömät vastoinkäymiset laukaisevat suhteettomia reaktioita. Tuntuu kuin me emme kykenisi kestämään edes pientä kolhua elämässämme. Pillittävät pojat kieriskelevät nettifoorumilla itsesäälissä, kun ovat saaneet pakit baarissa naiselta. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäkööt. Ihminen ei kerro maailmalle kuinka sen tulee olla. Ihminen opettelee miten maailma toimii ja mukautuu sen mukaiseksi.

Ja tämä pätee meihin kaikkiin. Me yhdessä muodostamme toisillemme maailman – sosiaalisen kokonaisuuden. Me emme koskaan opi toisistamme mitään, jos kaikki vain huutavat omaa asiaansa. Päätän tämän miesoppaani tähän. Omituiseksihan tämä meni, mutta olen ainakin ollut ennalta-arvattava.

[Lainatut runot – Charles Bukowski: 234 runoa – valitut runot 1946 – 1994]

Aikaisemmat osat:

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s