Viileydestä ja ihmissuhteista some-aikakaudella

frazier

Pari asiaa ovat pistäneet ajatukseni taas kulkemaan. Ensimmäinen näistä on legendaarisen NBA-pelaajan Walt ”Clyde” Frazierin teos Rockin’ Steady – A guide to basketball & cool ja toinen erään nimettömän laitapuolen kulkijan avautuminen ihmisistä, ajasta ja ihmissuhteista. Mutta mennään ensimmäiseen.

Kuinka olla viileä

Walt Frazierin teos (ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1974) alkaa seuraavasti.

I remember when I was a kid of 10 or 11 and I’d wash my sneakers with soap and brush almost every night so they would be bright and white and dry by morning. I remember being very exact how I laced them up when I went to play basketball in the dirt schoolyard in Atlanta. That was when my sneakers were the hottest item in my wardrobe.

Tämä olisi voinut olla myös suoraan minun nuoruudestani, jolloin suurimmat aarteeni olivat Adidaksen matalavartiset Top Tenit (kuva alla).

20121311482482252

Mutta minulla ja Walt Frazierilla oli pari isoa eroa. Minä en asunut Atlantan slummeissa, vaan tuolloin keskiluokkaisessa Helsingin Tapulikaupungissa (joka taitaa nykyään olla aika lähellä slummia Suomen mittakaavassa). Samoin meidän välillä on reilun kolmenkymmenen sentin kokoero Frazierin hyväksi. Lyhyt 160 senttinen varteni ei kuitenkaan estänyt minua valitsemasta juuri koripalloa minun lajikseni. Se oli coolia – lätkä ja fudis olivat taas jotain junttisäpinää, jonka harrastaminen olisi ollut ainoastaan noloa.

Nämä erot meidän välillä takasivat ainakin sen, että minusta ei koskaan tullut koripallon ammattilaista. Frazierin teos tuo esille vielä yhden suuren eron. Walt Frazier on ollut henkisesti cool – viileä. Minä taas olen aina ollut tuittupää ja kuumakalle. Mikään ei tunnu pysyvän sisällä. Kaikki pitää räiskäistä esille välittömästi ja valitettavan usein ilman sen suurempaa harkintaa. Tästä olen saanut kärsiä ja tyhmä pää ei näytä oppivan sitä sitten millään. Tai no, ehkä vuosien saatossa ne kaikkein terävimmät rosot ovat hieman hioituneet.

Joku voisi sanoa kuumapäisyyteni olevan suoraa seurausta lyhyestä varrestani. Aina on pitänyt olla napit vastakkain maailman kanssa, koska muuten sitä vain tallautuisi sen alle. Siinä on ehkä vähän perää, mutta kun ajattelen köyhän slummin mustaa nuorta 60-luvun Atlantassa, niin uskoisin tuon nuoren miehen kohdanneen huomattavasti suurempaa vastustusta kuin minä yltäkylläisessä keskiluokkaisessa elämässäni. Mutta tietenkin nämä asiat ovat suhteellisia. Oman elämän ongelmat eivät poistu tiedostamalla, että jollakin toisella menee vielä huonommin. Se antaa ongelmiin perspektiiviä, mutta ihan samalla tavalla ne jäävät olemaan ongelmina elämässä.

Lapsena piti ruoka syödä lautaselta, koska Afrikassa lapset näkivät nälkää. En koskaan ymmärtänyt tätä argumenttia. Mitä sitten? Vanhempani varmaan ymmärsivät jonkin menneen kasvatuksessa pieleen, kun vastaukseni oli: ”Minkä takia ne eivät syö niitä kuolleita? Parempaa lihaa se varmaan on kuin tämä.” Ei auttanut. Piti syödä se tilliliha pois lautaselta… koska Afrikka.

Oma vastaukseni elämän kolhuille on aina ollut kimppuun käyminen. On siis pitänyt ajaa uhka välittömästi pois. Toteemieläimeni on selkeästi ärhäkkä terrieri. Walt Frazier taas on viilipytty kissa.

