Kehoon kirjoitetut

Alkuviikosta törmäsin Twitterissä kampanjaan Tissiviikko. Kyseessä on kampanja, jossa naiset haluavat normalisoida rintansa. Ja tässä mielessä kampanjan ideoilla on pointti. Mitään muuta ihmisen kehon osaa ei ole yliseksualisoitu kuin naisten rintoja. Mies voi kulkea julkisella paikalla ilman paitaa, mutta nainen ei.

Ei myös mennyt kovinkaan kauan aikaa, kun tämäkin kampanja leimattiin militantti-feministien hyökkäykseksi miehiä vastaan. Jotkut tähän kampanjaan osallistuneet varmaan tähän kategoriaan lukeutuvat. Minä en Twitter-kamppista tällaisena näe. Näen sen oireena huomattavasti laajemmasta ilmiöstä.

Se, että ihminen on yliseksualisoinut jonkun ruumiin osan, ei ole yllättävää eikä sen edes pitäisi meitä hämmentää. Silläkin uhalla, että hieman astun Tissiviikon sanoman varpaille, väitän ihmisen ylimerkityksellistäneen koko ihmiskehon. Rintojen yliseksualisointi on vain räikein ja ilmiselvin ilmentymä tästä ilmiöstä.

Punahiuksiset ovat temperamentisia ja äkäisiä. Lihavat ovat leppoisia. Matalaotsaiset ovat yksinkertaisia. Kierosilmäiset ovat vajaaälyisiä… listaa voidaan jatkaa vaikka kuinka pitkään. Samoin kulttuurilliset erot tuottavat vielä lisää esimerkkejä. Kysymys on samasta asiasta; kehollisille ominaisuuksille annetaan merkityksiä, joita niillä ei ole. Ja mikään tieteellinen edistys ei näytä tätä tendenssiä vähentävän arjessa.

kraniometriaa

Kraniometria eli kallonmittaus katsottiin aikoinaan tieteelliseksi metodiksi, jolla voidaan erotella älykkäät ihmiset vähemmän älykkäistä. Se kuului laajempaan tieteenhaaraan, jota kutsuttiin antropometriaksi, jossa mitattiin ihmisen kehon suhteita ja rakennetta. Vaikka me tänään voimme naureskella tälle pseudotieteelliselle touhotukselle, niin me toimitamme joka päivä jatkuvasti samanlaista mittaamista. Me mittailemme toisiamme ja itseämme sekä merkityksellistämme kehojamme sen pohjalta.

Vaikka Tissiviikko taistelee naisten rintojen yliseksualisointia vastaan (aivan oikeutetusti!), niin siitä huolimatta tämän kaiken takana on meidän seksuaalisuutemme. Itse asiassa näen koko meidän aikakautemme ongelmien johtuvan seksuaalisuudesta, mutta palaan siihen joskus toisten tarkemmin. Puhutaan asiasta tällä kertaa teoreettisella ja filosofisella tasolla.

Valaistakseni näkökulmaani on pysähdyttävä Arthur Schopenhauerin (1788 – 1860) rakkauskäsityksen äärelle. Schopenhauer on tunnettu pessimismistään, mutta samalla hän on yksi niistä harvoista filosofeista, jotka ovat ottaneet rakkauden ja rakastumisen vakavasti. Filosofien tympeys rakkautta kohtaan on varmaankin johtunut siitä, että heidän ylistämä ihmisen rationaalisuus heittää häränpyllyä rakkauden kohdalla. On siis parempi sulkea ulos tuo anomalia ja työntää pää pensaaseen (tai perseeseen) kuvitellen, että sitä ei ole olemassa.

Schopenhauer ei luovuttanut näin helposti. Tämä ihmisen irrationaalinen puoli vaati oman selityksensä. Miten muuten niin rationaalinen ihminen käyttäytyy irrationaalisesti rakastuessaan? Schopenhauer katsoi, että ihmisen toiminnan taustalla vaikutti voimakas elämäntahto (Wille zum Leben). Se on kaikkien olentojen sisäsyntyinen pyrkimys elää ja lisääntyä (lisätä elämää).

Rakkauden päämäärä ei ole yhteenkuuluvuus, yhteisymmärrys eikä viihtyminen. Romantiikka on elämäntahdon ilmentymä, jonka päämääränä on lisääntyminen eli elämän lisääminen. Aikakautensa mukaisesti Schopenhauer typisti lisääntymisen lasten hankkimiseen, mutta se voidaan nähdä enemmän teoreettisena ja filosofisena elämän lisäämisenä. Rakkauden on niin sanotusti kannettava hedelmää (sic). Näin esimerkiksi homoseksuaalinen suhde voidaan myös selittää schopenhauerilaisittain (palaan tähän tuonnempana… just wait for it!).

