Katse silmien takaa

The Whon kappale ”Behind Blue Eyes” on yksi rock-historian hienoimpia balladeja. Pete Townshend kirjoitti kappaleen alunperin julkaisematta jääneeseen rock-oopperaan Lifehouse. ”Behind Blue Eyes” oli tarkoitus olla kappale oopperan vihollisen näkökulmasta katsottuna. Lopulta kappale ilmestyi Who’s Next albumilla vuonna 1971.

On tietenkin sattumaa, että minä olen syntynyt samaisena vuonna. Mutta se ei ole sattumaa, että viime aikoina kappale on soinut soittolistallani useampaan kertaan. Eräät silmät joita olen seurannut pitkään ovat isäni silmät. Rakas isäni sairastui jo vuosia sitten kohtalokkaaseen altzheimerin tautiin. Kuten kuvaan kuuluu, niin kesti kauan ennen kuin tauti kyettiin diagnosoimaan. Ja diagnoosi tuli liian myöhään. Sairaus oli edennyt niin pitkälle, että mitään ei voitu tehdä. Lääkitys, joka hidastaa sairauden etenemistä ei kyennyt enää auttamaan isääni.

Hitaasti, mutta vääjäämättömästi jouduin seuraamaan kuinka se tuttu mies silmien takana loittoni katseessa kauemmaksi ja kauemmaksi. Lopulta minunkin oli todettava, että silmien takaa katsova mies ei ollut enää isäni. Olin menettänyt hänet lopullisesti.

But my dreams
They aren’t as empty
As my conscience seems to be

Tiedän, että Townshend ei yllä olevaa säettä kirjoittaessaan tarkoittanut altzheimerin tautia, mutta minulle nuo rivit kuvaavat isääni juuri tällä hetkellä. Silmien takaa katsoo takaisin tyhjyys. Jossain tuolla kaukaisuudessa on se mies, joka ei enää ole läsnä.

Ajoittaiset raivokohtaukset kertovat isäni turhautumisesta. Jossakin siellä harmaan tyhjyyden takaa yrittää kurottaa käsiään se elämää täynnä oleva mies, mutta koskaan kädet eivät riitä ylittämään kuilua. Yritän olla ottamatta itseeni kaikkia niitä haukkuja ja kirouksia, joita hänen suustaan päin kasvojani syljetään; se on sairaus, joka miehessä puhuu. Mutta valehtelisin, jos en tunnustaisi sanojen minuun sattuvan.

Viime viikolla minun oli tehtävä kivulias päätös ja sijoittaa isäni lopullisesti hoitokotiin. Äitini olisi vielä halunnut miehensä takaisin vierelleen, mutta omaishoitajana toimiminen on romahduttanut hänen terveytensä. Niin paljon kuin se sattuikin, minun piti lyödä sosiaalihoitajien kanssa käydyssä palaverissa nyrkki pöytään ja sanottava sanat: ”Isä ei palaa kotiin!”

Äitini rakkaus isääni kohtaan on koskettavaa. Samanlaista omistautumista toiselle saa hakea meidän ”itsenäisten” ihmisten aikakaudelta. Kuinkahan kusessa me tulemme olemaan, kun saavutamme vanhempieni iän? Meillä ei ole edellytyksiä huolehtia toisistamme, koska itsenäisyys; yhteiskunta tuskin kykenee hoitamaan yhtä kymmenesosaa nykyisistä toimistaan, koska kilpailukyky. Ja tästä kaikesta me saamme kiittää vain ja ainoastaan itseämme. Niin helvetin hyvin me olemme petimme pedanneet.

Mutta kaikella on rajansa. En anna äitini rakkauden isääni kohtaan koitua hänen kohtalokseen. Aivojensa tilasta huolimatta isäni on edelleen ikäisekseen voimakas. Vaikka hän ei koskaan tietoisesti haluaisi äitiäni satuttaa, niin tällä hetkellä sairaus vie miestä ja miehestä on tullut matkustaja. Kun mies raivoaa olemattomista asioista ja hakkaa pöytää, niin mikään ei takaa etteikö seuraavalla kerralla lyönti osuisi jonnekin muualle kuin pöytälevyyn.

selfiii

Olen perinyt isäni harmaan siniset silmät. Kun seuraan vanhempieni vanhenemista, niin tahtomattaan tulee ajateltua omaa ikääntymistä. Mitä minulle kuuluu kun saavutan heidän ikänsä? Missä vaiheessa minun silmieni takaa alkaa maailmaa katselemaan joku muu kuin se, joka sieltä nyt tarkastelee ympäristöä? Kuka sen muutokseen huomaa? Jos tilanne sitä vaatii, niin onko tuolloin kehitetty jotain parempaa lääkitystä aivojen rappeutumiseen?

Lapsena käännyin isäni puoleen elämää askarruttavissa kysymyksissä. Jos jotain olen häneltä oppinut, niin se on omien aivojen käyttäminen. Isäni ei ollut kouluja käynyt tai oppinut, mutta omaa päättelyänsä hän osasi käyttää. Ja siihen hän aina rohkaisi minua. ”Käytä aivojasi. Ajattele päälläsi, että miten se menee.” Nyt häneltä tuo ”elämän oljenkorsi” on sanonut sopimuksensa irti. Miehen keho elää, mutta minä olen jo menettänyt isäni.

Ja minä jos joku tiedän, että isäni on tehnyt virheitä elämänsä aikana. Hän on ihminen ja me ihmiset teemme virheitä. Me jopa toistamme samoja virheitä vuodesta toiseen. Sen verran ”älykkäitä” me olemme. Jos jonkin olen näinä vuosina oppinut, niin se on päästää irti vanhempieni syyllistämisestä. Oidipuskompleksi ja sen kautta elämän eläminen pitää saattaa omaan arvokkaaseen päätökseensä viimeistään nelikymppisenä. Jos tähän ikään mennessä ei ole ymmärtänyt omien vanhempiensa olevan ihmisiä muiden joukossa, niin ei kannata etsiä sen kauempaa ongelmien syytä, seurausta ja alkuperää.

Onnellinen ihminen ymmärtää omien vanhempiensa kuolevaisuuden ja juuri sen takia oppii arvostamaan heitä ja heiltä opittuja taitoja. Joskus näiden oppien puuttuminen on se suurin opetus. Omien aivojen käyttäminen ja oman tien  kulkeminen on se, minkä olen isältäni oppinut. Aina voi verrata omaa elämäänsä toisten elämään, mutta jokainen vertailuun laitettu hetki on oman elämän tuhlausta. Mallia voi ottaa toisista, mutta kuten maalauksessa, malli on vain kartta jonka avulla suunnistetaan haluttuun paikkaan. Se ei ole se paikka. Tästä kaikesta saan kiittää isääni. Valitettavasti hän on siirtynyt jonnekin muualle, josta ei enää löydetä takaisin…

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Katse silmien takaa

  1. Paluuviite: Born Under a Bad Sign – SchizoBlog

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s