Kehitys ei tapahdu mukavuusalueella. Edistyäkseen on mentävä sinne, minne ei muuten tulisi lähdettyä. Viimeisten kuukausien aikana olen yrittänyt kehittää itseäni tutustumalla itselleni vieraisiin maailmankatsomuksiin, filosofioihin ja poliittisiin suuntauksiin. Omaan poteroon kaivautuminen ei enää riitä.
Postauksen otsikko on tuttu kaikille Hunter S. Thompsonia lukeneille. Hänen ”fear and loathing” -kirjoitukset ja teokset käsittelivät hänelle pelottavia ja inhoa herättäviä ilmiöitä. Yritän samaa, mutta en edes kuvittelekaan kirjoittavani kuin Thompson. Siihen ei kykene kukaan muu kuin Hunter S. Thompson.
Aloitan tämän kirjoitussarjan käsittelemällä manosfääriä. Käsiteltävä ilmiö on kuitenkin määriteltävä ja rajattava, jotta voitaisiin jostain kirjoittaa. Käsittelemäni manosfääri koostuu lähinnä amerikkalaisesta miesliikkeestä, joka sai alkunsa 1990-luvun loppupuolella lähinnä nuorten miesten kerhona, jossa opeteltiin iskemään naisia. Tämän liikkeen alkuna voidaan pitää virolaista julkaisua Tony’s Lay Guide.
Tästä nuorten miesten naisten pokaamiskerhosta kasvoi internetin välityksellä kansainvälinen liike, joka ei enää rajoitu iskumetodien opettamiseen. Ensin tulivat suuret tähdet, jotka leveilivät naisten kaatamisillaan. Suurin näistä tähdistä on kiistattomasti Erik von Markovik, joka tunnetaan paremmin nimellä Mystery. Ja kyllä. Tuo on hänen iskuartistinimi (saa nauraa).
Jos manosfääri keskittyisi ainoastaan pääsemään naisten pöksyjen sisälle, niin liike olisi hyvin harmiton. Mikäs siinä, jos jotkut opettelevat lähestymään toista sukupuolta vaikkakin hyvin pinnallisesta lähtökohdasta. Uskoisin näin kaltaistensa löytävän toisensa yhteiskunnassamme. Mutta manosfääristä on kasvanut poikkeuksellisen laaja ja vaarallinen poliittinen liike (vaikka se ei itseään poliittiseksi liikkeeksi laske).
Tunnusomaista manosfääri-liikkeelle on, että länsimainen yhteiskunta ja kulttuuri katsotaan sairaaksi ja turmeltuneeksi. Tämä rappion alku ja juuri on naisten aseman nouseminen 1900-luvulla. Manosfäärin näkulmasta katsottuna miehet ovat jääneet alakynteen ja suoranaisesti ilman ihmisoikeuksia. Naisten oikeuksista puhuvat miehet nähdään itsekastroituina valittajina ja pettureina.
Naisten aseman nouseminen koetaan uhkaksi, koska miestä ei enää tarvita. Naiset eivät tarvitse miestä elättämään ja suojelemaan heitä. Miehestä on tullut pelkkä seksuaalisen tyydytyksen väline ja lisääntymiseen tarvittava ikävä instrumentti. Radikaaleimmat mansofäärin edustajat lietsovat suoranaista sotaa sukupuolien välille. Esimerkiksi yksi radikaaleimmista manosfäärin propagandisteista on Daryush Valizadeh eli Roosh V (miksi nämä miehet eivät vain esiinny omilla nimillään?).
Roosh V:n podcastin lähetys ”How The Manosphere Crushed Feminism” kertoo jo otsikossa mistä on kyse. Samoin tämä alla oleva tilitys naisten koulutuksesta (ja miksi se pitäisi kieltää) on hyvin surullista seurattavaa.
Ja Roosh V jää kokonaan toiseksi Roissyn rinnalla, jonka blogi on yhtä sodan julistusta naisia vastaan. Näille miehille on kauhistus, jos nainen ei välittömästi halua heidän kanssaan sänkyyn ja yli 30-vuotias nainen on täysin menetetty tapaus. Esimerkiksi Roosh V jaksaa kauhistella podcastinsa jaksossa ”The Death Of Night Game” nuoria naisia, jotka eivät enää anna edes katseita vaan tuijottelevat yökerhossa iPhonejansa. Näitä nuoria naisia ei voi enää pokata, koska pitää kilpailla huomiosta Tinderin, WhatsAppin ja Instagramin kanssa. Miehelle ei tule mieleen, että hän on jo 37-vuotias. Juuri ja juuri 20-vuotiaat tytöt eivät välttämättä enää syty melkein nelikymppisestä ikäraakista.
Nämä manosfäärin ärhentelijät voisi ohittaa pelkällä olan kohautuksella elleivät he olisi näytelleet merkittävää osaa Donald Trumpin kampanjassa. Nämä agitaattorit toimivat ruohonjuuritasolla levittäessään sanomaan Donald Trumpin suuresta johtajuudesta. He katsovat omaavansa totuuden, jonka feministinen vasemmisto haluaa peittää kansalta ja johtaa heitä harhaan.
