Uusmitättömyyden aikakausi

huipulta_huipulle_opt

Olen niin sanotun postmodernin ajan lapsi. ”Postmodernin” määritelmästä voidaan vääntää kättä vaikka maailman loppuun saakka, mutta sanotaan sen nyt merkitsevän vanhoilla merkityksellisillä asioilla leikittelyä. Nuoruuteni elin 1980-luvulla, joka oli postmodernin riemuvoiton vuosikymmen. Tuon ajan vaikutusta omaan kehitykseeni ei voi vähätellä. Olen 80-luvun lapsi.

Mutta 80-luvun merkityksestä huolimatta, en tunne suurtakaan nostalgiaa tuota aikakautta kohtaan. Vaikka 80-luvun rock muodostaakin mentaalisen äänimaton korvieni välissä, niin inhosin tuota aikaa sydämeni kyllyydestä. Varsinkin kekkoslovakiasta vapautunut Suomi käyttäytyi kuin kodin vahtipiiristä irti päässyt amerikkalainen college-kakara. Intellektuelleiksi heittäytyneet lukiotason sivistyksellä varustetut idiootit mussuttivat suu vaahdossa suurten kertomusten kuolemasta ymmärtämättä, että kertomus suurten kertomusten kuolemasta on suuri kertomus. Jälkistrukturalistit mesosivat kulttuurilehtien sivuilla pahasti jälkijunassa.

Kovista ihmiskohtaloista huolimatta 90-luvun lama oli oikein ajoitettu nyrkki Suomen perseeseen. Ylimielinen kakara sai juuri sitä, mitä ansaitsikin. Tennispallon kokoisilla olkatoppauksilla varustetut neonväriset bleiserit, huonosti lyhennetyt puvun housut, purjehduskengät ja tekopirteä virne kasvoilla vaihtui synkän harmaaseen lama-aikaan. Valitettavasti/onneksi Nokian menestys nosti Suomen uuteen nousuun ja 2000-luvun ensimmäisinä vuosina ugri-hybris saavutti uuden lakipisteensä. Sitten tuli Apple ja Jeesus-luuri… Nokia-Suomi lämähti turvalleen siihen itseensä. Keisarilla ei ollut edelleenkään vaatteita.

Uusmitättömyys tulee, olkaa valmiina

Olen siinä mielessä kaavoihini kangistunut, että etsin aina zeitgeistia. Nimeäminen sinänsä voi olla satunnaista, mutta ilmiöitä on hyvä ristiä joksikin. On ainakin jotain jolla viitata johonkin… on sitten eri asia, onko tuo nimeäminen tai viittaaminen onnistunut tai edes mahdollista.

Tämä aikakausi on tuottanut minulle suuria ongelmia. Jotain siinä on, mutta aina se pääsee lipsahtamaan käsistä. Onneksi pari viikkoa sitten törmäsin tähän videoon.

Ensimmäisenä tuli mieleen, että Transformers -leffojen poikatähden motivaatiopuheiden ja -kirjojen kliseistä kootusta huudosta saisi hyvä äänen kännykän herätysääneksi. Sitten luin, että homman taustalla on performanssiryhmä, joka vannoo uuden metamodernismin nimeen. Alkoi kiinnostamaan, että mitä tämä metamodernismi oikeastaan on.

Luin muutamia nettisivuja ja katselin videoita. Yritän tosissani olla olematta mikään vanha kulttuurijäärä, joka ei edes halua ymmärtää nykyistä debattia. Believe me. Mutta tämän hötön kohdalla koetellaan tosissaan sietokykyni rajoja. Olen oppinut metamodernismista seuraavaa:

  • Halutaan välttää modernismin naiivius ja postmodernin kyynisyys liikkumalla (oskillaatio) näiden välisessä maastossa.
  • Ollaan samaan aikaan futuristeja ja nostalgikkoja.
  • Samanaikaisesti korosteaan vilpittömyyttä ja romantismia, mutta myös totuutta ja relativismia ja muutamaa muuta oppositioparia.

Tärkeintä ei ole kurinalainen opin seuraaminen, vaan emootio eli fiilis. Jos siis en ole täysin väärin lukemaani ymmärtänyt, niin metamodernismin ytimen muodostaa fiilistely. Fiilistely? – Voi pojat ja tytöt. Pelkän fiilistelyn varaan ei rakenneta mitään. Fiilistelyn muodostamassa tilassa heiluminen on juuri postmoderniin liittynyttä sitoutumattomuutta. Samalla kuitenkin halutaan sanoutua irti sitoutumattomuudestakin. Ollaan päädytty nihilismiin.

