Eliitti ja jälkikristillisyys

Viime aikoina on puhuttu paljon eliitistä. Suomalaiseen keskusteluun oman panoksensa toi Karina Jutilan pamfletti Pilaako eliitti Suomen?. Jutila vaikuttaa keskustaa lähellä olevassa Ajatuspaja e2:ssa. Äänenpainoissa tämä tulee erittäin hyvin ilmi. Ehkä sen olisi voinut tuoda voimakkaammin esille itse tekstissä.

Se, että keskustalainen ajatusmaailma on minulle vieras, ei ole mitään uutta. Jutilan määritelmien mukaan kuulun itsekin ainakin osittain hänen ”eliittiin”. Miten Jutila sitten näkee eliitin ilmenemisen maassamme?

Keskustelu luokkaeroista on palannut Suomeen. Osa menestyjistä nimenomaan haluaa, että luokkaerot näkyvät – koti vauraalta alueelta, lapsi parempaan kouluun ja Lidlin ohi käveleminen voivat olla merkkejä halusta erottua edukseen. Etumatka on tärkeää, samoin sen näyttäminen.

Osittain tämä varmasti pitää paikkansa, mutta milloin näin ei maassamme ole ollut? Jutilan haikailemana Kekkosen aikana esim. Helsingissä Stockmannilla kävi ainoastaan parempi väki tai jos sinne huonompi aines eksyi, niin ei saanut palvelua. Monet heistä ajettiin myös ulos pilaamasta paremman väen ostospäivää.

Kun katsotaan Helsinkiä, niin vaurasta aluetta näyttää olevan miltein koko kaupunki, jos asuntojen hintoja verrataan muuhun maahan. Vanhat työläiskorttelistot (Kallio ja Punavuori) kilpailevat asuntojen neliöhinnoilla Tukholman ja Lontoon kanssa. Joka näillä alueilla haluaa asua kuuluu siis automaattisesti eliittiin. Suurin osa vanhemmista haluaa tarjota lapsilleen parhaat mahdolliset eväät elämää varten. Jos tätä haluaa toteuttaa valitsemalla hyvän koulun lapselleen, niin kuuluu eliittiin. Mitä Lidlin ohi kävelemiseen tulee, niin tälloin ”eliitti” missaa hyvän mahdollisuuden ostaa hieman parempaa einestä kuin mitä perus-alepasta (joita suurin osa lähikaupoista alkaa kohta olemaan) saisi.

Tehän kaikki tunnette sen vanhan ”tarinan” suomalaisesta kateudesta, jossa naapurin uusi auto herättää toisissa panettelun ja selän takana kuiskuttelun vimman. Ulkomainen kateus taas johtaa paremman auton tavoitteluun kovemmalla työllä. Tarina pitää sisällään piilotetun sanoman, että suomalainen on perusluonnoltaan pahansuopa ja laiska kusipää.

Voi tietenkin olla, että vuosikymmeniä tällaisia tarinoita kuultuamme, olemme alkaneet käyttäytyä oppien mukaisesti. Silti minun on vaikea nähdä, että ”etumatkan tärkeys ja sen näyttäminen” olisivat mitenkään lisääntyneet yhteiskunnassamme. Se, mikä on lisääntynyt, on näiden ilmiöiden paisuttelu ja liioittelu mediassa ja mielipidevaikuttamisessa.

Räikein esimerkki oli keväällä 2015 persujen agittaattorin Marko Hamilon kirjoittelu punaviherkuplasta. Olen näinä vuosina tutustunut muutamaan persu-vaikuttajaan ja ymmärrän sen sakin olevan kirjavaa. Mutta siitäkin huolimatta mainitsen Hamilon kirjoittelun olleen riitaa haastavaa ja kaikkea muuta kuin keskusteluun osallistuvaa. Se oli ihan selvää vittuilua, jonka päämääränä oli eripuran lietsominen. Hamilon agitaatiota ei oltu suunnattu kalliolaiseen punaviherkuplassa eläville ja heidän herättelemiseksi, vaan kaikille muille jotka eivät ole heitä. Kirjoittelun tarkoituksena oli nostattaa vihaista kateutta muussa kansassa.

Syntyperäisenä helsinkiläisenä olen tottunut siihen, että syntyperääni saa joidenkin mielestä avoimesti halveksua ja murrettani suorastaan tulee pilkata. Persoonanikin saa siinä samassa olla jotenkin vähemmän kuin muilla ns. aidoilla suomalaisilla. Rakkikoirat haukkuvat kurkku suorana, kun karavaani kulkee kaupungin läpi. Näin on aina ollut.