I think I began getting cool when I had to learn how to change my baby sisters’ diapers and how to burp the babies. I’m the oldest of nine children in the family. I have seven sisters and one brother. When guys in the neighborhood find out you’re changing diapers, the trick is to make them think that, yeah, he-men do that all the time.

Niinpä. Antaa ulkomaailman painostuksen olla vaikuttamatta itseen ja kulkea pää pystyssä eteenpäin. Tuota asennetta olen yrittänyt omaksua vaihtelevalla menestyksellä. Se, että ei näytä tunteitansa jatkuvasti ei merkitse etteikö niitä olisi. Kyllä ne siellä ovat. Tämän olen joutunut oppimaan kantapään kautta introverttien ja hiljaisten ihmisten kanssa. On ollut aika elämässäni, jolloin en voinut tulla toimeen kenenkään hiljaisen tai sisäänpäin kääntyneen henkilön kanssa. Sellainen vain ajaa minut hermoromahduksen partaalle. Eli toisin sanoen, toisen viileys sytyttää minussa liekin. Muutaman viime vuoden aikana olen alkanut oppimaan, että emotionaalisesti kuolleimmat ovat niitä, jotka tuntuvat räiskyvän ympäristöön tunteenpurkauksia jatkuvasti… minä mukaanlukien.

Ihmissuhteista

Aluksi en ihan ymmärtänyt mitä tällä kaikella on tekemistä tämän videon kanssa, mutta sitten palaset loksahtivat paikoilleen. Joten pysykää vielä hetki mukana. Katsotaan ensin se video.

Video on pysäyttävä monellakin tavalla. Ensimmäisenä hämmästyy kuinka terävää kieltä ja ajatusta laitapuolen kulkijan suusta tulee. Tämä pistää epäilemään, että koko homma on lavastettu. Mutta ei anneta tämän hämätä meitä. Lavastettu tai ei, mutta me näytämme tarvitsevan aina jonkun ”ulkopuolisen” kertomaan meille, mikä meissä on vikana.

Sinänsä siinä ei ole mitään uutta, että joku kadunmies herättää kauhistusta lähestyessään. Sen ei pitäisi, mutta muutama erittäin huono kokemus leimaa tilanteita loppuelämän ajan. Muistuu mieleen eräs kerta, kun menin auttamaan maassa makaavaa. Tilanne kärjistyi siihen, että makaava heräsi ja yritti puukottaa minua kylkeen. Siinä meni hyvä rotsi pilalle ja halut mennä auttamaan maassa makaavaa vuosiksi.

Todellinen asia tulee videon loppupuolella, kun tämä nimetön avautuja alkaa puhumaan kuinka me emme enää halua ihmissuhteita. Meillä on enemmän keinoja olla toisiimme yhteydessä kuinka koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa ja siitä huolimatta itse media meidän välillämme tuntuu mielenkiintoisemmalta kuin ihmiset. Tästä on toitotettu iät ja ajat. Ei mitään uutta auringon alla.

Mutta mitä jos ihmissuhteet eivät koskaan ole olleetkaan niin tärkeitä meille? Aikaisemmin esimerkiksi naisten asema yhteiskunnassa on ollut riippuvainen miehestä. Ei siitä ole kuin muutama vuosikymmen kun miehetön nainen oli hyvin tukalassa asemassa yhteiskunnassamme. Naisten aseman parantaminen on samalla tehnyt ihmissuhteista muuta kuin instrumentaalisia. Ihmissuhteilla tulee olla muutakin kuin välinearvoa. Ja tätä muuta arvoa eivät kaikki näytä löytävän. Se, onko tämä oikein tai väärin, on kokonaan toinen kysymys, johon en aio tällä kertaa syventyä.

