Born Under a Bad Sign

Albert Kingin levyttämä kappale ”Born Under a Bad Sign” (1967) on pyörinyt useasti mentaalisella levylautasellani viimeisten viikkojen aikana. Yritän olla kuulostamatta huonolta blues-kappaleen tulkinnalta, mutta Kingin biisin voidaan sanoa kuvaavan viimeisiä kuukausia elämässäni.

Olen jo kirjoittanut isäni altzheimerista. Sen myötä äitini horjuva terveys näyttää huonontuneen lopullisesti. Alkusyksyn tuoma toiveikkuus on poissa ja olen taas viettänyt aikaa äitini sairasvuoteen vierellä. Ennen osaston eristyshuoneeseen astumista on vedettävä suru pois kasvoilta ja pyrittävä hymyilemään; olkoot kuinka vaikeaa tahansa. Onni onnettomuudessa on suun eteen vedettävä hengityssuoja, mutta silmien on hymyiltävä. Käsiin vedettävät kumihanskat estävät tehokkaasti kosketuksen hellyyden.

Äitini puhuu avoimesti kuolemastaan. Yritän kääntää keskustelun muualle, mutta tiedän ettei amerikkalainen feelgoodismi auta. On pilviä, joilla ei ole hopeisia reunoja. Ne ovat synkkiä ja mustia; tämän huoneen pilviä. Ja kaikesta huolimatta tässä huoneessa on lämpöä. Kaikki ne vuosien repimät ristiriidat ovat kaukana selän takana. On tullut aika puhua asioista niiden omilla nimillä ja niihin oikeasti kuuluvilla tunteilla.

Isäni istuu omassa huoneessaan katsellen pari viikkoa sitten tuotuja neilikoita; hänen mielikukkiaan. En tiennyt aikaisemmin isäni olleen kukkien kauneudesta herkistyvää laatua. Lapsena hän kuulemma kasvatti neilikoita ja ihaili niiden punaista hehkua pohjois-pohjanmaan lyhyessä kesässä. Isäni istuu sängyllään eikä enää tunnista minua. Vasta kun kerron hänelle kuka olen, isäni muistaa minut ja alkaa hymyilemään.

Born under a bad sign
I been down since I begin to crawl
If it wasn’t for bad luck, I wouldn’t have no luck at all

Kumpikin vanhemmistani on syntynyt 1938. He kasvoivat Suomen jälleenrakennuksen aikana aikuisiksi eikä kummankaan ennuste ollut kehuttava. Äitini menetti suuren osan kuulostaan sairauden seurauksena vauvana. Koulussa hän ei pärjännyt, koska ei kyennyt seuraamaan opetusta. Mitään avustajaa hänellä ei koskaan ollut. Huono kuulo oli tuohon aikaan oma vika eikä mikään vamma. Koulun jälkeen hän ei päässyt opiskelemaan vammaisten kouluihin, koska ei ollut tarpeeksi vammainen ja normaaliin jatkokoulutukseen ei kuuroja otettu. Ainoa mahdollisuus, mitä hänelle jäi, oli muuttaa umpimielisestä maaseudulta Helsinkiin. Täällä hän sai ensimmäisen kuulokojeensa ja sai osan kuulostaan takaisin.

Isäni oli kotoisin köyhistä oloista. Lapsuudessa nälkä oli hyvin tuttu vieras kotona. Yksi talvi jäi koulua käymättä, koska hänellä ei ollut kenkiä. Kuulostaa melkein uskomattomalta näinä yltäkylläisyyden aikoina, mutta sellaista elämä oli 1940-luvun Pohjois-Suomessa.

Vanhempieni lohduttomasta alusta huolimatta (tai ehkä juuri siksi) he opettivat minut aina suuntaamaan elämäni eteenpäin. Koskaan ei saanut syyttää olosuhteita, vaan aina tuli tehdä jotain oman tilanteen parantamiseksi. Ja se piti tehdä itse. Älkää siis ihmetelkö mistä ärsyttävyyteen saakka yltyvä jääräpäisyyteni on kotoisin.

Mutta vanhempieni elämän ehtoolla olen oppinut heiltä vielä tärkeämmän asian. Kaikesta kivusta ja vaivasta huolimatta he rakastavat toisiaan järkkymättömästi. Vaikka isäni sairaus romahdutti äitini terveyden, niin silti kaipaus toisen luokse on kova. Jokainen mahdollisuus vierailla toisen luona käytetään vääjäämättä. Ajatukselle väsymyksestä tai kyllästymisestä ei suoda mitään tilaa; toisen luokse mennään.

Kun kuuntelen tuttavapiirini ihmissuhdeongelmia, niin ne tuntuvat pikkumaiselta kitinältä. Tämä ei ole näiden ongelmien vähättelyä, mutta samalla meidän tulisi pitää mielessä se etuoikeus, mikä meillä on. Meillä on varaa valittaa pikkujutuista. Kyllähän ne ongelmilta tuntuvat, kun suuremmista ei ole kokemusta tai tietoa. Vaimon paksuuntunut perse on toiselle ylivoimainen este; on pakko hakea merkityksetöntä ja puolta nuorempaa panoseuraa baarista. Mies ei ymmärrä, kun nainen on hiljaa. Koska ei viitsitä itse aukaista suuta, niin on pakko hakea eroa miehestä. Kaikkea muuta tulee tehtyä, mutta ei oltua rehellinen toiselle tai itselleen.

Vanhempieni joutsenlaulua seuratessa kaikki tämä tuntuu niin vieraalta. Ja kuka minä olen ketään arvostelemaan? En kukaan. Enkä siksi lähde osoittelemaan sormella tätä enempää. Kuvailen vain tätä vierauden tunnetta, joka mieleni on vallannut näiden viimeisten viikkojen aikana. Kuoleman lopullisuus ja vaihtoehdottomuus muistuttavat avoimuuden ja vaihtoehtojen merkityksestä. Tulee aika, jolloin se kaikki päättyy; ei ole enää seuraavaa kulmaa kulman takana. Mahdollisuudet on kaluttu loppuun. Edessä on tyhjyys ja ei-mitään. Päätepiste ja loppu ilman uutta alkua.

Hard luck and trouble is my only friend
I been on my own ever since I was ten

Ehkä noilla riveillä piilee se kaikkein syvin viisaus. Jos epäonni ja ongelmat ovat ainoat ystävät, niin miten voi hävitä… niihin voi elämässä luottaa. Näin Albert Kingin biisi on itse asiassa kappale onnesta ja pärjäämisestä. Kuten lopulta jokainen blues-biisi… juuri näiden synkkien pilvien alla, joilla ei ole hopeisia reunuksia eikä valoa tunnelin päässä löytyy se tumma meri, jossa sijaitsee niemi… Toivoniemi.

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Born Under a Bad Sign

  1. Vierauden tunne on hyvin ikävä seuralainen 😦 kokemusta on ihan lähiajoilta.
    Toivotan sulle rohkeutta ja voimaa.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s