Banaalia läppää

Viikolla Facebookin virrassa osui silmääni useampaan kertaan uutinen Iris Flinkkilästä ja uudesta seksipositiivisuudesta. Minut valtasi hämmennys, koska eikös nämä asiat käsitelty jo aikaisempien sukupolvien  toimesta 1960-luvun seksuaalisen vallankumouksen aikana. Missä vaiheessa seksikielteisyydestä oli tullut millään tavalla main streamia? – Ajattelin, että nuoret ovat keksineet seksin ja sen harrastamisen hauskuuden. Kai jokaisen sukupolven pitää käydä oma seksuaalinen vallankumouksensa vesilasissaan.

Mutta tämä ei jättänyt minua rauhaan. Viikolla aloin kuuntelemaan työmatkoilla Iris Flinkkilän ja Melissa Mäntylän podcastia Jatkoilla. On ollut tapana yrittää syventyä joihinkin aiheisiin somen älämölön laskeuduttua, jotta voisin muodostaa mielipiteeni muuhun kuin pintaraapaisuun. Tällä kertaa on sanottava, että kärsivällisyyteni oli koetuksella pahemman kerran. Aluksi tuntui, että eihän podcast ole muuta kuin kahden pissisvaiheen venyttäneen kaksikymppisen naisen aivotonta ”ränttiä” aiheista, joista heillä ei ole mitään sen syvällisempää näkemystä. Suurelta osin se sitä onkin, mutta paikoitellen alkaa aiheen juurta löytyä, jotka valitettavan usein sössitään heti seuraavassa lauseessa merkityksettömyyden avaruuteen.

Tässä ei olekaan mielenkiintoista Flinkkilän ja Mäntylän podcast, vaan laajempi ilmiö johon sen liittyy. Olen aikaisemminkin jo kirjoittanut amatöörien luomasta kuplasta mediassa. Meidän aikakaudella jokaisella tavallisella tallaajalla kadulla on pääsy mediaa levittäviin kanaviin, joiden halllussapitoon tarvittiin vielä muutama vuosikymmen sitten viranomaisten lupa. Tämä luo meille illuusion siitä, että meistä jokainen on kykenevä tuottamaan massalevitykseen kelpaavaa sisältöä. Tämä ei valitettavasti pidä paikkansa. Se, että me voimme jakaa tuottamaamme sisältöä kaikille ei tarkoita, että meidän pitäisi tehdä niin.

Sama illuusio on levinnyt median käyttöä laajemmalle. Asiantuntijoiden mielipiteisiin tai tieteellisiin faktoihin ei uskota, koska moni luulee mitättömällä tutustumisella pariin nettisivuun olevansa validi kyseenalaistamaan esimerkiksi tieteellisen tutkimuksen tulokset. Lähdekriittisyys sinänsä on hyvä asia ja kaikkea virallisissa papereissa lukevaa ei tule ottaa annettuna, mutta kun matematiikan perusteita aletaan kyseenalaistamaan sillä perusteella, että kaikkea pitää saada arvostella, niin ollaan astuttu järjettömyyden rajan pimeälle puolelle pahemman kerran. Minä ainakin nukun yöni rauhallisesti matematiikan lakeja noudattavien lujuuslaskelmien mukaan rakennetun rakennuksen katon alla. Samaa turvaa en tuntisi matematiikkakriittisten laskelmien mukaan rakennetusta kerrostalossa. Jokainen ymmärtää tämän, mutta valitettavan moni rokotuskriittinen altistaa itsensä ja lapsensa edellä mainitun järjettömyyden armoille. Heidän fobiansa rokotteita kohtaan perustuvat täysin tuulesta temmatuille harhaluuloille, jotka itse eivät kestä kriittistä tarkastelua. Poikkeuksetta nämä näkemykset ammentavat voimansa siitä, että kyseiset henkilöt eivät omaa edes alkeellista käsitystä tieteellisestä tiedosta ja metodista.

