40

Omistan tämän kirjoituksen itselleni.

Olen tällä viikolla törmännyt useaan otteeseen noin vuoden vanhaan New York Timesissa julkaistuun artikkeliin ”What You Learn in Your 40s”. Sinänsä ihan hyvä artikkeli, että sille voidaan antaa uusi mahdollisuus somessa vuodenkin jälkeen. Sen sisältämät viisaudet antoivat minulle inspiraation pohtia omaa nelikymppisyyttäni.

Olen suurin piirtein samassa kohdassa kuin artikkelin kirjoittanut Pamela Druckerman (täytän kohta 44 vuotta). Nelikymppisyyteni ensimmäiset vuodet eivät ole kuitenkaan olleet yhtä seesteisiä kuin hänellä näyttää olleen. Kuitenkin yhdyn näkemykseen, että voin sanoa omaavani edes jotain viisautta elämästä. Minun kohdallani lähinnä sen takia, että on tullut kohellettua, kompuroitua ja mokailtua sen verran, jotta tyhmempikin olisi jotain oppinut. Käyn tässä kursorisesti ja valikoiden muutamia kohtia, jotka artikkelissa puhuttelivat… ja vähän muutakin.

Kun noin neljä vuotta sitten täytin 40 vuotta, niin en ollut varautunut sen vuoristoradan kyytiin, johon kohta heittäydyin. Onnelliseksi luulemani avioliitto kariutui muutaman kuukauden kuluttua synttäribileistä ja menneisyyteen jäänyt sinkkuus astui takaisin elämään. Voi pojat mitä menoa! On vähättelyä sanoa, että menetin järkeni hetkeksi. Se meni kokonaan vuosiksi eikä ole vieläkään kokonaan saavuttanut emoalustaan.

Neljä ensimmäistä vuotta ovat olleet halpa ja heikkolaatuinen yritys sekoittaa Charles Bukowski ja Charlie Sheen omassa elämässäni. On kai sanomattakin selvää, että tuo projekti oli jo alusta asti tuomittu epäonnistumaan.

bukowski2

”Ikä on pelkkä numero”. Tällaisia aivopieruja päästelevät lähinnä ne, jotka haluavat pettää itseään ja toisia ympärillään. Ikä ei ole ainoastaan numero. Ikä on tuo aina tullessaan omat tuomisensa mukanaan, koska se on IKÄ. Jos kolmikymppisyyteen kuuluu tietty kyynisyys, niin nelikymppisenä alkaa ymmärtämään tuon kyynisyyden johtuneen lähinnä kaksikymppisen naiivien ideaalien kuolinkamppailusta. Moni kolmikymppinen on vielä kiinni myöhäisteini-iän lapsellisuuksissa. Kyynisyys on sumuverho, jolla peitotaan maailman todellinen luonne, koska se pelottaa niin perkeleesti. Kolmikymppinen, joka ei ole kyyninen on niin alikehittynyt, että hänestä tulee kyyninen vasta nelikymppisenä. Tai sitten hän ymmärsi olla kyyninen jo kaksikymppisenä ja unohti käydä läpi siinä välissä jonkun muun kehitysvaiheen, joka hyökkää kimppuun myöhemmin.

Mutta keskitytään nelikymppisyyteen. Ja ennen kaikkea minun neljänkympinkriisiini. Kaikkihan me haluamme loppujen lopuksi puhua itsestämme.

Henkinen kasvu. Niin toivottomia kuin me kaikki olemmekin, viimeistään nelikymppisenä voi alkaa sanoa omaavansa jotain elämänviisautta. Tämä ei välttämättä ole paljoa, mutta kasvua se vähäinenkin kasvu on. Omalta osaltani keskeisin kasvun merkki on, että ei enää jaksa välittää toisten kasvusta tai keskenkasvuisuudesta. Ihmiset ovat mitä ovat. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta kaikesta ei kannata vaivautua. Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Ehkä tämä kertoo omasta laissez-fairestani olennaisimman.

Rakkaus. Rakkaus on kuluttavaa ja ongelma sinänsä. Ei siis ole ihme, että sen kohdalla on tullut kitsaammaksi. Mitä rakkauteen tulee, niin sen alueella ihmiset heittelevät helmiä sioille jatkuvasti. Rakkaus ansaitaan. Tämä on jotain hyvin antikristillistä, mutta samalla hyvin myönteistä elämälle. Koska rakkaus tulee ansaita, niin samalla se tekee turhaksi ajatuksen rakkaudesta ensisilmäyksellä. Ainakin itse olen ymmärtänyt näiden tapahtumien johtavan poikkeuksetta katastrofiin ja tuskan turhaan lisääntymiseen elämässä.

