Ihmisarvoisesta elämästä

Viimeisen viikon kuumin sosiaalisen median aihe on ollut kiistattomasti #metoo -kampanja. En ole halunnut suuremmin aiheesta avautua, koska väärinymmärryksen vaara on liian suuri. Toisaalta, hurskastelemalla aiheesta liian moni on päätynyt lähinnä keräämään irtopisteitä. Se ei sovi tyyliini. Tästä huolimatta aion syventyä aiheeseen tuonnempana. Sitä ennen tulee kohdistaa katse jo monta kertaa tässäkin blogissa käytyyn aiheeseen.

Ylpeät pojat

Hesarin Nyt-liite kirjoitti reilu viikko sitten Yhdysvalloissa vellovasta Proud Boys -liikkeestä. Kirjoitus muistutti minua elävästi siitä, miksi karsastan kaikkia ”miesasia-liikkeitä”. Niistä monet saavat alkunsa viattomasti, mutta miltein poikkeuksetta ne johtavat ennemmin tai myöhemmin natsitervehdyksiin ja hakaristilippuihin. Samalla nämä liikkeet kääntyvät itseään vastaan ja kenenkään asiaa ei tule edistetyksi.

Proud boys alkoi sinänsä kannatettavana liikkeenä, jonka tarkoituksena (ainakin julkisesti näin ilmoitettiin) saada yksinäiset miehet avautumaan ulos kuorestaan. Päämääränä oli saada seksuaalisesti turhautuneet miehet lähestymään toista sukupuolta ja jättämään nettipornon kierouttaman keinotodellisuuden.

Valitettavasti masturbaatiolakosta oli yllättävän lyhyt matka misogyniaan ja alt-right -liikkeen synkimpään sydämeen. Olen aikaisemminkin kirjoittanut meidän aikakautemme ongelmasta, joka on luonteeltaan seksuaalinen. Perinteinen kuva miehestä on katoava luonnonvara, joka kamppailee tällä hetkellä vääjäämätöntä muutosta vasten.

Keskuudessamme elää moni mies vailla selkeää kuvaa siitä, mitä heidän tulisi olla. On aivan liian helppoa sanoa heille, että he eivät tarvitse mitään kuvaa miehestä; olkaa vain oma itsenne. Tällaisen vastauksen antaminen on välinpitämättömyyttä. On harhaista ajatella, että jokainen yhteiskuntamme jäsen olisi yhtä itsenäinen kuin vahvin vähemmistö.

Miehen asema on muuttunut sellaisella vauhdilla, että iso osa miehistä (ja naisista) on pudonnut kehityksen kelkasta. Kehityksestä putoaminen jättää ihmisen tyhjiöön, joka ilmenee osattomuuden tunteena; ympäröivä maailma tulee vieraaksi ja siinä pärjäävät ihmiset tuntuvat kylmiltä. Tyhjän päällä makaava ihminen ei tunne yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. Nykyisellä kulttuurilla ei ole mitään annettavaa, joten vastauksen on löydyttävä ajasta jolloin kaikki oli paremmin. On aivan sama olivatko asiat paremmin ennen – kunhan oma pahoinvointi helpottuu edes hetkeksi.

Tämän takia perinteinen mieskuva ja patriarkaalinen kulttuuri tunnetaan voimakkaasti omaksi. Sen puolesta ollaan valmiita taistelemaan. Tähän perustuu kaikkien nykyaikaisten ääriliikkeiden agitaatio. Alt-righ, ISIS ja Pohjoismainen vastarintaliike kaikki imevät samasta suonesta verensä. Miesten kokema osattomuus on aito globaali uhka meille kaikille. Ja tätä ei tule ottaa syytöksenä osattomia miehiä kohtaan. Heidän asiaansa ei tunnu ajavan kukaan yhteiskuntamme institutionalisoiduista tekijöistä. Liikkeiden päätyminen natseiluun, uskonnolliseen kiihkoiluun tai naisvihamielisyyteen pitääkin näiden liikkeiden yksilöiden asioiden ajamisen poissa poliittiselta kentältä. Ja tähänhän nämä liikkeet todellisuudessa tähtäävät.

Tästä huolimatta jonkun tulisi ottaa miesten aseman parantaminen tehtäväkseen. Meillä Suomessa vanhat puolueet eivät tätä suuremmin halua ottaa harteilleen. Se vaatisi liian suuria muutoksia puoluekoneistossa. Katse tulee siis kohdistaa uusiin puolueisiin, joiden kädet ei ole vielä sementöity ”vanhaan ja hyväksi koettuun”. Yllättävästi mieleeni tuli feministinen puolue. Ajatus ei oikeastaan olekaan niin radikaali kuin päällisin puolin voi tuntua. Feministiset liikkeet sanovat feminismin olevan tasa-arvo- eikä sukupuolikysymys. Miesten osattomuuden ottaminen oman puolueen puolueohjelmaan olisi konkreettinen osoitus tästä asiasta. Ja tämä tulisi ilmaista ohjelmassa suoraan eikä pelkästään yleisellä humaanilla tasolla, joka ei sano kenellekään mitään.

