Todellisuudesta kieltäytyminen

Onneksi olkoon Juha Hurmeelle Finlandia -palkinnon voitosta. En ole vielä lukenut Hurmeen Niemi teosta, mutta taas kerran Finlandian voittopuhe oli täysosuma ajan henkeä vastaan. Ennen kaikkea luin riemastuneena kuinka Hurme ruoski aikakauteemme olennaisena kuuluvaa henkistä velttoutta.

Ahneuden ja tyhmyyden liitto, hölmöt uskomukset ja pelko siittävät parhaillaan tehokkaasti eriarvoisuutta, väkivaltaa, poliittista sekasortoa ja uuden, karmean kiintoisan trendin: todellisuudesta kieltäytymisen.

Vielä vuosituhannen vaihteessa maamme eturivin nuoria kirjailijoita arvosteltiin meidän aikakautemme ongelmien välttämisestä tuotannossaan. Keskeisin esimerkki tästä on myyntilistojen kärjessä paistatteleva Kjell Westö. Milloin viimeksi hän on kirjoittanut meidän ajastamme ja etenkin meidän aikamme ongelmista? Menneisyyden maalailu on helppo keino välttää konfrontaatio nykyisten voimien kanssa. Ja tätä ei tule ottaa kritiikkinä Westön kirjallisia kyvyistä. Edelleenkin Westö osaa kirjoittaa tarttuvaa kerrontaa, jonka äärellä lukija (myös minä) uppoutuu hämmästyttävän syvälle tarinan maailmaan.

Onneksi meillä on Juha Hurmeen kaltaisia lihoja ajan piikissä. Mediasta on tullut hyvin pitkälle torin laitaa, jossa vähämieliset huutelevat kansalle ja toisilleen. Samaan kakofoniaan on sortunut perinteinen lehdistökin. Kun klikkiotsikkoja kirjoittava toimittaja vajoaa eettisesti taskuvarkaan tasolle, lifestyleblogia pitävä maallikko korvaa sivistyneen aikalaisanalyysin ja biohakkerin pseudotieteelliset kikkailut lääkärinpätevyyden, niin taiteen ja tieteen on astuttava esille ilmaisten selkeästi edellisten olevan sisällöltään täynnä tyhjyyttä.

Mitään muuta keinoa ei ole. Sivistys ja valistus ovat kovinta todellisuutta! Kaikki muu on niiden rinnalla roskaa.

Jos ihmiskunta ei kykene tästä alennustilasta pelastautumaan romahduttamatta kulttuuriamme (Rooman valtakunnan luhistumisen yhteydessä tunnettu länsimainen kulttuuri romahti samassa rytäkässä), niin tätä aikaa ei tulla muistelemaan yleviä sanoja käyttäen. Tätä alennustilaa korostaa se tosiasia, että meillä ei koskaan ole ollut yhtä vaivatonta pääsyä tiedon ja sivistyksen äärelle.

Mutta miten tähän mahdollisuuteen vastaa nykyinen ihminen? – Olemalla älyllisesti veltto ja laiskuudessaan ennennäkemätön. Ainoa asia, jossa ”suoraselkäisyyttä” löytyy on loputon valittaminen. Elämä ei ole koskaan ollut vaivattomampaa kuin juuri nyt. Ja me tunnumme löytävän entistä enemmän valittamisen aihetta. Vaatimukset ympäröivälle maailmalle lisääntyvät samassa tahdissa kuin omat panokset tilanteen parantamiseksi vähenevät. Sohvalla lojuvat sinkut kirjaavat vaatimuksia tulevalle partnerille deittiapplikaatioiden palveluissa, mutta eivät tee mitään parantaakseen tarjontaa. Aivan kuin oltaisiin pelaamassa pokeria, jossa huonon käden peittämiseksi tulee nostaa panoksia ja saada toiset luopumaan pelistä. Mutta mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että kädessä on pelkkä ”ässähai” (jos edes sitäkään).