Aina löytyy ihmisiä, jotka katsovat että heidän elämäntapa ja -tyyli on jotenkin parempi kuin muiden ja tämä antaa heille jonkinlaisen moraalisen oikeuden panetella ja painaa muita alaspäin… tai ainakin sitä pitää yrittää vähäisimmänkin tilaisuuden ilmaannuttua. Ei siihen Jutilan kuvaamaa eliittiä tarvita. Ellemme sitten määrittele eliittiä uudestaan täksi ylimieliseksi oman elämäntavan ja -tyylin tyranniaksi. Usein tuntuu, että nämä arkielämän tyrannit löytyvät ihan muualta kuin eliitin keskuudesta.

Jutila peräänkuuluttaa eliitiltä joustamista ja ymmärrystä. Sen pitäisi lopettaa ylimielinen asennoituminen heikommassa asemassa olevia kohtaan. Kuulostaa hyvin ylevältä, mutta mitä on tämä ylimielisen asennoitumisen lopettaminen? Helsingin itäisessä kantakaupungissa asuvan pariskunnan tulisi luopua siellä asumisesta ja muuttaa jonnekin vähemmän ”pöhinää” omaavaan lähiöön? Tai sitten ottaa oikein kunnolla etäisyyttä omaan elitismiinsä ja asettua johonkin kehyskuntaan Lohjan takamaille?

Kansalaisilla tulisi olla oikeus toteuttaa elämässään sitä elämäntapaa ja -tyyliä, jonka he omaksi kokevat. Tämän toteuttaminen elämässä ei tulisi olla keneltäkään toiselta pois. Mutta näin ei meillä saa olla. Viimeisin ”eliittikohu” esiteltiin ruokatrendien kautta. Hyväosaiset tekevät eroa muihin ruoalla. Ja taas voidaan esittää kysymys – milloin näin ei ole ollut? Pitää muistaa, että aikoinaan (ei edes kovin kauaa aikaa sitten) melkein kansallisruoaksi noussut pitsa oli eliitin herkkua (sitä kutsuttiin tuolloin ”pizzaksi” [suom. huom.]). Kahvinkeitinkin oli joskus 1960-luvulla statussymboli, jota ei työläiskodeista löytynyt.

Heitän ihan pokkana, että meistä suomalaisista on tullut herkkähipiäisiä valittajia. On totta, että eriarvoisuutta esiintyy keskuudessamme, mutta näin on aina ollut. Ennen siitä ei valitettu joka tuutista ja se ei ollut mikään kansaa repivä ilmiö. Tämän lisäksi heitän samalla tavalla lonkalta, että eriarvoisuuden jyrä on huomattavasti kevyempi kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Nykymenoa valittavien olisi ollut hyvä elää 1980-luvun ”juppivuosina”. Silloin törsättiin ja oltiin olevinaan toisten kustannuksella. Vaikka ei ollut edes varaa.

Näitä noloja juppivuosia seurannut 1990-luvun lama oli nöyryyttävä. Ennen kaikkea se oli nöyryyttävä ja epäreilu niitä kohtaan, jotka eivät olleet lamaan syyllisiä. Nykyinen polarisaatio kansan keskuudessa jountaa juurensa 1990-luvun lamasta. Mutta näin ei tarvitsisi olla. Meillä on ryhmiä, joiden vaikutusvalta perustuu tämän kansallisen tragedian ja sen seurausten korostamiselle. On voimia, jotka imevät elinvoimansa tuosta lamasta ja sen muistoista. Ja nämä voimat eivät ole rakentamassa yhteisymmärrystä kansan keskuudessa… eivät vaikka he siitä pamfletein saarnaavat.

*****

Siirtykäämme toiselta todellisuuden vääristymäalueelta toiselle. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov osoitti taas oman ajatukselliset akrobatiataitonsa antamalla lausunnon länsimaista.

Jos puhutaan läntisistä ja eurooppalaisista arvoista, joita meille koko ajan ja joka paikassa esimerkkinä esitellään, eiväthän ne niitä arvoja ole, joita eurooppalaisten isät ja esi-isät noudattivat. Ne ovat jotain uutta ja uudistettua, sanoisin että kaiken sallivaa. Ne ovat arvoja, joita voisi nimittää jälkikristillisiksi.

Ei mitään niin absurdia etteikö siinä voisi piillä jonkinlainen totuuden (ja järjellisyyden) siemen. Lavrovin lausunnot olivat taas yksi sumuverho, jolla hän yrittää peitellä Venäjän pyrkimyksiä. Mutta tunnistan hänen ilmaisemansa messiaanisen asenteen, joka meillä länkkäreillä näyttää välillä olevan. Meidän arvot ovat jotain sellaista, että niitä pitää kaikkien toteuttaa. Jos ei niitä seuraa, niin on natsi tai ainakin fundamentalisti (uskonnosta riippumatta).