Kun elämä ei lisäänny, niin rakkaus ei voi syntyä. Näin ns. täydelliset pariskunnat eivät löydä toisiaan vaikka jokainen heidän ympärillään näkee asian toisin. He eivät näe heidän elämäntahtojen väliseen ristiriitaan. Ja samoin läheiset jaksavat ihmetellä toisten parinvalintaa. ”Mitä he näkevät toisissaan?” Ja siinäpä se – he eivät näe yhtään mitään, vaan ovat elämäntahdon vietävänä. Schopenhauer katsoi, että meidän rationaalinen minämme on sulaa vahaa elämäntahdon edessä, joka on tiedostamatonta.

Meidän elämäntahto etsii toista tahtoa, johon yhtymällä syntyisi entistä parempi tahto tai ihmisyksilö. Yksinkertaistaen voidaan katsoa, että iso- ja pieninenäisen yhtyessä he saavat sopusuhtaisella nenällä varustettuja jälkeläisiä. Sen takia elämäntahto ajaa heidät yhteen. Mutta tämä on esimerkkinä banaali ja sitä ei tule ottaa liian kirjaimellisesti. Mutta mainio esimerkki siitä, miten me ylimerkityksellistämme toistemme ulkoisia ominaisuuksia. Ja kaikkihan me tiedämme, mitä isonenäisistä miehistä sanotaan… ja he ovat aivan oikeassa, heillä on iso nenä.

Patsas

Ennen kuin lähdemme tuomitsemaan Schopenhaueria, niin meidän tulee ymmärtää ettei hänellä ollut meidän aikakautemme tiedettä takanaan. Siitäkin huolimatta hän kuvaa meidän arkista elämäämme kaikessa raakuudessaan hyvin tarkasti. Se, että me mittaamme jatkuvasti toisiamme, johtuu meidän seksuaalisuudesta. Voimme selittää itsellemme ja toisillemme kuinka ulkoiset tekijät eivät merkitse meille mitään, mutta ne merkitsevät.

Me (tai ainakin osa meistä) etsimme suurta rakkautta, joka täydellistää elämämme, mutta Schopenhauerilla on ikäviä uutisia meille; onnellisuus parisuhteessa on mahdottomuus, koska sen päämäärä on elämän lisääminen ei onnellisuus. Meistä jokainen on varmaankin ollut tilanteessa, jossa toinen edessämme on se ”täydellinen pari”, mutta mikään ei romanttisesti meissä liikahda. Ystävyys ei kuulu rakkauteen.

Ja ehkä tässä piilee meidän aikakautemme suuri ongelma; me etsimme mieluummin onnellisuutta kuin elämän lisäämistä. Elämäntahdolla on aivan muut tarkoitusperät kuin meidän onnellisuutemme. Illico post coitum cachinnus auditur Diaboli (Yhdynnän jälkeen kuuluu paholaisen nauru). Meistä on kasvanut elämälle vihamielisten sukupolvi…

Eikö siis Tissiviikon nostamaa kritiikkiä saisi esittää? Vain idiootti kieltäisi sen. Ihminen oppii parhaiten konkreettisten esimerkkien kautta. Valitettavasti hän usein jää kiinni näihin esimerkkeihin ja ei näe laajempaa ilmiötä niiden taustalla. Mitä enemmän me ymmärrämme antavamme kehojemme ominaisuuksille merkityksiä, joita niillä ei itse asiassa ole, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä me voimme nähdä merkittävät asiat.

Keskittymällä ulkoisiin ominaisuuksiin me katsomme elämäntahdon ohi. Keskitymme epäolennaiseen ja elämä menettää tilaisuuden lisääntyä. On nimittäin yksi elämä jonka lisääntymisen meidän tulee ottaa tosissaan; meidän oma elämämme. Meidän aikakaudellamme ei ole tavatonta rakastua ja elää parisuhteessa ilman jälkeläisiä. Rakkauden hedelmän ei välttämättä tarvitse olla hiekkalaatikolla temmeltävä kura-asuinen pieni lapsi, vaan se voi aivan hyvin olla meidän oma elämämme. Ja tavallaan se palosammuttimen kokoinen kiusankappale on oman elämänsä lisäksi juuri tätä (parhaimmillaan) vanhemmilleen… oman elämän jatke.

Olen aikaisemminkin ilmaissut, että näen aikakautemme elämälle vihamieliseksi. Se ei välttämättä ole tarkoituksellista. Kulttuurimme ja teknologiamme on asettanut ihmisen sellaiseen positioon, johon hänellä ei ole edellytyksiä olla. Tissiviikon kaltaiset kampanjat osallistuvat omalta osaltaan herättämään meidät tähän tosiasiaan. Mutta kunhan niistä ei tule itsetarkoituksellisia projekteja, jotka toimivat ainoastaan uusina lappuina silmiemme edessä.

Schopenhauer vaikutti suuresti toiseen tahto-filosofiin Nietzscheen, joka peräänkuulutti yli-ihmisen aikaa; ei uutta suurta ihmistä, vaan ihmisen käsitteen ylittävää. Ja juuri sinne meidän tulee tähdätä… ei pelkkiin tisseihin, mutta niistä on hyvä aloittaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s