Median kehitys on ollut johdonmukaista (valitettavasti). Kotimaisessa mediassa minun sukupolvelleni suurin mullistus ei ollut internet tai sosiaalinen media. Se tapahtui huomattavasti aikaisemmin. Itse asiassa sillä on tarkasti määriteltävä alkupiste. Toukokuun 31. päivänä vuonna 1985 minä ja kaverini viritimme huoneessani radiota taajuudelle 96,2Mhz. Tuolloin Outi Pop ilmoitti Suomen ensimmäisen paikaillisradion Radio Cityn aloittaneen toimintansa. Merkkipaaluista voidaan olla vaikka mitä mieltä, mutta minä väitän tuon hetken olleen Suomen mediamaiseman suurimman mullistuksen alku. Pitää muistaa, että ennen tuota hetkeä radiosta kuului vain ja ainoastaan se, minkä Yleisradio salli eetterissä kuultavan. Ja ennen kaikkea ennen Radio Cityä kotimaisessa radiossa ei oltu kuultu mainoksia.

Radio Cityn jälkeen maassamme koettiin monia muita mullistuksia mediassa, mutta yksikään niistä ei saanut aikaiseksi yhtä mullistavaa muutosta aikaiseksi. Esimerkiksi kaapelikanavilla aloittaneet MoonTV ja ATV voidaan nähdä Radio Cityn aloittaneen vallankumouksen jälkeläisinä televisiossa. Ja tätä ei pidä ottaa näiden kanavien toimintaa väheksyvänä ilmauksena. Kummatkin toivat omalta osaltaan ennen kuulumatonta (ja näkemätöntä) sisältöä kotimaiseen puritaaniseen televisiotarjontaan; mutta ne olivat seurausta siitä mullistuksesta, jonka Radio City aloitti.

Mutta kuten kuvaan kuuluu, niin vallankumous syö lapsensa. Radio City aloitti paikallisradiotoiminnan, mutta samalla se avasi oven kaupalliselle radiolle. Kaupallisen radion johdonmukainen päätepiste ovat nykyiset soittolista-asemat. Samalla ne olivat kuolon suudelma perinteiselle radiolle. DJ tai juontaja ohjelman takana ei enää päätä ohjelmassa soitettavasta musiikista, vaan mainostaja ja soittolistojen rahoittajat tekevät nämä päätökset hänen puolestaan. Nykyinen radio on säälittävää kuunneltavaa. Esimerkiksi RadioRock sisällöllään herättää allekirjoittaneessa lähinnä myötähäpeää. Aseman soittama musiikki ja juontajat alleviivaavat olemassaolollaan, että rock on nykyään museotavaraa; kilttiä, kiillotettua ja steriloitua mitättömyyttä. Kaikkea sitä, mitä rockin ei koskaan pitänyt olla.

Olen postmodernin lapsi ja en usko nostalgiaan. Nuoruudessani merkitykset irtaantuivat ilmiasuistaan. Sillä mitä sanottiin ei ollut enää merkitystä; tyyli nousi merkityksen yläpuolelle. Tyyli ennen kaikkea. Kokaiinilta haisevan 80-luvun jälkeen oli johdonmukaista, että yliotteen otti heroiininen 90-luku. Internet-kupla ja sen puhkeaminen 2000-luvun alussa avasi tien ruohonjuuritason nettimedialle. Suomeenkin syntyi ensimmäinen sosiaalisen median verkosto – blogipiiri. Oli kai niitä muitakin, mutta meidän omassa kuplassamme tuo piiri oli se aito ja oikea. Mediakin kiinnostui aiheesta.

Tuolloin puhuttiin paljon median demokratisoitumisesta. Vanhat instituutiot menettivät heille kuuluneen yksinoikeuden levittää sisältöä massoille. Itsekin tuli tätä juhlittua pienessä kuplassani. Hyvin vähän tuli tuolloin ymmärrettyä, että samalla kylvettiin ne tuhon siemenet, joiden hedelmiä me tänään niitämme. Demokratia toimii, kun se on tarkasti rajattua. Muutaman vuoden välein kansalle annettu oikeus ilmaista mielipiteensä päättäjistään ”yksi ääni per kansalainen” -periaatteella toimii. Mutta kun kenelle tahansa annetaan samat oikeudet (periaatteessa) sisällön levittämiseen kuin mitä oli aikoinaan ainoastaan YLEllä, niin me olemme työntäneet kätemme syvälle haisevaan paskaan.

