Me suomalaiset rakastamme renttujamme. Suurin suomalaisista rentuista on tietenkin Irwin Goodman. Juoppo renttu, joka antoi täyslaidallisen hyville tavoille, herroille ja milloin millekin. Kansan syvien tuntojen ja olojen tulkki. Aito suomalainen mies… koska Irwin on kuollut, niin hänestä ei saa sanoa mitään pahaa. Joten puhutaan jostain ihan muusta, mutta hyvin samanlaisesta ilmiöstä.
Yhdysvaltojen seuraava presidentti tulee olemaan Donald J. Trump. Mikään ei voisi meidän suomalaisten mielestä tällä hetkellä olla vastenmielisempää kuin tämän tosiasian hyväksyminen. Ei näytä Suomessa asuvilla amerikkalaisillakaan menevän. Työpaikallani yhdysvaltalaiset työkaverini näyttivät aamulla voivan pahoin. Joku sanoi käyneensä oksentamassa aamulla kuultuaan uutiset äänestystuloksesta.
Miten tässä näin pääsi käymään? Kaikkenhan piti näyttää hyvältä Clintonin voiton suhteen. Uutisfiltterien luomasta kuplasta katsoen Trumpin voitto piti olla sula mahdottomuus. Ja niin siinä siitäkin huolimatta pääsi käymään. Amerikan-Irwinistä tuli presidentti. Trump on renttu siinä missä Irwin, mutta hän on helvetin rikas ja ainakaan julkisesti hän ei rehvastele päihdeongelmallaan. Kaikella muulla hän näyttää rehvastelevan, mutta ei mennä siihen…
Miksi meillä suomalaisilla sitten on niin vaikea sulattaa Trumpin voittoa? – Me emme yksinkertaisesti ymmärrä kovinkaan hyvin amerikkalaisia. Trumpia äänestäneet eivät olleet pelkkiä punaniskaisia valkoisia vihaisia miehiä raamattu-deltan sisäpuolelta. Heidän äänillään Trump ei olisi koskaan saavuttanut voittoa. Trumpia äänekkäimmin kannattaneet ja häntä rakastaneet äänestäjät olivat varmasti juuri näitä vihaisia WASPeja, mutta enemmistö häntä äänestäneitä edustivat aivan muita sosioekonomisia ryhmiä. He eivät välttämättä ihannoineet Trumpia eivätkä rakastaneet häntä, mutta vielä vähemmän he ihannoivat ja rakastivat Hillary Clintonia. Ja tätä meidän on hyvin vaikea ymmärtää.
Mutta kävelläänpä muutama maili entisen amerikkalaisen keskiluokan saappaissa. Vielä 1990-luvulla tuolla keskiluokalla meni suhteellisen hyvin. Detroitissa valmistettiin autoja, kansa äänesti demokraatteja ja tulevaisuus näytti siltä, miltä se oli näyttänyt vuosikymmeniä… hyvältä. Heinäkuun 18. päivänä 2013 kaupunki hakeutui konkurssiin. Siis kaupunki hakeutui konkurssiin. Nykyään kaupunki on suosittu valokuvauskohde, koska siellä on niin paljon hylättyjä kortteleita, joiden rapistuminen innostaa hipsteri-kansaa etsimään sitä täydellistä kuvakulmaa ubraanista dekadenssista.
Michiganin osavaltio (jossa Detroit sijaitsee) on aina ollut voimakasta demokraattien kannatusaluetta. Eilen Donald Trump voitti Hillary Clintonin juuri tällä vahvalla demokraattien alueella. Ja sama ilmiö näkyi kaikkialla pienillä teollisuusalueilla Ohiossa, Pennsylvaniassa ja Wisconsissa, joissa perinteisesti ei ole ollut koulutettua väestöä. Ja äänestyspäivänä sosioekonomisesta statuksesta huolimatta jokaisella äänestäjällä on yksi ääni annettavana.
