Sinkkuilusta ja eronneena elämisestä

spinoza-featured

Hankkiuduin eroon vihkisormuksestani. En mitään sillä enää tehnyt enkä tosiaankaan sitä koskaan tule enää käyttämään. Viimeinen symbolinen muisto menneestä liitosta ja särkyneestä sydämestä on poistunut elämästäni jonkun toisen sormea kaunistamaan. Toivottavasti nykyinen omistaja tuntee sen kautta pidempi aikaista onnea kuin minä.

Mutta se siitä erosta. Tämä prosessi pisti minut ajattelemaan eronneena elämistä. Monet jaksavat muistuttaa, että se ei ole enää sellainen stigma kuin vuosikymmeniä sitten. Mutta toisaalta, vilkas sosiaalinen ympäristöni muodostuu lähinnä sinkuista tai rekisteröimättömässä parisuhteessa elävistä ystävistäni. Ne, jotka ovat jälkikasvua elämäänsä hankkineet viettävät vähenevässä määrin aikaansa sinkkuympäristössäni. Ja tämä ei ole heitä kohtaan esitettyä kritiikkiä – ainoastaan tosiasioiden toteamista.

Sanoa, että eronneen otsassa ei olisi leimaa, on valehtelemista. Leima ei ole enää voimakas, mutta kyllä se on olemassa. Reilu nelikymppinen sinkku, eronnut tai muuten vain perheetöntä elämää elävä yksilö on poikkeus. Hän ei ole välttämättä tilastollinen poikkeus, mutta noudatettavista normeista hän poikkeaa.

Näistä normeista poikkeaminen näkyy parhaiten toisten ihmisten suhtautumisessa eronneeseen tai sinkkuun. Kun juttelen baariseurassa mukana tulleen naisen kanssa vähänkin pidempään, tullaan hyvin nopeasti tullaan toteamaan, että hän on naimisissa, varattu tai lesbo. So what?!? Vaikka sinkkuna seksi on mielessä hyvin usein, niin ei se merkitse kaiken kommunikaation toisen sukupuolen edustajan kanssa tähtäävän siihen. Ja vaikka tähtäisikin, niin enköhän minä ole jo tarpeeksi kokenut mies kohdatakseni omat ”pakkini” ilman toisten avustusta.

Toisten järjestämät naittamisyritykset ovat yleensä hellyyttäviä ja huvittavia, mutta sekaan mahtuu näitä ”tehän olette kummatkin sinkkuja, että eiköhän nyt olisi hyvä tilaisuus” -tyylisiä noloja tilanteita muodostavia ”tsemppauksia”. Kiitos, mutta minua ei tarvitse töniä toisen suuntaan. Ja uskokaa tai älkää, mutta sinkullekin tulee päiviä, kun ei vain huvita.

”Parempi yksin kuin huonossa suhteessa”, sanotaan usein. Totta tuokin, mutta mites ne keskinkertaiset suhteet. Eivät kaikki suhteet, jotka eivät päädy eroon, voi olla hienoja ja mahtavia. Onko yksin eläminen parempaa kuin keskinkertainen suhde, joka tuottaa paikoitellen sitä turvallisuuden tunnetta ja tyydytystä, joiden puute leimaa harmittavan usein yksinäistä elämää? Ja tässä kohdassa on turha vedota siihen, että meidän joukossa on paljon niitä, jotka valitsevat yksinäisen elämän ilman parisuhdetta. Puhun nyt itsestäni. En muista… se oikeus suotakoot blogissani minulle.

Jokainen meistä tekee omat valintansa elämässään, mutta kaikki meidän elämässämme eivät ole meidän valintoja. On totta, että asettuassani suhteeseen toisen kanssa teen valinnan asettua suhteeseen hänen kanssa. Mutta ilman molemmin puolista tahtoa asettua suhteeseen, en tuota valintaa voi tehdä. Joten tuolloin tuo valinta ei ole pelkästään minun.

Eropäätös voi olla yksipuolinen. Tuolloin ei kahden ihmisen yhteinen tahto enää kohtaa ja ne alkavat elämään omaa elämäänsä. Toisen päättäessä yhteiselon toisen kanssa hän päättää myös toisen puolesta. Ideaalitapauksessa ero on yhteinen päätös, mutta käsi sydämelle eronneet – kuinka monella se oli todellakin yhteinen päätös? Elämäntaito-oppaiden maailman ja todellisuuden välissä sijaitsee valitettavan usein ammottava kuilu.

Filosofien kristus Baruch Spinoza katsoi, että ihminen tuntee onnellisuutta (aktiota) ollessaan oman olemassaolonsa adekvaatti (täysin asianmukainen, sopiva, tarkoitusta vastaava) syy. Muutoin hän tuntee surua eli passiota. Voiko siis parisuhteessa elävä ihminen koskaan olla oman itsensä adekvaatti syy? Voi hyvinkin olla, että ei. Mutta ehkä tämä on kokonaan väärä kysymyksenasettelu. Pitäisi enemminkin kysyä, muodostammeko me molemmat tämän parisuhteen adekvaatin syyn? Ja tässä piileekin niin monen ihmisen onnettomuuden juuri. Olemme niin kiinni itsessämme, että emme enää kykene avautumaan toiselle. Ja se toinen ei olekaan toinen ihminen, vaan se todella vieras toinen, suhde. Se kolmas meidän välissä. Ei minun elämä. Ei sinun elämä. Meidän yhteinen elämä.

Vaihdan vihkisormuksen myynnistä ansaitsemiani euroja hintaviin tuontioluihin, jotka taas muuttuvat virtsaksi urinaalin pohjalle. Elämän kiertokulku jatkuu… Voin hankkiutua eroon elämääni kohdanneen tragedian muistoesineistä, mutta tuo vaihe elämästäni ei pyyhkiydy pois. Se tulee olemaan ikuisesti osa historiaani. Tai ainakin maallisen vaellukseni ajan… sorry, on tapana dramatisoida asioita, koska se antaa hyvää maustetta elämään.

Mutta kaikesta huolimatta uskon ihmisen olevan onnellinen ollessaan itsensä ulkopuolisen yhteinen adekvaatti syy. Oman itsensä adekvaatti syy on ehkä mahdottomuus. Ja rehellisesti ilmaistuna tätäkään ei Spinoza meiltä edellyttänyt. Hän oli omalla tavallaan relativisti. Ihminen kokee onnellisuutta siirtyessään vähäisemmästä suurempaan täydellisyyteen. Ja tämä kannattaa pitää mielessä myös parisuhteessa. Se ei ole absoluutti. Parisuhde on suhteellista – välillä vähän niin ja välillä vähän näin. Mikään oikotie onneen se ei ole. Onko mikään?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s