Meissä jokaisessa asuu pieni millenniaali

Jo jonkin aikaa on Facebookissa, Twitterissä ja muualla netissä levinnyt video Simon Sinekin avautumisesta millenniaaleista työpaikalla:

Simon Sinek on tunnettu motivaatiopuhuja ja markkinointikonsultti. Uskon hänen tuntevan aiheensa ja kieltämättä hän käyttää ansiokkaasti retorisia keinoja painottaakseen asiaansa. Mutta en anna tämän hämätä itseäni, koska Sinek kuuluu ehtymättömään luonnon varaan, joka koostuu oman aikansa aikuisista, jotka jaksavat sukupolvesta toiseen närkästyä ”nykyajan nuorista”.

Millenniaalien päähän potkimisesta on tullut sukupolvilaji meille ei-millenniaaleille. Ja juuri tuohon rakoon Sinek takoo. Hän ei puhu millenniaaleille, vaan meille heitä vanhemmille. Osuvasti Sinek näkee, että sosiaalisen median tuoma välitön feedback-tyydytys on verrattavissa alkoholismiin ja uhkapeliin. Kaikki ne aiheuttavat nopean dopamiini-ruiskeen aivoissa. Tähän pieneen annostukseen aivoissamme perustuu kaikki riippuvuus… ja mielihyvä.

Oi sitä ylemmyyden tunnetta, joka meidät valtaa oivaltaessamme uuden heikkouden nykynuorisossa. Mikä ihana mielihyvän aalto sisällämme liikahtaakaan… ja jo tässä vaiheessa oivaltavimmat huomaavat, että olemme astuneet samaan dopamiini-ansaan, mistä Sinek millenniaaleja arvostelee. Auringon alla ei ole edelleenkään mitään uutta.

maisema

Tunnustan, että minulla ei ole suuremmin kokemusta teini-ikäisistä sitten 1980-luvun lopun. Voi hyvinkin olla, että ”epäonnistunut vanhemmuus” on tuottanut täysin katastrofaalisia lopputuloksia koulujemme penkkejä kuluttamaan, mutta noin 15 vuotta 20 – 30 -vuotiaita kollegoja seuranneena en ole huomannut suurempaa eroa varhaisempiin sukupolviin… samat ongelmat, samat typeryydet, samat lahjakkuudet – ihan samaa kuin aikaisemminkin.

Yhdellä poikkeuksella. Me (siis me kaikki; sinä, minä ja kaikki millenniaalit) elämme poikkeuksellisen aivotonta aikakautta. Kuten kaikki aikaisemmat nykynuorison päivittelijät, niin mekin astumme samaan henkiseen liukumiinaan. Nuorison päivittelyn sijasta meidän tulisi kohdistaa kriittinen katseemme meidän aikakauteemme ja siihen kulttuuriin, jota me elämme, hengitämme ja kulutamme päivittäin.

Harvempi meistä sanoo sen suoraan: ”Voi helvetti, että me olemme tyhmiä!” On helppo naureskella toiselta puolelta aitaa Brexitin ja Trumpin puolesta äänestäneille. Voi kun ne osaavatkin olla niin tyhmiä. Vaikka meidän tulisi ymmärtää kaikkien olleen osana rakentamassa sitä kulttuuria, jossa Donald J. Trumpista tuli maailman vahvimman valtion johtaja. Jopa me, joilla ei ollut äänestysoikeutta noissa vaaleissa.

Sinä päivänä, kun me luovutimme television herruuden reality-viihteelle Trump sinetöi voittonsa Yhdysvaltojen presidenttinä. Jos Trump ei olisi astunut ehdolle, niin meillä olisi joku toinen ”trump” hänen paikalla. Me teimme sen; eivät punaniskat bible-beltillä tai autoteollisuuden työttömiksi jättäneet detroitilaiset. Innostuneesti me eurooppalaisetkin kuluttajat ostamme halvempia tuotteita, jotka on valmistettu halpatuotantona muualla. Suomessa kitaristit intoilevat Meksikossa valmistettuja Fenderin kitaroita, joiden hinta/laatu-suhde on erinomainen. Vähemmän tulemme ajatelleeksi, että tuon innostuksen taustalla loistaa kirkkaana punainen ”Make America Great Again” -lippis.