Minä, jos joku, olen länsimaisen liberalismin kannattaja ja pyrin toteuttamaan omassa elämässäni sen edellyttämiä arvoja. Valitettavasti on ihmisiä, jotka eivät tyydy ainoastaan toteuttamaan näitä arvoja omassa elämässään, vaan vaativat myös toisia noudattamaan näitä arvoja. Näin tehdessämme he eivät näe, että samalla he jyräävät omassa moraalisessa ylimielisyydessä toisia allensa.

Meidän tulee käydä dialogia toistemme kanssa. Mutta dialogia ei voi syntyä tapauksessa, jossa toiselta osapuolelta vaaditaan omasta elämäntavasta luopumista ennen kuin saa osallistua keskusteluun. Se ei olisi tuolloin dialogia, vaan saman arvopohjan omaavien keskinäinen selkääntaputtelusessio. Meillä ihmisillä on erilaisia arvoja ja tapoja. Välillä ne ovat törmäyskurssilla, mutta sitä on dialogi. Välillä tulee mustelmia, kun otetaan yhteen.

Kunhan pysytään mustelmien tasolla, niin törmäily kasvattaa paksumman nahkan ja lujemman luonteen. Meidän aikakauden ongelma on, että nahkaa ei näytä olevan paikoitellen laisinkaan ja luonnetta sitäkin vähemmän. Huvittuneena olen seurannut sivusta nykyistä sukupuolikeskustelua somessa. Välillä kinastelu jumiutuu pelkkien käytettyjen termien tasolle. Käsitehygienia on niin konkreettista, että mitään hajua tai makua on turha edes etsiä keskustelusta. Tärkeintä on löytää toisen argumentaatiosta edes pieni vivahde cis-diskurssia ja natsi-kortit alkavat viuhumaan ilmassa. Tärkeintä on olla ilmaisematta tiettyjä termejä. Ajatukset sinänsä ovat toisarvoisia. Arvoista nyt puhumattakaan. Jopa Derrida kieromielisimmillään ei olisi pystynyt tähän dekonstruktioon.

En tiedä voinko omaa ajatteluani kutsua jälkikristilliseksi. Se on enemmänkin antikristillistä tai ääriateistista. Siitäkin huolimatta olen alkanut ymmärtämään dialogin tärkeyden elämässä. Muutama kuukausi sitten löysin itseni aukomassa päätäni Rytmi baarissa pöytäseurueeseemme eksyneelle naispapille. Kristinusko sitä ja sen moraalin arvo tätä… loukkasin toista. Oli siihen syytä tai ei, niin havahduin itsekin omaan ehdottomuuteeni ja sen sisältämään typeryyteen. Vaikutinko hänen elämäänsä mitenkään? En varmasti yhtään mitään. Avasinko omaa näkemystäni hänelle? En. Kuuntelinko toista? Olin kuuro kuin voi vain olla. Annoin toiselle mustelmia oikein olan takaa, mutta yhtään en ottanut omalle iholleni. Tuossa kohtaan olin todellakin eliittiä. Läpsin poskelta toiselle… vain tunteakseni itseni tyhmäksi ja vähän vielä sitäkin tyhmemmäksi.

Valittaa, että yhteiskunnassamme on luokkaeroja tai että niistä puhutaan, on epärehellistä hurskastelua. Ne ovat aina olleet keskuudessamme. Nuo erot ovat jokaisessa yhteiskunnassa aina läsnä. Meistä on tullut piloille hemmoteltuja kakaroita, jotka eivät kestä vähäisintäkään vastustusta. Kaiken pitäisi olla valmiiksi pureskeltua puuroa, jota vain tarvitsisi niellä kurkusta alas. Mutta elämä ei ole sitä.

Oman elämäntavan toteuttaminen ei saisi seisoa toisten elämäntavan toteuttamisen tiellä. Tiedän olevani tavallaan oikeutettu eläessäni itäisessä kantakaupungissa Helsingissä, mutta miten järkyttävän ylihintaisen vuokran maksaminen ja oman elämäntapani toteuttaminen on jotenkin pois muuttotappiokunnassa elävän arjesta? Ainakin maksamani verorahat hänelle kelpaavat erittäin hyvin. En näe syytä muuttaa täältä hänen naapuriinsa osallistumaan hänen elämäntapaansa. Mutta valitettavasti jotkut näin haluaisivat minun tekevän… vielä kun joku osoittaisi siinä piilevän järjellisyyden. Miten se parantaisi jomman kumman elämää mitenkään? Anyone?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s