Marcel Proust ja sairastamisen jalo taito

Kirjoitin tänään lyhyen, mutta vaikea sähköpostin liiketoimintayksikköni henkilökunnalle. Lopetin viestin seuraavaan lainaukseen Dalai Lamalta:

Tiibetiläisen sanonnan mukaan tragediaa tulisi käyttää voimavarana. Sillä ei ole väliä minkälaisia vaikeuksia kohtaamme, kuinka kivuliaita kokemuksemme ovat, mutta kadottaessamme toivon, kohtaamme todellisen katastrofin.

Käännös on omani, joten antakaa anteeksi kielen töksähtely. Mutta sanoma menee varmaankin perille.

Raskaan työpäivän jälkeen rysähdettyäni nojatuoliini aloin ajattelemaan elämässäni kokemiani vaikeuksia ja kivuliaita kokemuksia. Elämäni aikana toivo on ollut koetuksella useaan otteeseen, mutta jostain kumman syystä sen liekki ei ole sammunut voimakkaiden tyrskyjenkään keskellä. Toivosta on tullut minulle kirouksen kaltainen seuralainen. Kulkeehan se mukana nimessäni ”Toivoniemi”.

Ongelmieni ja toivon kautta ajatukseni siirtyivät Marcel Proustiin. Proust, jos joku, tiesi mitä on elää ongelmien ja kärsimysten ympäröimänä ja samalla olla menettämättä toivoaan. Kymmenen vuotiaana hän sairastui vakavaan astmaan, joka aiheutti tunteja kestäviä kohtauksia useita kertoja päivässä. Kohtaukset helpottivat öisin, joten Proustista tuli yöeläjä, joka meni nukkumaan seitsemän aikaan aamulla ja heräsi iltapäivällä. Hänen huoneensa ikkunat piti pitää suljettuna ja ulkoileminen tapahtui suurelta osin taksin takapenkillä istuen.

Tämän lisäksi Proustin äiti piti pojastaan huolta pakkomielteisesti. Äidin perintönä Marcel eli koko elämänsä avuttomana ja riippuvaisena toisista ihmisistä. Ensimmäistä kertaa he olivat erossa toisistaan pidemmän ajan, kun Proust oli kaksikymmentäneljävuotias. Aikamme uusavuttomat ovat Proustiin verrattuna arjen neroja ja voittamattomia sankareita. Proustin sairaus toimi äidin ylihuolehtimisen loppumattomana lähteenä. Äidin kuoltua Proust oli riippuvainen sukulaisistaan ja palkatusta palvelusväestä.

Marcel Proust

Mutta Proust pystyi kääntämään sairautensa ja avuttomuutensa voimavaraksi, jonka johdosta meillä on Kadonnutta aikaa etsimässä. Tämä seitsemän osainen (suomeksi ilmestynyt kymmenenä niteenä) romaanisarja kuuluu 1900-luvun suurimpiin kaunokirjallisiin saavutuksiin. En tällä kertaa astu kovinkaan syvälle tähän suohon, vaan yritän pysytellä vaikeuksien kanssa elämisen teemassa.

Ihmiselämä tuntuu koostuvan kahdesta vastakkaiseen suuntaan repivästä liikkeestä. Toisaalta me haluamme pitää kiinni miellyttävistä kokemuksista ja samalla pyrimme välttämään epämiellyttäviä kokemuksia. Luonnontilassa eläessämme tämä ominaisuus on ollut elinehto. Lajit, jotka ovat vaikeuksien välttämisessä ja miellyttävien kokemusten kiinnipitämisessä olleet onnistuneempia kuin muut, ovat menestyneet elon taistelussa ja saaneet enemmän elintilaa osakseen.

Mutta suuri osa ihmiskunnasta ei ole elänyt enää muutamaan tuhanteen vuoteen luonnontilassa. Olemme astuneet kulttuurin piiriin, joka on muuttanut elon taistelun luonnetta dramaattisesti. Valitettavasti muutama tuhat vuotta ei suuremmin vaikuta meidän geneettisessä kehityksessä suuntaan taikka toiseen. Me elämme tässä monimutkaisessa kulttuurissa alkukantaisilla apinan aivoillamme. Me reagoimme ulkoisiin ärsykkeisiin samalla tavalla kuin 100 000 vuotta sitten.