stilldont

Tyhmyyden lisäksi aikakauttamme leimaa korostunut välinpitämättömyys. Me emme välitä suuremmin toisistamme tai luonnosta. Ja tässä kohden suuntaan osoittavan sormeni erityisesti kaikkia ”maailman parantajia” kohtaan. Ihmisten luontoa kuluttavaa elämäntapaa kritisoivia leukojen lonksuttelijoita riittää ihan liiaksi. He itse omassa itseriittoisuudessaan ovat valmiita luopumaan vaikka mistä maallisesta, mutta oikeasti maailmaa he eivät halua muuttaa. Eivät ainakaan maailman ehdoilla.

Jos ihmisellä olisi palava halu muuttaa maailmaa ja siinä eläviä ihmisiä, niin hän ei tuhlaisi aikaansa askeettisten harrasteiden parissa, vaan kouluttaisi itsensä mainosmaailman suurmestariksi. Todellisella maailman parantajalla olisi miljoona seuraajaa Twitterissä ja Instagramissa. Hän osaisi perfomance marketingin optimoinnin kaikki salat ja päivässä hän käyttäisi A/B -testausta sanomansa sanamuotojen hiomiseen enemmän kuin suurten ajatuksen kehittämiseen nenä kirjassa. Käsi ylös te viherpiipertäjät, antifasistit ja muut ituhipit, kuinka monta tuntia tuli näitä asioita hoitaessa tänään käytettyä? – Aivan niin. Minuuttiakaan ei tullut käytettyä näiden asioiden hoitamiseen koko edellisenä vuotena. Ja te ihmettelette miksi ihmiset eivät kuuntele teidän syvällistä sanomaa.

Tämän kaiken taustalla vaikuttaa syvä välinpitämättömyys ympäröivästä maailmasta. Maailmaa ja siinä eläviä ihmisiä ei haluta nähdä sellaisina kuin  he ovat, vaan maailma ja ihmiset halutaan pakottaa siihen muottiin, joka korvien välissä on heille valmiiksi tuotettu. Kun maailma ja ihmiset halutaan pakottaa johonkin ylhäältä päätettyyn muottiin, niin sillä on oma nimi, jonka me kaikki tunnemme – tyrannia. Maailman parantaja ja taivaanrannan maalari ovat savuverhoja joiden taustalla piileksii moni arkielämän pikku-tyranni… mitä enemmän maailman parantamisesta saarnaa, sitä vähemmän omaa napaansa pidemmälle oikeasti osaa katsoa – mark my words!

burn

Diogenes Koira oli yksi tunnetuimmista antiikin Kreikan kyynikoista. Hän asui perimätiedon mukaan saviruukkussa (kyllä, saviruukussa), omisti viitan ja matkamiehen sauvan. Diogenes elätti itsensä kerjäämällä ja hänen kerrotaan olleen ensimmäinen ”kosmopoliitti” (maailman kansalainen), jolla koti oli kaikkialla ja ei missään.

Tarina kertoo, että Aleksanteri Suuri astui eräänä päivänä ulos paistattelemaan päivää palatsinsa ulkopuolelle. Harmikseen hän teki tämän peittämällä Diogeneksen varjoonsa. Aleksanteri tiesi varsin hyvin kuka tämä kerjäläinen oli ja kehotti filosofia pyytämään mitä tahansa ja hän saisi sen. Diogenes vastasi suurelle valloittajalle: ”Siirry pois auringon edestä!” Aleksanteri Suuren kerrotaan vastanneen filosofille seuraavasti: ”Jos en olisi Aleksanteri, haluaisin olla Diogenes.”

