Suuri kusetuksen metsästys

Tällä viikolla katsoin pitkään ”listalla” olleen Requiem for the American Dream (2015). Heti alkuun pitää mainita, että en ole mikään suuri Noam Chomsky -fani, koska osittain hän edustaa sitä arvokonservatismia ja -traditionalismia, jota vastustan.

Elokuva on hyvin pitkälle hänen monologia, mutta ansaitsee tulla mainituksi (on katsottavissa YLEn Areenassa vielä jonkin aikaa). En käy läpi kaikkea Chomskyn argumentteja, mutta avaudun niiden herättämistä ajatuksista, koska luulen ymmärtäneeni jotain… ainakin itselleni tärkeää.

Vaikka dokumentin nimi on Requiem for the American Dream, niin sitä voidaan tarkastella länsimaisesta näkökulmasta laajemminkin. Halusimme tai emme, niin amerikkalainen kulttuuri on ollut valtakulttuuria länsimaissa 1900-luvun jälkipuoliskolta tähän päivään. Ja nyt se on romahtamassa silmiemme edessä. Tähän ei ole syynä Donald Trump, vaan hän on pelkkä oire sairaudesta, joka kulttuurillamme on ollut jo pitkään.

Tiivistän ja kärjistän Chomskyn esittämän kritiikin kahteen hyvin kontroversiaaliseen väittämään:

  1. Raha pyrkii rajoittamaan demokratiaa.
  2. Pääoma vihaa kapitalismia.

Kummatkin tähtäävät samaan päämäärään; vapauden rajoittamiseen ja sen lopulliseen kieltämiseen.

Aloitan ensimmäisestä. Raha ja demokratia eivät kulje käsikkäin. Eivät ole koskaan kulkeneet. Jo Aristoteles ymmärsi, että valtion kansalaisten täydellinen vapaus johtaisi enemmistönä olevan köyhälistön hyökkäykseen rikkaita vastaan. On tietenkin kansanosia, jotka pitävät tätä jopa haluttavana, mutta jokainen vähäiselläkin älyllä varustettu yksilö ymmärtäisi tämän johtavan kaikkia repivään anarkiaan… koska rikkaiden ryöstäminen johtaisi siihen, että jotkut kykenisivät haalimaan suuremman ryöstösaaliin ja heistä tulisi seuraavan ryöstöaallon kohteita… loputon kierre.

Rationaalisin ja rauhanomaisin ratkaisu tähän sosiaalisen eriarvoisuuden esiintymiseen yhteiskunnassa olisi eriarvoisuuden vähentäminen. Tämä ei tarkoita eriarvoisuuden päättymistä, mutta sen aiheuttamien vahinkojen vähentämistä. Käytännössä tämä tarkoittaa tulonsiirtoja varakkaammilta vähemmän varakkaammille… eli veroja.

Irrationaalisin ja vihamielisin ratkaisu on sosiaalisen eriarvoisuuden kärjistäminen ja vähemmän varakkaan enemmistön varallisuuden vähentäminen ja varakkaimman vähemmistön varallisuuden lisääminen. Valitettavasti tämä jälkimmäinen vaihtoehto näyttää olevan se polku, jota olemme koko maailmassa lähteneet kulkemaan.

Nihilismin riemuvoitto

Miten me olemme voineet päätyä globaalisti näin järjettömään lopputulokseen? – Nujertamalla meidän eettinen selkäranka. Jos jollain voitaisiin aikakauttamme kuvata, niin se olisi selkärangattomuus. Ja tämä kritiikki, koskee niin itseäni kuin sinuakin. Me olemme arvomaailman matelijoita… alimmassa liejussa luikertelivia myötäilijöitä. Mutta älkäämme masentuko, koska tämä on ollut johdonmukaisen ja järjestelmällisen (ei välttämättä täysin tietoisen) agitaation päämäärä.

Dokumentissa Noam Chomsky muistelee hartaasti 1960-luvun ihmisoikeusliikkeen nousua. Valtaa pitänyt eliitti huomasi asemansa olevan oikeasti uhattuna. Oli siis tehtävä jotain ja nopeasti. Kuusikymmentäluvun radikalismi nosti kaksi hyvin voimakasta vastaliikettä: massamedian parjauskampanja radikalismia vastaan ja finanssitalouden nousun.

Ei mennyt kauaakaan, kun 60-luvun ”hipistä” tehtiin yleinen naurunaihe. Yhteisöllisyys vaihtui hedonismia ihannoivaan glitteriin. Yksilö nousi kaiken keskipisteeseen (ja on ymmärrettävää, että tämä tendenssi oli jo käynnissä kauan ennen 60-lukua, mutta painotukset muuttuivat huomattavasti). Ehkä räikein esimerkki tästä nähtiin Oliver Stonen elokuvassa Wall Street (1987) legendaarisen ”greed is good” -puheen myötä.