Miksi näillä alueilla asuva amerikkalainen antaisi äänensä sitä perinteistä poliittista järjestystä edustavalle ehdokkaalle, joka ei ole tuonut heidän elämäänsä mitään muuta kuin kurjuutta viimeisten 20 vuoden aikana? Eivät he välttämättä Trumpista pidä, mutta hän edustaa jotain muuta kuin sitä status quo’a, joka on pettänyt heidän luottamuksen kerta toisensa jälkeen. Mitä väliä sillä on, että ehdokas on öykkäri ja käyttäytyi kampanjan aikana täysin epäpresidentillisesti.
Presidentillisiä puheita pitänyt Obama ei heidän omanarvontuntoa kyennyt parantamaan vaikka työllisyys näillä alueilla oli kohentunut huomattavasti viimeisten vuosien aikana. Taloudellisen aseman kohentuminen ei ollut tarpeeksi suuri kompensoidakseen sitä nöyryytystä, mitä tuo kansanosa on saanut osakseen. Olisiko mikään riittänyt? – Hyvä kysymys, johon kukaan ei osaa varmuudella antaa vastausta.
Me kaikki eurooppalaisessa kuplassamme ymmärsimme väärin Trumpin sloganin ”Make America Great Again!”. Levitimme sosiaalisen mediassa kuvaa, jossa Trumpin kampanjalippiksen sisäpuolella oli ”Made in China” -merkki vaikka se oli feikki. Aidot Trumpin lippikset oli valmistettu Yhdysvalloissa… tai ainakin niin niissä luki. Nyökyttelimme päitämme, kun meidän suosikki Hillary ihmetteli Trumpin slogania, koska Amerikkahan on edelleen suuri. Vaikka neljä vuotta sitten ihailimme Jeff Danielsin roolisuoritusta The Newsroomin ensimmäisessä jaksossa, jossa hän murtaa Amerikan suuruuden.
Yhdysvallat voi olla suuri talouden mittapuilla, mutta nöyryytetyn keskiluokan mielissä se ei sitä ole. Kun luin muutama kuukausi sitten Michael Mooren blogipostauksen ”5 Reasons Why Trump Will Win” ajattelin mielessäni ”voi vittu!”. Jossain mieleni perimmäisessä nurkassa tiesin hänen puhuvan totta. Suuri Amerikka, josta Trump puhui tarkoitti keskiluokan menetetyn itsetunnon palauttamista. Tunnetta siitä, että voi nostalgisesti kuunnella työmatkalla Bruce Springsteenin ”The Riveriä” työväen uurastuksesta, mutta kotona odottaa se keskiluokkainen unelma.
Jostain kumman syystä demokraatit osaavat mokata ”miljoonan taalan paikkansa”. Suurella todennäköisyydellä Bernie Sanders olisi voittanut Trumpin vaaleissa. Mutta Sanders oli myrkkyä Wall Streetille, jota Hillary edusti (ja jota on kaikki nämä vuodet edustanut Obama). Trump tuli politiikan ulkopuolelta ja sen takia hänessä nähtiin mahdollisuus ja osittain melkein messias. Meillä Suomessa samanlaista politiikan ulkopuolelta tullutta vapahtajaa edusti Martti Ahtisaari vuonna 1993. Suomi oli tuolloin syvällä lamassa ja demareilla välähti ottaa Ahtisaari ehdokkaaksi. He järjestivät avoimet esivaalit, jossa oli suurta amerikan-tunnelmaa. Ja loppupeleissä Ahtisaari luuttusi lattiaa Elisabeth Rehnillä helmikuussa 1994.
Meidän ei siis tule ajatella Trumpia Soinina, vaan Ahtisaarena; politiikan outsiderina, joka ei ole systeemin saastuttama. Samalla tavalla Ahtisaari esti lasikaton murtamisen kuin eilen Trump Yhdysvalloissa. Euroopassa halutaan eilinen tulos nähdä esimerkkinä amerikkalaisesta misogyniasta ja osittain se onkin sitä. Mutta hyvin suurelta osin se on ihan jotain muuta.