Tarina halutaan nähdä suurena kertomuksena askeetin voitosta suuren valloittajan edessä. Mutta tosiasiassa kyseessä on kahden millenniaalin tapaaminen sosiaalisessa mediassa. Kumpikin on optimoinut sanansa saavuttaakseen mahdollisimman voimakkaan lopputuloksen. Aleksanterin ja Diogeneen tapauksessa lopputulos oli kuolematon tarina, mutta laadullisesti ero ei ole suuri nykyaikaan verrattuna. Hyvä läppä jää elämään…

Mistään sen merkityksellisemmästä ei ollut kyse antiikin kyynikon ja suuren valloittajan välisessä tapaamisessa. Mutta maailmaa nämä kaksi muuttivat enemmän kuin yksikään meistä meidän aikakaudellamme. Vaikken voi sitä tietää, mutta olen siitä täysin varma, että meidän aikakaudestamme ei jää elämään yhtäkään tarinaa niin pitkälle kuin Aleksanterin ja Diogeneksen tapaamisesta kertova tarina. Tallenneita tulee jäämään enemmän omasta aikakaudestamme, mutta yksikään niistä ei jää elämään. Tarinat ovat tänä päivänä syntyneet kuolleina.

Aikakaudellamme luku- ja kirjoitustaito ovat huippulukemissa, mutta samaa en voi sanoa luetun ymmärtämisestä ja kirjoittamisesta. Se, että osaa lukea ei vielä tarkoita ymmärryksen lisääntymistä. Kun kysyy nykyihmiseltä lukea 200 sivua asiatekstiä, niin 95% kansasta pitää sitä ylivoimaisena vaatimuksena. Jäljelle jääneestä 5% ehkä juuri ja juuri 5% osaa kirjoittaa ymmärrettävää asiatekstiä omista ajatuksistaan. Ainoastaan näin osaamaton yleisö voi nostaa maamme yhdeksi luetuimmaksi blogiksi kahden kirjoitustaidottoman idiootin ”parisuhdeblogin”, jonka päättyminen (tuli bänät) noteerataan maamme luetuimpien iltapäivälehtien palstoilla.

naamio

Hyvät millenniaalit. Teissä ei ole mitään vikaa. Te olette samalla tavalla oman aikakautenne tuotteita, kuten me aikaisemmatkin sukupolvet. Ei ole teidän vika, että me olemme epäonnistuneet paremman maailman luomisessa. Ja tosiasiassa, maailman parantaminen ei meitä ole suuremmin kiinnostanut, koska yltiökapitalistinen hedonismi voitti taistelun 60-luvun idealismin kuoltua. Uhmamielellä heittäydyn klišeen syleilyyn ja lausun: ”Älkää ottako meistä mallia. Rikkokaa traditio ja kulkekaa toista reittiä!”

En sano uskovani nuorisoon tai muuta sen sellaista. Todistakaa minun olevan väärässä sanoessani, että teistä tulee samanlaisia kuin meistä. Aivan kuten meistä tuli samanlaisia kuin meidän vanhemmista. Siitäs saitte oma sukupolveni! Onko nyt ylpeä tunne? En nyt hirveästi lähtisi keulimaan ”saavutuksillamme”. Missä vaiheessa me kadotimme suunnan? Piti vaeltaa maailman ääriin, mutta emme päässeet Porin Jazzia pidemmälle. Ja mitä me olemme oppineet tällä matkalla? – Lytätään nuorempi sukupolvi alas, jotta tuntisimme itsemme astetta paremmaksi.

Motivaatiopuhujat ja huonosti kirjoitetut elämänhallintaoppaat ovat korvanneet teatterin ja kirjallisuuden. Ja me kutsumme tätä edistykseksi? Fuck this shit! Me olimme se sukupolvi, joka riemuiten otti vastaan Real Worldin ja kylvimme siemenet sille kaikelle, jota nyt kauhistelemme. Me emme edes osaa nauttia omien saavutuksiemme hedelmistä. Mutta osaamme kyllä syyttää lapsiamme juuri niistä virheistä, joihin sorrumme päivittäin heidän edessä esimerkkiä näyttäen. Ylevää?

Mutta älkäämme vaipuko epätoivoon tämän kaiken edessä. Meissä jokaisessa piileksii pieni millenniaali, joka kaipaa huolenpitoa kasvaakseen joksikin paremmaksi kuin mitä me tällä hetkellä olemme. Vain tämän kasvun kautta meistä voi ehkä vielä tulla jotain enemmän kuin aikaisemmista sukupolvista. Ja tämä on sanoma millenniaaleille ja muille. Ylittäkää itsenne. Olkaa enemmän kuin ihminen, joksi teidän kulttuurinne kasvatti teidät.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s