Median demokratisoitumisen seuraus valitettavasti on, että äänekkäimmät voittavat huutokilpailun. Sosiaalisen median älämölö on pakottanut siinä toimivat sivuuttamaan sisällön ja tyylin; tärkeintä on, että kontribuutio keskusteluun herättää vahvan tunnereaktion. Sisällöllä ja tyylillä ei ole enää merkitystä. Tärkeintä on tunnereaktio, mikä saadaan aikaiseksi. Ja mikä on helpoin tunnereaktio saavuttaa kuin paheksunta. Se, ei edes tarvitse huonoa makua, vaan ainoastaan ylilyönnin. Ja tässä kiteytyy nykyisen median olemus – ylilyönnin kautta saatu tunnereaktio. Mitä enemmän ylilyöntejä tapahtuu, sitä enemmän överiksi pitää vetää, jotta pysytään ”skriptissä”. Banaalista on tullut uusi normi. Ja harvempi osaa edes hävetä tätä, koska ylevästä ei tiedetä mitään.

Annan esimerkin Jatkoilla podcastissa. Yhdessä jatkossa Melissa (?) (sorry, välillä menee sekaisin kuka milloinkin puhuu) ilmoitti, että hän ”vihaa miehiä”. Samalla hän ilmoitti, että jos hän on baarissa miehen kanssa ja sanoo näin, niin miehen tulee ymmärtää, että puhutaan ”miehen konseptista”. Minäkin allekirjoitan sen, että vihaan yleistä länsimaisen valkoisen hetero-miehen leimaa, jota otsaani halutaan liimata. Tällaisena juuri ja juuri 160 cm -pituisena metrinmittana en todellakaan täytä edellä mainitun ideaalin kriteereitä (ulkoisesti). Mutta jos toinen ilmoittaa baarikeskustelun aikana päin naamaa vihaavansa miehiä, niin mieleeni tulee kaksi vaihtoehtoa: 1) on joukko miehiä, joita tuo nainen vihaa; 2) tuo nainen vihaa kaikkia miehiä. Oli kyse kummasta tahansa vaihtoehdosta, niin mieleeni tulee ainakin seuraava kysymys: ”Vihaako hän myös minua?”. En voi tietää ilman selvennystä, että mistä on kyse.

Ja seuraavassa kohdassa podcastissa puhutaan siitä, kun parit eivät keskustele keskenään. Miten voi keskustella, jos toinen on kielenkäyttökyvytön? Ymmärrän pointin mieskuvan vihaamisesta, mutta baarikeskustelussa heitetty ”Vihaan miehiä” ei voi johtaa kuin väärinkäsityksiin. Tämän ymmärtää lapsikin. Hieman koherenttia puhetta naiset! Te ette voi edellyttää keskustelukumppanilta syvällistä ja älykästä keskustelua, jos teidän avauksenne ovat aivottomia.

En keksi parempaa termiä kuin ”läppä”. Tähän kiteytyy nykyisen mediakentän sisällön päämäärä. Kunhan heitetään hyvää läppää, niin se myy. Ja siinähän kaikessa on kysymys – rahasta. Läpän määritelmä kulkee juuri sen herättämässä tunnereatiossa. On totta, että kaikki taide elää sen herättämästä tunnereaktiosta. Jos kyse ei ole toritaiteesta, niin taiteella on tehtävä jalostaa kyseistä reaktiota. Toritaide taas pyrkii ruokkimaan tunnereaktion yleisintä yhteistä nimittäjää. Sen takia se jää aina ”toritaiteeksi”. Nykyisen median tarjoama sisältö on hyvin pitkälle toritaidetta.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole ollut lyödä alas Irista ja Melissaa. Kun te löydätte oman äänenne ja oikean sisällön, niin teistä voi oikeasti tulla merkittäviä (seksuaali)kulttuurimme kommentaattoreita. Mutta te ette ole vielä siellä. Ette edes lähelläkään. Teitä kuunnellaan. Käyttäkää tämä mahdollisuus hyväksenne ja parantakaa huomattavasti. Älkää tyytykö olemaan toritaidetta. Hyvää jatkoa teille… tulen pysymään kuulolla.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s