Manosfäärin keskeinen symboli on ”punainen pilleri”, joka tulee elokuvasta Matrix (1999). Elokuvassahan Keanu Reevesin näyttelemä sankarihakkeri Neo joutuu valitsemaan Morpheuksen tarjoamista pillereistä joko sinisen tai punaisen. Sininen ei aiheuta mitään, mutta sen jälkeen Neo saa jatkaa elämäänsä kuten on siihenkin asti jatkanut. Punainen pilleri taas paljastaa totuuden. Totuuden, joka ei välttämättä ole mukavaa, mutta kuitenkin totuus. Ja tietenkin Neo valitsee punaisen pillerin.
Matrix on Hollywood elokuvaksi poikkeuksellisen moniulotteinen ja jopa filosofinen. Mutta tämä ei tarkoita, että se olisi kovinkaan syvällinen elokuva. Koko elokuvan perusajatus peilaa vanhaa Platonin luolavertausta ja Descartesin ajatusta ilkeästä demonista; todellisuus on jotain muuta kuin miltä päällepäin näyttää. Heijastusten takana sijaitsee todellinen todellisuus – perimmäinen totuus. Nykyajan filosofia on jo aikoja sitten osoittanut Platonin ja Descartesin ajatusten ongelmallisuuden ja suoranaisen virheellisyydenkin. Mutta tämä ei ole tavoittanut manosfäärin ”suuria ajattelijoita”. Eikä koskaan tule tavoittamaankaan, koska he ovat läpensä vanhoillisia.
Mitä taas Matrixin valintaan tulee, niin harvempi pohtija on tullut ajatelleeksi, että mitä väärää on jos vaikka eläisimmekin tietokonesimulaatiossa ja biologiset kehomme toimisivat energian lähteinä koneille. Mikä moraalinen korkeampi arvo ”todellisella todellisuudella” on keinotodellisuuteen nähden? Jos keinotodellisuudessa eläminen on moitteetonta, niin miksi ”herätä” todelliseen todellisuuteen? Nämä kysymykset jäävät usein vaille vastausta, koska todellisen todellisuuden harha on niin voimakas. Mitä jos todellisuus on sipuli, joka muodostuu lukemattomista kuorista ilman mitään ydintä? Olisi suoranaista hulluutta ottaa punainen pilleri. Vielä pahempaa hulluutta olisi asettaa kukaan tuon valinnan eteen. Koska mitään valintaa ei koskaan ole ollutkaan. Pinnan alla on uusi pinta.
Mutta tämä ei tietenkään kiinnosta manosfäärin sukupuoli-jihadisteja. Heidän agendalla on valkoisen rodun hengissä säilyminen. Erityisesti fallogosentrisen ja patriarkaalisen länsimaisen valkoisen kulttuurin säilyminen. Sen suuria vihollisia ovat feministit, vasemmisto ja älymystö. Etenkin sivistys nykyisessä muodossa nähdään petollisena. Kun ensimmäisen kerran törmäsi Return of Kings -sivustoon olin innostunut sen sisältämästä filosofisesta pohdinnasta. Mutta hyvin nopeasti kävi ilmi, että kyseessä oli patavanhoillisesta filosofoinnista, jossa ei ollut mitään sijaa nykyaikaiselle ajattelulle. Vain ne satoja vuosia vanhat ajatukset kelpasivat, jotka ajoivat sivuston edustamaa asiaa, joka oli hyvin pitkälle naisvihamielistä konservatismia.
Manosfäärin huoli valkoisen rodun ja länsimaisen kulttuurin puolesta on täynnä ylitsepääsemättömiä ristiriitaisuuksia. Samalla kun he haukkuvat islamilaista kulttuuria, niin he itse pyrkivät palauttamaan haukkumaansa kulttuuriin kuuluvaa sukupuolista eriarvoisuutta. Naisen tehtävä on synnyttää ja pitää yllä kotia. Mies tuo perheeseen elannon ja tämän takia naisen tulee olla siitä kiitollinen. On esitetty jopa osittaista luopumista teollisuudesta, koska naisten yhteiskunnallisen aseman nousun on mahdollistanut juuri teollisuus (teollinen kapitalismi tarvitsi naisetkin työhön ja täten he alkoivat ansaitsemaan palkkaa).
Manosfäärin patavanhoillinen aatemaailma on valitettavasti ajasta jälkeenjäänyttä. Maailma ei tarvitse heidän pelastusoperaatiota. Ei ole mitään todellista todellisuutta, joka tulee paljastaa ihmisille. Meillä on suuria ongelmia ja ihmiskunta on suoranaisen katastrofin partaalla, mutta paluu entiseen kulta-aikaan ei ole mikään vastaus. Varsinkin, kun mitään kulta-aikaa ei koskaan ole ollut olemassakaan.