Ei siis ole mikään ihme, että jotkut valitsevat todellisuudesta kieltäytymisen. Todellisuus on peili, joka ei peitä otsassa syveneviä uurteita ja silmäkulmissa piteneviä ryppyjä. Mutta meidän ei tarvitse katsoa peiliin, koska voimme ottaa itsestämme selfien kännykkällä, jonka optisesti rajoittunut kamera parantaa kuvaa digitaalisesti. Lisäämme filttereitä, jotka tasoittavat ihon ja vääristävät kasvoja sopusuhtaisemmiksi kuin mitä ne ovat. Mutta kaikkein suurin vääristymä tapahtuu selfien ottaneen korvien välissä. Kuva itsestä on irtautunut niin kauaksi todellisuudesta, että ainoaksi keinoksi pelastaa keinotekoinen omatunto on sanoutua irti todellisuudesta. Valitettavasti tämä irtisanoutuminen on yksipuolista. Todellisuus on liimautunut meihin halusimme sitä tai emme. Rokotekriittisen rokottamattomat lapset sairastuvat juuri niihin tauteihin, joita vastaan rokotteet on aikoinaan keksitty. Rypyt kasvoilla eivät katoa minnekään, kun astumme päivänvaloon kadulle. Filtterit ovat niissä kännykän käsittelemissä kuvissa, mutta eivät ne meidän ihoa tasoita. Pakastepizzojen ja makeispussien ahmiminen sohvalla maaten Netflixistä sarjoja tuijottaen ei tee meistä sporttisia tai sivistyneitä.

Juha Hurmeen puhe alleviivasi opiskelemisen ja oppineisuuden osuutta elämässämme. Ei riitä, että meillä on pääsy miltein kaikkeen ihmiskunnan sivistykseen pelkällä napin painalluksella. Meidän tulee myös omaksua mahdollisimman paljon tästä sivistyksestä. Elinikäinen opiskeleminen on tässä ja nyt keskuudessamme. Kuulen näitä rivejä kirjoittaessani kuinka tuolla ei niin kaukana joku vetoaa oikean ja väärän tiedon erottamisen vaikeuteen. Oikean ja väärän tiedon erottamisesta on tullut miltein mahdotonta. Tämä olisi validi argumentti, jos näin olisi, mutta kun näin ei ole. Jokainen normaalilla kognitiivisilla kyvyillä varustettu ihminen kykenee erottamaan oikean väärästä tiedosta. Lähdekriittisyys ei ole mitään salatiedettä, joka vaatisi vuosien syventävät opinnot. Jos joku ei kykene erottamaan Magneettimedian ja esimerkiksi Helsingin Sanomien uutisoinnin totuusarvoa toisistaan, niin kyse ei ole tiedosta, vaan siitä kieltäytymisestä. Todellisuudesta irtaantunut saamaton laiskuri ei jaksa ryhtyä kyseenalaistamaan omaa valheelllista kuvaa itsestään; siitä siinä kaikessa on kysymys.

Ainoat, jotka saavat synninpäästön tässä kaikessa ovat ne ikäihmiset, joilla ei koskaan ollut mahdollisuuttakaan osallistua tähän informaation välittämisen kulttuuriin. Vaikka muistisairaatkin kykenevät oppimaan uusia asioita, niin tämän toiminnan rajoittuneisuus on jotain sellaista, että heitä ei voida vaatia nykyaikamme kehitykseen osallistumiseen. Mutta keskiverto 15 – 55 -vuotias ei ole muistisairas ja heiltä jokaiselta on oikeus vaatia enemmän kuin mitä he tällä hetkellä antavat. Itse asiassa tulisi ehkä tässä tapauksessa puhua juuri ”osallistumisesta”. Yhteiskunnalle ja kulttuurille ei anneta, vaan siihen osallistutaan. Tällä hetkellä tämä osallistumisen aste on hävettävän pieni. Parhaimpana esimerkkinä tästä ovat ääririkkaat veropakolaiset. Juhlapuheissa he haluavat paistatella porvarillisen elämän valokeilassa, mutta kun porvarikulttuuriin kuuluvaa osallistumista yhteiskunnan pyörittämiseen aletaan vaatia, niin rintamakarkuruuteen verrattava pelkuruus valtaa estradin.

Jos Finlandia-voittajien puheet pysyvät sillä tasolla, jonne ne nostivat Laura Lindstedt ja Juha Hurme, niin meillä Suomessa voi olla jotain toivoa. Me tarvitsemme sivistystä ja sivistyneistöä nostamaan vastarintaa järjettömyyttä vastaan, joka tunkeutuu kulttuurimme repeytyvistä raoista. Mitään ihannoitavaa näissä repeämisissä ei ole. Historiaa osoittaa, että irrationalisuuden päästessä valloille surmattujen uhrien lukumäärällä ei ole ylärajaa. Tämän takia meillä tulee olla entistä vahvempaa taidetta ja tiedettä… jotka yhdessä luovat sivistyksen.