Miesmanuaali osa 1: Oksennuksen prinssi ja maailman kaunein nainen

john_waters_place_space_1

Olen muutaman viime vuoden aikana saastuttanut mieltäni erilaisilla oppailla maskuliinisuudesta ja miehen asemasta maailmassa. Mielestäni on kiehtovaa kuinka tyhjästä sisällöstä tehdään täysin vakuuttavalta tuntuvaa tekstiä. Varsinkin oppaat, jotka yrittävät vakuuttaa tavalliselle katujen tallaajalle, että hän voisi olla maailman suurin naistenmies ovat alassaan huippusaavutuksia. Netti on täynnä erilaisia ja -tasoisia sivustoja manosfääristä ja meninismistä, jossa opetetaan paisuttamaan omaa egoa ja vihaamaan naisia.

Yleensä nämä oppaat alkavat siitä kuinka teoksen kirjoittaja oli vuosia sitten tavallinen mies muiden joukossa. Jokin yksittäinen tapaus (yleensä parisuhteen loppuminen) saa hänet huutamaan maailmalle: ”Nyt riittää!”. Tästä alkaa matka kohti Miehisyyttä. Vastoinkäymisten ja mentorien avulla sankarimme löytää sisäisen Miehisyytensä ja voittaa elämän (yleensä iskemällä monta naista tai ansaitsemalla paljon rahaa). Ja tähän tarina loppuu; herooinen hahmo kukkalan kuninkaana fallisesti pystyssä, urheana ja rinta rottingilla.

Jokainen, joka on lukenut narratologiaa ja semiotiikkaa huomaa näiden tarinoiden seuraavan ”ero – initiaatio – paluu” -rakennetta. Eli ne seuraavat hyvin tarkasti vanhojen myyttien ja saagojen rakennetta. Näin niihin saadaan tiettyä uskottavuutta ja tuttuuden tunnetta. Sitä suuremmalla todennäköisyydellä ne siis vaikuttavat aidoilta ja puhuttelevat tietämätöntä mieltä – sillä tietämättömillehän nämä teokset ovat kirjoitettu.

Yksi viihdyttävimmistä oppaista on Martin Kihnin Asshole: How I got rich and happy by not giving a damn about anyone – And how you can too! Kihnin teos poikkeaa toisista miesoppaista siinä, että kirja ei pääty sankari-fallokseen, vaan lopulta Martin ymmärtää elämän todellisen arvon ja kuinka kusipäänä oleminen ei ole polku tuon arvon luokse. Kihnin teos on kirjoitettu kieliposkessa ja siksi sitä voi suositella ihan jokaiselle. Asshole summaa hyvin kaikki keskeiset miesoppaiden ominaisuudet ja osoittaa niitä seuraamalla kuinka vääristyneen kuvan ne meille miehisyydestä antavat.

On siis aika aloittaa taas yksi juttusarja ja esitellä oma ”miesopas”. Samalla se toimii oppaana sukupuolisuuteen sinänsä ja tavallaan ei. Sarjassa tullaan käsittelemään hyvin toisenlaista näkökulmaa Miehisyyteen ja sen tarkoituksena on toimi sylkäisynä sankari-falloksen kasvoille. Aloitan kuitenkin tämän manuaalin genrelle ominaisella kasvutarinalla ja omakohtaisella kokemuksella. On palattava neljännesvuosisata taaksepäin ajassa.

Vuonna 1990

Kirjoitin itseni ylioppilaaksi vuonna 1990. Kuten niin monet ikätovereistani, niin päätin pitää välivuoden lukion jälkeen. En kuitenkaan mennyt töihin, vaan menin opiskelemaan journalismia ja tiedotusoppia Laajasalon opistoon. Opiskelu opistossa toimi samalla ensimmäisenä irtautumisena kodista, koska asuin opiston asuntolassa. Pää täynnä tyhjyyttä ja pumpulia ajattelin, että toimittajan ammatti olisi kova juttu ja varman keino päästä toteuttamaan itseään kirjoittajana. Tuolloin Ruben Stiller oli Suomen kuumin toimittaja ja osa-aikainen julkkis. Oli päästävä Rubeniksi Rubenin paikalle.

Onneksi opiskelijoiden keskuudessa oli meitä nuoria muutamia vuosia vanhempia, jotka osasivat omalla iän tuomalla varmuudella viedä keskusteluja ja juttujen aiheita ”sivistyneempään” suuntaan. Minulle omaksi mentoriksi nousi Jaakko, joka oli tuolloin kolmekymppinen ja elämää laajasti kokenut mies. Juuri lukiosta valmistuneelle 19-vuotiaalle pojalle näinkin iäkkään miehen ystävyys oli ”iso asia”. Onneksi Jaakolla riitti jutun juurta ja ennen kaikkea hän tutustutti minut moneen loppuelämäni tärkeään kulttuurilliseen ilmöön.

Yksi suurista nuoria aivojani rikastuttaneista lähteistä oli Jaakon lainaamat Juho Juntusen toimittamat Valo -lehdet. Noilla sivuilla tutustuin gonzo-journalismiin ja ennen kaikkea John Watersiin. Watersin aisaparina toiminut Divine oli entuudestaan tuttu hänen parista euro-diskohitistä 80-luvulla.

Jostain kumman syystä Divinen drag-asusteet eivät koskaan nostattaneet minussa suuria vastenmielisyyden tuntemuksia teinipoikana. Divine oli cool.