Ihmissuhteittemme malli on avioliitto. Sen asemaa ei tunnuta kyseenalaistettavan millään. Se herättää meissä suuria tunteita. Tämä on käynyt erittäin hyvin ilmi sukupuolineutraalin avioliittolain ympärillä käydyssä keskustelussa. Tässä kohdassa ottaisin taas esille ranskalaisen kulttuuriteoreetikon Paul Virilion ajatuksen teknologisista keksinnöistä. Ne sisällyttävät itseensä aina pimeän puolen, jota ei välttämättä olla otettu huomioon teknisen uudistuksen käyttöönoton yhteydessä. Klassinen esimerkki on laivan keksiminen. Samalla keksittiin myös haaksirikko. Sukupuolineutraalin avioliiton yhteydessä ei ole paljoa puhuttu siitä, että sen salliminen sallii samalla sukupuolineutraalin avioeron.

Ero kuuluu ihmissuhteisiin. Valitettavasti tämä tendenssi näyttää vain voimistuvan vuosi vuodelta. Me emme enää tarvitse toisiamme niin paljon kuin aikaisemmin. Vanhojen mallien tilalle ei ole tullut uusia. Olemme jääneet eräänlaiseen tyhjiöön. Sen täyttämiseksi on noussut ihmissuhteista muistuttava sosiaalinen media. Aikaisemmin on esimerkiksi katsottu, että ihmisten tulisi elää monogamiassa ja ”kunnes kuolema erottaa”. Kun puolet solmituista avioliitoista päättyy eroon ennen kuolemaa, niin on ilmeistä ettei meille tuputettu ihmissuhdemalli ole enää validi.

On väärin sanoa, että me emme haluaisi ihmissuhteita. On tietenkin varmaan niitäkin, jotka eivät oikeasti halua jakaa elämäänsä kenenkään kanssa. Heille suotakoot oikeus siihen. Erään sanonnan mukaan rakkaus on kuin pieru – jos sitä joutuu pakottamaan, niin se on hyvin todennäköisesti paskaa. Yhdyn tähän kansanviisauteen täysin. Ei siis ole mikään ihme, että tiedostamattomasti hakeutuessamme avioliittomallin mukaisesti ihmissuhteeseen, satutamme toisiamme hyvin suurella todennäköisyydellä. Kun seuraan mediassa ja eräiden ystävien piirissä käytävää sukupuolisota-keskustelua, niin tahtomatta tulee mieleen kuinka siellä taustalla vaikuttaa syvä pettymys ihmissuhteisiin.

Ja tässä tullaan viileyden tarpeeseen ihmissuhteita pohtiessa. Minäkin olen pettynyt lukuisia kertoja ja varmaan tulen vastaisuudessakin pettymään. Mutta ehkä oikea kohde eivät ole nämä vastapuolen edustajat, vaan se pelikenttä, joka meille on kasvatuksen myötä annettu. ”Don’t hate the player… hate the game”. Kaikkein suurimpaan ääneen toista sukupuolta arvostelevat näyttävät olevan juuri niitä, jotka kaikkein eniten kaipaavat ja tarvitsevat vierelleen toista ihmistä. Miehillä tämä tarve näyttää olevan äidin korvikkeen löytäminen. Valitettavasti ne naiset, jotka haluavat tähän lähteä mukaan ovat harvassa. Ei siis ole mikään ihme, että he tuntevat syvää pettymystä. Tämän pettymyksen purkamisen sijaan olisi kuitenkin paikallaan pysähtyminen peilin äärelle. Jos vaikka siitä pojasta olisi jo aika kasvaa mies. Miehenä olemiseen tarvitaan ripaus viileyttä. Kaikkea ei tarvitse sylkeä ulos välittömästi. Emotionaalisille purkauksille on oma aikansa ja paikkansa – se ei ole aina ja kaikkialla.

Ymmärrän kirjoittaneeni nämä lauseet lähinnä itselleni. Toivottavasti joku jaksoi lukea tämän avautumisen tänne saakka. Nyt on aika lopettaa ja tehdä jotain aivan muuta.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Viileydestä ja ihmissuhteista some-aikakaudella

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s