Nihilismin ydin ei muodostu arvojen kieltämisestä, vaan ei-minkään eli mitättömyyden arvon nostamisesta kaikkein ylimmäksi arvoksi. Meillä on ollut näitä mitättömyyden palvojia jo entuudestaan, joten metamodernismin aikakausi voitaisiin ristiä uusmitättömyydeksi. Ja kuten kaikkien uus-liikkeiden kohdalla, niin pyörä on keksitty uudestaan. Miten metamodernismin aikakaudella voidaan ottaa kantaa, kun oskillaatio kahden ääripään välillä on vanhaa relativismia par exellence?

Uusmitättömyyden edustajat näyttäytyvät minulle Markiisi de Saden Justinen päähenkilönä. Alussa Justine näyttäytyi sympaattisena kohtalon uhrina, mutta loppua kohden hänen piiperrys (lue: fiilistely) paljastuu negatiivisuutena elämää kohtaan, joka sietääkin tulla ruoskituksi.

desade_2786855k

Fiilistely on aina reaktiota ulkoiseen ärsykkeeseen, joka edustaa aktiota. Aktiossa ei ole mitään ei-mitään. Se on luova interventio mitättömyyteen. Uusmitättömyys on luovuuden kieltoa; se on elämälle vastaista piperrystä.

Metamodernistit ilmoittavat pyrkimyksekseen yhdistää ihmisiä median kautta. Sosiaalinen media on heidän siveltimensä. Valitettavasti heidän päämääränsä on väärä alusta asti. Me emme tarvitse yhdistymistä ja yhteisymmärrystä. Meidän on korkea aika oppia sietämään konfliktia elämässä. Elämään ratkaisemattoman konfliktin kanssa. Käytännön esimerkki: Venäjä ei tule koskaan poistumaan Krimin niemimaalta. Jos hyvin käy, niin sille riittää Itä-Ukrainan autonomia, mutta hyvin suurella todennäköisyydellä alueet tullaan liittämään Venäjään yksipuolisesti. Meidän tulee oppia elämään tämän jatkuvan konfliktin kanssa. Vaikka kyseessä on geopoliittinen tulehdus ja totaalisen sodan uhka Euroopassa, niin tässä ollaan aikamme ongelmien ytimessä.

Eurooppa on elänyt uusmitättömyydessä liian pitkään. Ja Venäjä on lukenut peliä oikein. Krimin valtaaminen oli mestarillinen liike geopoliittisessa shakissa. Pelissä, jossa fiilistelyssä elänyt Eurooppa luuli jo päättyneen. Se ei ollut päättynyt. Vastapeluri (lue: Eurooppa) vain sattui nukkumaan kuola poskea pitkin valuen. Venäjä – Eurooppa: 6 – 0. Ja tämä on tosiasioiden toteamista, ei kannanotto puoleen taikka toiseen.

Niin paljon kuin itsekin fiilistelen illan pimeinä hetkinä ikuisen rakkauden ja hippiliikkeen perään, niin realisti sisälläni herättää minut näistä päiväunelmista. Pitää muistaa, että ”rakkauden kesä 1967” oli täysi painajainen SanFranciscossa. Paikka haisi paskalle ja kuselle, koska suurin osa kaupunkiin vaeltaneista kukkaislapsista eli kadulla (ja paskoi ja kusi sinne). Merry Pranksters voi kuulostaa ideaalilta ratkaisulta hippielämässä, mutta sekin kommuuni perustui todellisuudessa naisjäsenten hyväksikäytölle. Naiset istuivat pankin päällä, jolla rahoitettiin koko bussin huumeet.

Meidän aikakautemme perimmäinen ongelma on, että siinä ei oteta  kantaa. Tällä aikakaudella esim. ekoterroristit tekevät tekoja, mutta heidän kantansa jää teon herättämän fiilistelyn jalkoihin. Meidän aikakaudella ei ole Baader-Meinhof -ryhmää ideologioineen. Meillä on tekoja, joiden tarkoitus on herättää fiiliksiä eli reaktioita. On niin helppoa maksaa Greenpeacelle kuukaudessa kymppi ja olla kahlitsematta itseään kaadettavan puun ympärille, koska se fiilis katsoessa televisiosta kahlittua aktivistia on niin voimakas. Silti se on ainoastaan fiilistä. Ei muuta.

Aikakautemme uusmitättömyys huolestuttaa ja samalla masentaa minua. Ollessani nuori odotin, että tulevat sukupolvet tulevat järkyttämään minua, mutta en koskaan uskonut heidän järkyttävän minua mitättömyydellä. Siitä täydet pisteet. Valitettavasti toimintaan kykenevät voimat lakaisevat lattiaa passiivisilla fiilistelijöillä. Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan.

Kaikesta tästä huolimatta Shia LaBeouf ”Just do it!” -huutovideosta saisi hyvän herätysääneen iPhoneen. Pitääpä alkaa tuumasta toimeen…

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s