Nykyihminen elää eräänlaisessa välitilassa. Toisaalta me olemme kiinni aivojemme syvien osien toimesta puussa roikkuvassa apinassa ja toisaalta ulkoinen kuori aivoistamme on mahdollistanut kaiken sen kehityksen, jonka keskellä elämme. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että aivojemme uloin millimetri erottaa meidät simpanssista. Tästä ei pidä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta meidän ja simpanssien välinen ero aivojen kohdalla ei ole kovinkaan suuri.

Ei siis ole ihme, että me reagoimme ”eläimellisesti” ulkoisiin ärsykkeisiin. Vaatii poikkeuksellisia ponnistuksia, että voimme murtautua tämän läpi ja muodostaa kokonaan toisen tavan vastata ulkoisiin ärsykkeisiin. Ja silti, koko meidän kulttuurimme taiteineen, rakennuksineen, kielineen ja teknologioineen on tämän keskittymisen seurausta. Valitettavasti meidän ”minä-teknologiat” eivät ole kehittyneet paralleelisti ulkoisten teknologioiden kanssa. Kulttuuri on ajanut meidän ohi…

nighthawks-resized-600

Mitä helvettiä tällä kvasi-evolutionaarisella kelalla on tekemistä Proustin kanssa? – Hyvinkin paljon. Proust oli elänyt vaikeuksien välttämisen ja miellyttäviin kokemuksiin tarrautumisen leimaava elämää tarpeeksi pitkään. Hän on sanonut, että nuoruudessa opittu saamattomuus ja laiskuus tekivät hänestä sen kirjailijan, joka hänestä lopulta tuli. Mutta tämä kirjailijaksi tuleminen merkitsi samalla sairauden ja erakoitumisen myöntämistä elämässä; päästää irti ja heittäytyä virran vietäväksi.

Ja virtauksien vietäväksi lukija heittäytyy Kadonnutta aikaa etsimässä sivuilla. Proust katsoo, että ajan virtauksessa minuutemme murentuu. Rakastunut minä on eri minä kuin katkeran eron keskellä kamppaileva minä. Ja näiden kahden minän välillä on lukematon määrä minuuksia, jotka vaihtuvat ajan armottoman kulun seurauksena. Muistot ja laajemmin muisti on nämä muuttuvat minuudet yhteen kokoava mekanismi. Lapsuusmuistomme eivät tuo lapsuutemme minuutta takaisin tähän aikaan, vaan rakentaa lapsuuden minuuden nykyisen minuutemme ehdoilla uudestaan. Muistaminen on luovaa toimintaa, ei mekaanista toistamista. Helvetin hyvä kysymys – voimmeko muistaa oikein tai väärin?

Entiset minämme elävät tässä hetkessä muistoissamme. Samoin elävät tulevat minämme monina mahdollisuuksina nykyisyydessä; ammuttuina nuolina kohti tuntematonta tulevaisuutta. Tästä syystä Proust on kadottanut ajan, jota hän huoneeseensa vangittuna on etsimässä. Olisiko Proust kyennyt lähtemään tälle retkelle ilman sairauttaan ja ongelmiaan? – Emme voi tähän vastata, mutta kaikki vastoinkäymiset Proust valjasti kaunokirjallisen projektinsa voimavaraksi.

Proust opettaa meille kuinka sairastaa jalosti. Vastoinkäymisemme muodostavat laboratorion, jonka suojassa voimme luoda uusia ulottuvuuksia todellisuuteen. Se on saareke. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Proust muutti pienempään asuntoon, jonka suojassa hänen sairasvuoteensa sijaitsi. Hänen yöpöytänsä oli täynnä kirjoja, paperia, kyniä, mustepulloja ja erinäisiä höyryhengitysvälineitä. Tätä pöytää hän kutsui ”pelastusveneeksi”. Omien ongelmiesi keskellä rakenna oma ”pelastusveneesi” ja souda ”saarelle”. Saarilla asuu kaikkein omituisimmat olennot. Ne ovat erillään muusta, mutta samalla veden – elämän lähteen – ympäröiminä. Rakenna pelastusvene ja souda saarelle…

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s