Tämän takia rakastuminen on alkanut tuntua vuosi vuodelta mahdottomammalta. Ne tunteet, kun oravat juoksevat selkärankaa pitkin ja vatsanpohjasta raapii pistoksissa oleva kissa ulos, tuntuvat niin kaukaisilta. Voi kun sen tunteen saisikin takaisin, mutta ilman sitä energiaa raastavaa levottomuutta. Ja heti kun nämä sanat olen kirjoittanut, ymmärrän kuinka mahdoton tuo toive on. Koska toiveen mahdottomuus ei ahdistaa pätkääkään, tiedän hypänneeni elämässäni tietyn esteen yli. On mentävä eteenpäin tarrautumatta menneeseen. Elämän on edessäpäin kunnes kuolema meidät tuosta päämäärästä erottaa.

Muut ihmiset. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän katson ihmisiä ylös- tai alaspäin. En pidä kaikkia samanarvoisina tai tasoisinani, mutta sitä vähemmän siitä jaksaa välittää. Olkoot toinen briljantti tai täysi mitättömyys, niin omalla olemuksellani en jaksa heitä nostaa taikka laskea. Jokainen tehkööt sen ihan itse omin avuin. Kun itsen pinnalla pitäminen ei ole enää mikään ongelma, niin sitä vähemmän jaksaa ottaa itselleen ongelmaa rinnalla pyristelevien asemaan. Tottakai apua tarvitsevaa tulee auttaa, mutta tietyn vaiheen jälkeen hänen on ihan itse opittava pysymään pinnalla. Kaikkia ei voi pelastaa ja jokaisesta korkeammalla olevasta ei voi tehdä kiintotähteä omalle elämälle. Ylhäällä tai alhaalla oleminen on suhteellista. Elämän oma suhteellisuusteoria valtaa alaa ja sen eettisen paatoksen alkaa ymmärtämään päivä päivältä selvemmin.

Asiat. Joskus kaksikymppisenä sitä sanoi itselleen, että omistaminen alkaa ennemmin tai myöhemmin omistaamaan omistajaa. Kolmikymppisenä tuo ”totuus” alkoi hämärtymään ja nyt nelikymppisenä alkaa nauttimaan tiettyjen asioiden omistamisesta. Siitä ei muodostu enää niin suurta ongelmaa. Tässä asiassa voin sanoa olevani ”varhaiskypsä”, koska elämääni ei ole siunaantunut jälkikasvua ja heidän elättäminen ei kuulu ”kulutustottumuksiini”. Mutta samalla tämän ei tarvitse merkitä mitään kulutushulluuden riemuvoittoa. Enenevässä määrin ymmärtää, että yltäkylläisyyden sijaan elämässä kaipaa niitä muutamia arvokkaita asioita ja hetkiä. Pikaruoka vaihtuu parempaan kulinaristiseen kokemukseen. Massakulutteet vaihtuvat enemmän eksklusiivisempiin ja merkityksellisempiin asioihin. Ne voidaan nähdä oman yksilöllisyyden korostamisen instrumentteina, mutta samalla keinona ympäröidä elämä jollakin merkityksellisellä. Ja tässä kohdassa merkityksellinen tulee ymmärtää ihan jonain muuna kuin aikaisempina vuosina (tästä olisi voinut kirjoittaa oman kohtansa, mutta jätetään se tähän – ne, jotka eivät ymmärrä eivät omaa edellytyksiä ymmärtää vaikka rautalangasta vääntäisin asian).

Anteeksianto. Elämäni vaikein asia. Myönnetään. Omituisinta on, että entistä pahempien vaikeuksien kohdatessa elämääni, olen oppinut antamaan vähemmän tuskaa aiheuttaneille anteeksi. Jotenkin heidän tuottama kipu tuona kyseisenä hetkenä on alkanut tuntua niin mitättömältä. Ehkä jonain päivänä opin antamaan anteeksi ilman tuota ”vielä suurempaa tuskaa”. Ihan jo siitäkin syystä, että elämäni viimeiset hetket tulisivat olemaan niin helvetinmoista tuskaa, että voisin oppia antamaan anteeksi elämääni kuuluneille pettymyksille aikaisemmin. Ehkä tähän tulee palata viisikymppisenä… jos se tullaan näkemään.

Noin. Siinä kirjoitus itselleni ja itseni kunniaksi. Toivottavasti antoi edes jollekin toiselle jotain ajattelemisen aihetta tai ärsytti omahyväisyydellään.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s