Aina yhtä ärsyttävä Katie Hopkins avasi sanaisen (ja saastaisen) suunsa Daily Mailin sivuilla päivällä.
Trump’s triumph has crushed the lefty luvvies, useless pollsters, multicultural mafia and gender Nazis who refuse to listen to regular people. So, from a Brexiteer, thank you America
Trumpin voitossa ja brexitissä ei ole pelkästään kyse valkoisen vihaisen miehen (ja heidän mielisten) protestista. Nykyinen monimutkaistunut digi-urbaanikulttuuri näyttäytyy uhkana oman arvonsa menettäneelle elämäntavalle. Samoin hurskastelun määrää ei voi edes mitata. Olen istunut baaripöydässä alkuillasta kuunnellen kuinka Trumpin ”grab ‘em by the pussy” -puheita kauhistelevat kaverini, joiden kanssa on tullut puhuttua ja tehtyä huomattavasti törkeämpiäkin. Myönnetään, että emme ole kampanjoimassa maailman vaikutusvaltaisimpaan virkaan, mutta kuiteskin… ja kuinka me olemme saattaneet unohtaa Bill Clintonin ja Monica Lewinskyn ”sikarituokiot”? Oikeasti?
Ei mennä ”rapakon taakse” vaan ajatellaan tuota aitoa suomalaista miestä. Meneekö hänellä hyvin? Kohdatessaan vihaisen anarko-feministin, hänen kasvoilleen räkäistään ”miesoletettu!”. Ranskalaisen nykyfilosofian kiemuroita opiskelleena teoreettiset koukerot tuon räkäisyn takana avautuvat minulle helposti, mutta meidän antisankarimme pyyhkii sylkeä kasvoiltaan ja ihmettelee, mitä juuri tapahtui. Itsekin tulen joskus ajatelleeksi, että onko naisena oleminen noin kivuliasta vai onko kyseessä vain äärifiiliksen hakemista. Valitettavasti usein näyttäa, että jälkimmäinen vaihtoehto on se primus motor toiminnan taustalla.
Välillä tuntuu, että me emme oikein pidä toisistamme. Ja painotan tuota sanaa (toinen) tarkoituksella. Kaiken hössötyksen keskellä meidän sietokykymme toiseudelle on vähentynyt merkittävästi. Toista mieltä ei saa olla. Eri mieltä saa olla, mutta vain hyväksyttyjen rajojen sisäpuolella. Elän niin sanotussa puna-viherkuplassa, jossa maahanmuuttokriittisiä ei siedetä. Jos myöntäisi julkisesti äänestäneensä perussuomalaisia, niin olisi auttamattomasti sosiaalisessa paitsiossa. Viimeisten vaalien jälkeen ihmeteltiin, että miten joku voi äänestää persuja. Eihän sellaisia edes kukaan tunne.
Emme taida tuntea toisiamme kovinkaan hyvin. Meillä suomalaisilla ei ole sitä luksusta, että voisimmme olla yhtä jakautuneita kuin amerikkalaiset. On luotava suhteita toisiimme näkökantojen eroista huolimatta. Ja ehkä näin me voimme nähdä, että eivät ne näkemykset niin kaukana toisista ole. Me olemme rakentaneet aika helvetin hyvän maan ja emme me kovinkaan huonoa kansaa ole. Erimielisyys kuuluu demokratiaan ja sitä on siedettävä. Ei pidä olla pikkumainen näissä asioissa.
Aikoinaan ”Höblärillä” oli hieno kampanja, jonka sanomana oli ”Rakastu suomenruotsalaiseen”. Sen voisi päivittää: ”Rakastu ihan toisenlaiseen”. Ja ei tarkoita, että pitää mennä naimisiin, mutta ymmärrätte järkevinä ihmisinä, mitä tarkoitan. Rakkautta toiseen. Rakkautta kauimmaiseen, ei vain siihen lähimmäiseen…
SchizoBlog 