Mutta onko manosfääri kaikessa täysin väärässä? Olisi älyllistä epärehellisyyttä kieltää heidän olevansa täysin väärässä. Suomessakin 39% solmituista uusista avioliitoista päätyy eroon. Avioero on henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen tragedia. Syntyvyys laskee maassamme hälyyttävästi vaikka ihmiskunta kokonaisuudessaan paisuu. Nämä samat ongelmat ovat myös Yhdysvalloissa ja muissa länsimaissa. Me olemme saavuttaneet paljon tasa-arvon saralla, mutta valitettavasti yhtä paljon on menetetty perheinstituution kehityksessä. Parisuhde ja perhe ovat edelleen samanlaisia kuin 1900-luvun alussa. Samoin sukupuolirooleissa miehen rooli on jäänyt vähemmälle huomiolle.
Ei ole mikään ihme, että nämä manosfäärin puolestapuhujat kertovat itsestään hyvin samanlaista tarinaa. Nuorena oltiin arkoja ja ujoja. Saatiin rukkasia tytöiltä ja katseltiin kaukaa kun muilla oli hauskaa. Sitten eräänä päivänä saatiin tarpeeksi ja alettiin tekemään asioille jotain. Opittiin pokaamaan naisia ja sitten annettiin mennä elämän ohituskaistalla tuhatta ja sataa naisesta toiseen. Harvempi manosfäärin agitaattori kertoo suosittuna nuorena, jolle kaikki on loksahdellut paikoilleen vähän niin kuin itsestään. Aina on ollut seuraa ja sellaista löytyy. Elämä hymyilee jatkuvasti ja onnistumisista seuraa lisää onnistumisia.
Olisi epäreilua leimata manosfääri pelkäksi kaunaisten nörttien kostoksi, mutta kovin kaukana siitä ei olla. Älkäämme kuitenkaan sortuko samaan ansaan manosfäärin leukojen lonksuttelijoiden kanssa. Yhteiskuntamme ja kulttuurimme pitävät sisällään ulossulkemisen mekanismeja, joiden seurauksina osa yhteiskuntamme jäsenistä tuntevat itsensä äärimmäisen ulkopuolisiksi. Tämä ulkopuolisuus on suoranaista helvettiä. Näistä ulkopuolisista osa katkeroituu. Se on hyvin inhimillistä vaikkakin valitettavaa. Älkäämme tuomitko näitä ihmisiä, vaan yrittäkäämme ymmärtää. Samoin jokainen meistä voisi ajatella miten tätä ulossulkemista toteutamme itse omassa toiminnassamme ja miten sitä voisi muuttaa.
Olen aikaisemmin jo sanonut, että aikakautemme ongelman ydin on seksuaalinen. Tämä seksuaalinen ongelma on huomattavasti vaikeampi ja pahempi kuin repression aikakaudella. Repressiosta syntyi psykoanalyysi, mutta meidän aikakautemme seksuaalista ongelmaa ei voida enää ratkaista psykoanalyyttisin keinoin (ei vaikka psykoanalyysi on kehittynyt huomattavasti Freudin ajoista). Ongelmamme ratkaisu on yhteiskunnallinen, teknologinen ja henkilökohtainen. Mutta paluu entiseen ei ratkaise mitään. On mentävä eteenpäin.
En sano, että kaikkien tulisi tehdä kuten minä olen tehnyt, mutta tutustuminen itselleen vieraisiin ja suoranaista inhoa synnyttäviin ajatuksiin on rikastuttavaa. On vain varottava, että ei kadota itseään tällä matkalla. Sukellus manosfääriin muistutti mieleeni Peter Gabrielin biisin ”Digging in the dirt”:
The more I look, the more I find
As I close on in, I get so blind
I feel it in my head, I feel it in my toes
I feel it in my sex, that’s the place it goes
Omien kouluaikojen tuntemukset nousivat pintaan useaan otteeseen. Ja juuri tuohon infantiilisuuteen manosfääri näyttää iskevän. Nuorena tunnetut sydäntä riistävät kivut ovat painuneet syvälle alitajuntaamme ja sieltä nousseina ne ruokkivat irrationaalisuutta enemmän kuin liiaksi. Miten muuten voitaisiin selittää, että nelikymppinen mies jaksaa raivota podcastissaan, kun nuoret tytöt selaavat mieluummin Tinderiä ja Instagramia kuin antautuvat hänen iskuyrityksilleen?
Infantiilit emootiot ja nykyteknologia ovat vaarallinen yhdistelmä. Meissä kaikissa asuu edelleen se pieni lapsi, joka tuntuu puskevan esille vähän joka puolella. ”Vanhan” sanonnan mukaan ennen hullut huutelivat torien laidoilla, nyt heillä on internet. Yhdessä heistä muodostuu vaarallinen tekijä yhteiskunnassamme. Manosfääri ei ole harmiton liike, vaan länsimaiden vastine Isikselle. Jos sen leviämiseen ei osata vastata ajoissa, niin ei kestä kauaa, kun he lähtevät perustamaan omaa juutalais-kristillistä kalifaattia. Eli älkää ihmetelkö miten Isis pääsi valtaan. Meillä on samanlaisen liikkeen siemenet kylvetty keskuuteemme.
SchizoBlog 