Tätä ei vähennä elokuvan tarinan lopputulos tai Stonen ”kuuskytlukulaisuus”. Oliko ohjaaja-Stone suuren kusetuksen avustaja vai höynäytetty pelle? – Itse olen jälkimmäiseen lopputulokseen päätyvällä kannalla.

Oli miten oli, mutta ammattiliittoihin kuuluvien työläisten määrä on vähentynyt radikaalisti nuoremmissa sukupolvissa, niin Yhdysvalloissa kuin meillä Suomessakin. Vaikka palkkatyötä tekevien määrä ei ole vähentynyt. Huvittavinta on, että ehkä kaikkein puhtaimmin kapitalismin sääntöjä noudattava instituutio yhteiskunnassa, on leimattu vähiten kapitalistiseksi. On kysynnän ja tarjonnan välinen ristiriita, joka määrittää hinnan. Yksittäinen työntekijä ei voi omata samaa neuvotteluasemaa oman työnsä hinnasta kuin järjestäytynyt… that’s capitalism in your face.

Tämä onnistuu kieltämällä yhden yhteiskunnan perustavan arvon yksilön sisällä – solidaarisuuden. Kun yksilöt pistetään taistelemaan omasta hyvinvoinnistaan toisiaan vastaan, niin metsää ei enää nähdä puilta. Suurempi kuva hämärtyy ja lopulta sille tullaan sokeaksi. Vain peto voi ajatella, että yhteisön elättämiseen ei tarvitse osallistua, koska ei itse sitä tarvitse. Tarvitseeko sen enempää viitata esim. verojen kiertäjiin yhteiskunnassamme? – Ihminen heidän sisällä on kuollut. Arvot ovat vaihtuneet hinnoiksi. Vain kvantiteeteillä on ”merkitystä”.

Radikaali regressio

Ei ole sattumaa, että 1960-luvun radikalismiin kuului silloisen tietotekniikan haltuunotto. Hipit olivat ensimmäisiä nörttejä (ja ei ole sattumaa, että termistä ”nerd” tuli suuri pilkan kohde 1970-luvulta lähtien). Internetin vapautuminen kaikkien saataville saattoi olla pahemman luokan virhearvio pääoman näkökulmasta. Yhtäkkiä periaatteessa jokaisella kansalaisella oli sama mahdollisuus levittää tieto kuin perinteisellä medialla. Taas oli tehtävä jotain ja äkkiä.

Koska netin leviämistä ei voitu estää, niin sen avaamat mahdollisuudet tuli pilata tehokkaasti. Jos kerran kaikilla oli mahdollisuus levittää informaatiota, niin sen räjäyttäminen kaikkien kasvoille näyttäytyi keinona. Mitä hervottomampaa silmille räjähtävä informaatio oli, sitä parempi… ergo valhemedia. Pistetään kansa tappelemaan siitäkin mitä heillä leivän lisäksi voi olla – sisällöstä (panem et circenses – leipää ja sirkushuveja kuuluu oikea lause, mutta huvikin on sisältöä).

Kun seuraa mediassa käytävää ”juupas-eipäs” huutelua, niin lähin vertauskohta näyttää löytyvän lastentarhasta. Olemme saavuttaneet ristiriitaisuuden suurimman saavutuksen, mitä kehittyneempää kulttuurimme on, sitä lapsellisimpia meistä tulee. Jossain vaiheessa vaipoista tulee muotia… en yhtään ihmettelisi.

Murheellisinta tässä kaikessa on, että yhteiskuntamme terävin kärki (akateeminen maailma) näyttää astuvan tähän samaan paskamiinaan siinä, missä kuka tahansa muukin. Kun Suomessa yliopistot laitetaan tappelemaan määrärahoista, niin yhteinen etu hämärtyy ja selkäänpuukottamisesta tulee ”uusi normaali”. Asiaa ei edes ymmärretä hävetä. Vanha roomalainen ”hajoita ja hallitse” toimii älykkäimpiinkin kansalaisiin. Ei siis ole ihme, että se osuu ja uppoaa kaikkiin muihinkin… kyse ei ole lukeneisuudesta tai älykkyydestä. Me kaikki elämme samassa arvotyhjiössä (joo joo joo, on vanha termi, mutta sopii tähän).

Se, mikä Noam Chomskyssä minua häiritsee, on hänen haikailu menneiden perään. Myönnän, että itseänikin koskettaa 1960-luvun idealismi ja jonkinlainen viattomuus, mutta se on pelkkä ylimenovaihe kohti jotain muuta. Oma nietzscheläisyyteni peräänkuuluttaa uutta etiikkaa ja koko ihmisen ylittämistä. Paluuta vanhaan ei ole. Raha ja pääoma haluavat seisoa tämän polun edessä… siitä on vahvat todisteet.

En tiedä kuinka sekopäiseltä tämä kaikki näyttäytyy. Vaikka yksityiskohdat voivat heittää metrillä tai parilla, mutta kaukana horisontissa piirtyy selkeä näköala… jotain hyvin merkittävää tässä on.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s