Qui s’excuse, s’accuse

selfport

Elin vuosia kovan itsetunnon ja -varmuuden muodostamassa maailmassa. Tuolloin nuo tunteet tuntuivat hyvin aidoilta ja niiden varmuudesta en tuntenut minkään tasoista epäillystä. En voi sanoa pettäneeni itseäni. Juuri siltä minusta silloin tuntui.

Sitten tuli se hetki elämässä, kun kaikki romahti. Aikaisempi elämä oli poissa. Siinä itsetunnon ja -varmuuden kuningas istui oman elämänsä raunioilla. Hetken aikaa tuntui hyvältä idealta heittää kaikki menemään samantien ja nauttia se viimeinen kulaus myrkkyä… poistua takavasemmalle elämästä. Koska nahka oli sen verran paksu ja lopullista romahdusta ei tapahtunutkaan, niin se jäi ajatuksen asteelle. Alkoi uuden rakentaminen.

Mikään ei ole elämässä virkistävämpää kuin aloittaminen. Kaiken romahdettua huomaa omituisen elämäntahdon nostavan päänsä tuhkasta. Otsikon ranskankielinen lainaus voidaan kääntää jotenkin seuraavasti: ”Joka selittää/pyytää anteeksi itseään, syyttää itseään.” Älä selitä. Älä pyydä anteeksi.

Lapsuuden ja nuoruuden epävarmuudet nousivat pintaa uskomattomalla voimalla, mutta samoin niiltä katkesi niska olosuhteisiin nähden helposti – kun pöly (runsas ja korkealta) alkoi laskeutumaan.

Me kaikki kuolemme. Se on maailman varmin asia, johon voimme luottaa. Milloin se tapahtuu, on kaikkein epävarminta. Näiden kahden maksiimin välissä tapahtuu elämä, joka on epävarmuuden kyllästämä. Ei siis ihme, että olemme tuota ajatusta paossa mahdollisimman tehokkaasti.

Jokainen hetki itsevarmuuden rakentamisessa kulminoituu kysymykseen: miten tulevaisuudessa tulee käymään? Onko tämä valinta se, joka kantaa minua huomenna ja vastaisuudessa? Milloin lähteä etsimään uutta vastausta, kun vanha ei enää toimi? Mitä, jos mitään vastausta lähtisikään etsimään?

Varmuus on aina villi arvaus tulevasta. Yksikään tapahtunut tapahtuma ei kerro mistään muusta kuin menneestä. Niiden pohjalta voimme tehdä oletuksia tulevasta, mutta mikään ei anna varmuutta, että jatkossakin niin tulee käymään. Kuvaan astuu itsevarmuus. Itsestään varma ihminen kykenee vakuuttamaan epävarman, että tulevaisuus on turvattu.

Mainosmaailmassa puhutaan usein ”pitsaamisesta” eli myyntipuheen pitämisestä. Hyvä myyntipuhe vakuuttaa asiakkaan siitä, että hänen kannattaa palkata kyseinen toimisto hoitamaan heidän mainonta ja että juuri tämän toimiston ideat ovat niitä, mitkä takaavat mainostajalle turvatun tulevaisuuden. Mikään muu ei tätä varmuutta luo kuin myyntipuheen pitäjän oma varmuus. On voitettava asiakkaan luottamus. Itsestään epävarma pitsaaja ei kykene tähän. Siksi mainostoimistoissa työskentelee suuria egoja. He ovat kultaakin arvokkaampia pahassa paikassa.

Ehkä kaikkein syvällisin ”myyntipuhe”, minkä ihminen elämässään tulee tekemään on kosinta. Siinä ei ole kyse pelkästä rahasta, vaan koko elämästä. Tavallisesta myyntipuheesta se eroaa siinä, että vähintään yksi rakastunut on joko kysymyksen esittäjä tai kohde. Umpirakastuneen on vaikea epäillä tulevaisuutta, koska rakkaus on sokeaa. Siksi rakastunut on niin helppo huijattava. Mutta siitä huolimatta kosinnan tekijä on tapahtuman hetkellä alastomimmillaan. Kaikki tai ei mitään!

Onko kaikki elämä yhtä suurta myyntipuhetta? Voi hyvinkin olla näin. Huonon itsetunnon tilassa eläminen tuottaa hyvin suurella todennäköisyydellä jatkuvan epäonnistumisen ja onnettomuuden tilan. Luopuminen yrittämisestä ja onnellisuuteen tähtäämisestä tarvitsee myös itsevarmuutta. Eli myyntipuhetta omalle itselle, että on luovuttava. Buddha bodhi puun juurella meditoidessaan pitsasi egoaan luopumaan kärsimyksestä… siinä on buddhalaisille pala purtavaksi, jotka ovat niin mainontaa ja markkinointia vastaan.

Itsevarmuuden puute näyttäytyy usein muutoksen yhteydessä. Muutos on aina uhka. Itsestään varma ihminen astuu kohti muutosta, koska hänellä ei ole mitään pelättävää tai hävittävää. Elämä on jatkuvaa muutosta. Tekemättä jättäminen on hyvin varmaa ja samalla siinä on kuoleman ennenaikainen maku keskellä elämää. Se mikä elämässä palaa aina tähän hetkeen on ero eilisestä. Tämä on jo klassiseksi muodostunut tulkinta Nietzschen ikuisesta paluusta. Se mikä palaa ikuisesti on muutos. Ristiriitainen lausunto, mutta hyvin totta.

Epävarma ihminen haluaa, että kaikki pysyisi kuten aina ennenkin. Mikään ei saisi muuttua. Mutta elämä menee eteenpäin. Se on ajan armoton laki. Sitä vastaan pyristeleminen tuottaa vain enemmän onnettomuutta elämässä.

Lopetan tämän (piiitkän) tajunnanvirran viittaamalla postauksen alussa olevaan Salvator Rosan muotokuvan latinankieliseen lainaukseen: ”Aut tace aut loquere meliora silentio”. Eli nykysuomelle käännettynä: ”Turpa kiinni tai sano jotain hyödyllistä”. Hyvin itse varmaa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s