John Waters tuli entistä tärkeämmäksi, kun sain lainaan teoksen Shokkiarvo (Like on tehnyt suuren kulttuuriteon julkaistuaan teoksen näköispainoksen vuonna 2012). Teoksessa John Waters käy läpi uskomattomien tarinoiden kautta hänen omaa estetiikkaansa.  Kirjan ensimmäiset lauseet iskivät halolla nuoreen kallooni.

Minulle huono maku on juuri se mistä viihteessä kaiken kaikkiaan on kysymys. Jos joku oksentaa katsoessaan jotakin filmiäni, otan sen vastaan kuin myrskyisät suosionosoitukset. Kuitenkin on muistettava, että on olemassa sellainen seikka kuin hyvä huono maku ja sellainen kuin huono huono maku.
(Shokkiarvo, s. 11)

Olin välittömästi myyty. En niinkään Watersin hyvään huonoon makuun, vaan siihen että meistä jokainen voisi luoda oman estetiikan. Hittoon genret, taksonomiat ja oppinut näkemys. Luo oma oppisi. Samalla luo itsesi. Voiko enää olla parempaa projektia elämässä?

blog_jwcomp

Onneksi tuohon aikaan karvoitukseni kasvoissani oli niin hentoa, että en voinut kasvattaa John Watersin tavaramerkiksi nousseita eyeliner-viiksiä. Sen verran aivoton nulikka vielä olin, että tietenkin oman estetiikan saarnaajaa tuli matkia mahdollisimman tarkasti. Vielä tarvittiin muutama kilometri taivaltaa erinäisiä polkuja kunnes aloin luottamaan omaan itseeni.

Ainutkertaisuus ei ole syntymälahja

Meidät kaikki on hemmoteltu piloille amerikkalaisella feelgoodismilla. Yksi keskeisin oppi tässä ismissä on se, että me kaikki olemme ainutlaatuisia. Yleensä tätä ”tosiasiaa” tuetaan jollakin lainauksella kirjallijalta tai muulta älyköltä.

Be yourself; everyone else is already taken.
Oscar Wilde

Tässä tulee järkyttävä paljastus. Ihminen ei ole luonnostaan ainutkertainen. Me olemme laumasieluisia pösilöitä, joilla on vimmainen tahto mukautua ympäristöön ja tasapäistää läheisiämme. Tähän meidät ajaa pelko. Yhteenmukaistumalla yritämme olla erottautumasta harmaasta massasta.

Ajatelkaa yksinkertaista heimoa. Heimon johtava uros on saanut asemansa väkivaltaisesti ottamalla sen itselleen. Hänen aggressiotaan pelkäävät heimolaiset alistuvat hänen tahtoonsa ja pyrkivät samaistumaan häneen mahdollisimman paljon. Näin johtavan urokselle yritetään olla mieliksi. Eihän kukaan samankaltaisiaan tapa ja lyö. Tästä kaavasta eroavat muodostavat uhan löydetylle tasapainolle. Tämä siitäkin syystä, että heimolaiset yhdessä voisivat hyökätä milloin tahansa johtavan uroksen kimppuun ja teurastaa hänet. Mutta pelko pitää heimoa koossa. Sitä jopa halutaan.

Jos luulette, että me toimisimme nykyisessä urbaanissa yhteiskunnassa toisella tavalla, niin erehdytte pahasti. Olemme sisältä hyvin pitkälle samaa pelon sekaista alhaisuutta ja alamaisuutta. Synnynnäistä ainutkertaisuutta saarnaavat ovat tolloja, jotka keksivät pyörän kerran viikosta uudestaan. Jos ette usko, niin lukekaapa näitä ainutkertaisuuden saarnaajien kirjoja. Kun on lukenut yhden, niin on lukenut kaikki. Sama pätee suureen osaan luovuuskirjallisuutta.

Todellinen ainutkertaisuus luodaan. Se vaatii luovuutta, kovaa työtä ja uhkarohkeaa heittäytymistä vaaran eteen. Mitään ei kuitenkaan luoda tyhjästä. Oppiakseen kirjoittamaan, soittamaan, maalaamaan tai vaikka tekemään elokuvia, on tunnettava aikaisemmin tehdyt teokset. Mukavuudenhaluinen laumasielu ei kuitenkaan halua nähdä tätä vaivaa, vaan kääntää kylkeään sohvalla ja uskoo olevansa ainutkertainen, koska on syntynyt. Hän uskoo tuotoksiensa olevan ainutkertaisia, mutta todellisuudessa ne ovat vain keskinkertaisia jäljennöksiä jo tehdyistä teoksista.

John Waters ja Divine ovat miehiä isolla ”ämmällä” (pun intended). He loivat kokonaisen esteettisen imperiumin; kaikkein saastaisimmat elossaolevat ihmiset. Samalla he kykenivät luomaan tarkimman ja tiukimman kriittisen katseen, mitä valkoinen amerikkalainen kulttuuri on kohdannut. Me olemme tämän saman kulttuurin läpäisemiä Euroopassa, joten heidän kritiikkinsä osuu maaliinsa meilläkin.

John Waters käyttää itsestää titteliä ”Oksennuksen prinssi”. Varsin osuva ja samalla hyvin luovaa. Divine halusi tulla tunnetuksi maailman kauneimpana naisena. Löytääkseen oman bisarrinsa, on sukellettava rohkeasti kaikkein kielletyimpään ja iljettävimpään. Se, mikä kenellekin on kiellettyä ja iljettävää vaihtelee suuresti. Me kaikki emme voi olla ”Oksennuksen prinssejä”.

Mainokset

2 vastausta artikkeliin “Miesmanuaali osa 1: Oksennuksen prinssi ja maailman kaunein nainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s