Feministisen puolueen pitäisi ottaa tästä pallo jo siitäkin syystä, että miesasialiikkeet todistetusti eivät yksin kykene asiaansa ajamaan. Samalla misogynialle jätetään vähemmän kasvualustaa. Mutta tämä on feministisen puolueen asia. Ajatustani saa vapaasti käyttää. Ja jos puolue ei tätä ota hoitaakseen, niin siitä ei heitä voi syyttää. Heillä on varmasti tarpeeksi agendoja, joilla täyttää puolueohjelma. Kysymys jää siis ilmaan leijumaan…

Minä myös

Ja sitten itse kuumaan aiheeseen – seksuaalinen häirintä. Viikolla levinnyt #metoo -kampanja oli osoitus kahdesta voimakkaasta ilmiöstä: 1) naisten aseman vahvistuminen ja 2) sosiaalinen media.

Sosiaalinen media on jo vuosia typistynyt Facebookissa peukutteluun, Instagramissa selfieiden levittämiseen ja paikoittaisiin some-närkästymisiin. Alyssa Milanon aloittaman #metoo -kampanja osoitti kuinka sitä voidaan käyttää oikeasti vaikeiden asioiden esilletuomiseen. Naisystävieni osallistuminen kampanjaan yllätti lukuisuudella. Ja hyvä niin – kukas muu hännän pöydälle nostaisi kuin kissa itse.

Alkujärkytyksestä toivuttuani aloin pohtimaan omaa suhtautumistani naisiin elämäni varrella. En vaipunut mihinkään synkkään yksinpuheluun, mutta parantamisen varaa on ollut ja on edelleen. Mutta samalla aloin pohtimaan kaikkia niitä kohtia elämässäni, jolloin olen itse tuntenut syrjintää ja kaltoin kohtelua. En halua sortua whataboutismiin, jolla lakaista ongelma maton alle, mutta ongelman ymmärtäminen edellyttää myös seksuaalisen häiritsijän ajatuskulun tuntemista.

Kaiken syrjinnän keskiössä on toisen ihmisarvon kieltäminen. Kun ihminen ahdistelee ja syrjii toista, niin hän sanoo teoillaan: ”Sinulla ei ole samaa ihmisarvoa kuin minulla. Sen takia minulla on oikeus loukata sinua.” Harvempi ahdistelija tulee näin ajatelleeksi tietoisesti, mutta tiedostamattomasti hänen tekonsa puhuvat tätä kieltä.

Naisten kokema seksuaalinen ahdistelu on johdonmukaista seurausta vanhasta patriarkaalisesta järjestyksestä, jossa naisella ei ollut täyttä ihmisarvoa. Meidän aikakaudella on vaikea edes ajatella tilannetta, jossa kaikilla yhteiskunnan jäsenillä ei olisi yhtäläistä äänestysoikeutta. Siitä huolimatta naisten äänioikeus ei ole kuin juuri ja juuri sata vuotta vanha ”perinne”. Ei siis ole mikään ihme, että kaikki eivät edelleenkään ole omaksuneet ajatusta yhtäläisistä ihmisoikeuksista, jotka koskevat ihan jokaista yksilöä yhteiskunnassa.

Mutta niin kauan kuin ihmisoikeuden loukkaamisesta ei joudu vastuuseen, se jatkuu. Valitettavasti Hollywoodin elokuvapiireissä seksuaalinen ahdistelu on ollut osa ”maan tapaa”. Sama tapa on elänyt rock-piireissä ja en usko minkään viihdeteollisuuden alan olevan yhtään sen puhtoisempi. On vain ajan kysymys, kun jäävuorenhuippu paljastetaan muuallakin… asia, josta kaikki ovat tienneet kaikki nämä vuodet.

Kun enemmän ajattelen asiaa, niin miesten kokema osattomuus ja naisten seksuaalinen ahdistelu omaavat saman lähteen – ihmisarvon loukkaus. Tämän toteaminen ei mielestäni vähättele kumpaakaan tai yritä peitellä ongelmaa toisen alle. Samoin ajatus siitä, että me kaikki voimme olla osa ratkaisua. Meidän tulee opettaa pojillemme, että miehen malliin ei kuulu naisten ihmisarvon kyseenalaistaminen. Ruumiillinen koskemattomuus tulee nostaa pyhäksi.

Toisen ihmisen syyllistäminen, että hän on jotenkin provosoinut oman ruumiillisen koskemattomuuden loukkaamiseen tulee haudata välittömästi. Vaikka toinen olisi alasti julkisella paikalla, niin mikään ei anna oikeutta koskea kehoon. Aivan samaan tapaan auton lukitsematta jättäminen ei vähennä autovarkauden rikollisuutta, jos auto otetaan haltuun vastoin omistajan tahtoa.

Ihmisarvo ei ole pelkästään ideologinen periaate. Se on ruumiillinen ja konkreettinen alue. Se ei ole veteen piirretty viiva, vaan selkeästi määritelty valtion raja. Ihmisarvon loukkaus tulee aina olla kriminalisoitu. Ihmisarvo kuuluu meille kaikille. Koska jos näin ei ole, ei meillä voi olla yhteiskuntaa eikä kulttuuria. Ja vielä laajemmin… kaiken keskiössä on elämänarvo. Mutta siihen ei ole mahdollisuutta tässä keskittyä. Opetellaan ensin käsittelemään ihmisarvoa.