Kotimaiseen keskusteluun termi akselerationismi nousi kun viisi nuorta äärioikeistolaista miestä jäivät kiinni terrorismin ja muun yhteiskunnallisen järkyttämisen valmisteluista vuonna 2021. Suomalaista oikeiston äärilaitaa (lue: perussuomalaisia) ärsytti ilmiselvästi, että ensimmäinen maamme terrorismia suunnitelleet eivät olleet ”väärän värisiä”. Kankaanpääläisten oikeistoterroristien kerrottiin mediassa kannattavan ”erittäin radikaalia akselerationismi-aatetta”. Sen tarkemmin tätä termiä ei heti lähdetty määrittelemään.
Koska terrorismia valmistelleet olivat äärioikeistolaisia ja kantasuomalaisia, niin homma pyrittiin spinnaamaan persujen toimesta nolosti ”vasemmistolaiseksi” muistuttamalla, että akselerationismi on alunperin äärivasemmistolainen termi. Tämä tietenkin tietyin varauksin piti paikkansa. Vähemmän selväksi kävi, että mitä sillä oli tekemistä kyseisen asian kanssa. Kuten tällaisissa spinnauksissa on tapana, niin ei yhtään mitään.
Kaksi akselerationismia
Akselerationismi voidaan jakaa karkeasti kahteen muotoon sillä pyrittävien päämäärien mukaan. Kun akselerationismilla pyritään saavuttamaan kapitalismin ääripiste, jotta saataisiin aikaiseksi vallankumouksellinen muutos kohti jotain uutta, niin voidaan puhua ”punaisesta akselerationismista”. Kun taas kyseessä reaktionistinen pyrkimys palauttaa takaisin järjestys jostain paremmasta menneisyydestä, puhutaan ”mustasta akselerationismista”.
Pohjois-satakuntalaiset akselerationistit edustivat mustaa muotoa. Ja kun asiaa tarkastellaan lähemmin, niin musta akselerationismi ei ole akselerationismia laisinkaan. Se ei pyri kiihdyttämään kapitalismia kohti ääripistettään, jossa se musertuisi kuin mustaksi aukoksi muuttuva tähti, vaan itse asiassa meidän pitäisi puhua revokationismista, jossa kehitystä pyritään peruuttamaan edistämisen sijaan.
Akselerationismin jonkinlainen ensimmäinen manifestaatio nähdään tapahtuneen Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin teoksessa Anti-Oidipus (1972). Kyseistä termiä he eivät käyttäneet ja termi itse asiassa on ilmestynyt keskusteluun noin vuonna 2010. Mutta Anti-Oidipuksen kohdassa (suomennetun teoksen sivulla 274) Deleuze ja Guattari sanoutuvat irti egyptiläisen marxilaisen teoreetikon Samir Aminin näkemyksestä, että kehittyvien maiden tulisi irtisanoutua kapitalistisesta järjestelmästä. Tämän vaihtoehtona he näkevät kapitalismin kiihdyttämisen keinona laittaa asiat oikein kunnolla sekaisin. Nietzsche katsoi, että eurooppalaisen ihmisen tasapäistämisestä päästään eroon vasta kun siinä on menty ääripisteeseen. Deleuze ja Guattari ovat enemmän nietzscheläisiä kuin marxilaisia. Asiat eivät ole vielä tarpeeksi hullusti.
Samir Aminin näkemys ei ole kuollut minnekään. Edelleen me kohtaamme näitä vasemmistolaisia idealisteja, jotka haluavat elää ”verkon ulkopuolella” ja heillä on siihen kaikki oikeus. Mutta mitään vastausta he eivät kykene esittämään, koska lopulta heidän prosessinsa palautuu mustan akselerationismin reaktionismiin. Ei ole mikään sattuma, että tässä pisteessä ääripisteet löytävät toisensa. Valitettavasti tämä piste näyttää olevan melkein poikkeuksetta antisemitismi (sen jossain muodossa… miksi me emme pääse siitä eroon sitten millään?).
Kirjoitus- ja lukutaidoton kapitalismi
Lukiessani taas kerran Anti-Oidipusta huomasin Deleuzen ja Guattarin menevän akselerationismin alkulauseiden jälkeen mielenkiintoiseen suuntaan seuraavilla lauseilla:
Kirjoitus ei ole koskaan ollut kapitalismin asia. Kapitalismi on syvän kirjoitus- ja lukutaidoton.
Anti-Oidipus, s. 274
Ja tätä kärjistystä ei tule ymmärtää pinnallisesti, vaan katsoa syvemmälle mitä kirjoitus- ja lukutaidolla ymmärretään.
Mutta meidän on aloitettava kapitalismista. Yleinen harhaluulo on samaistaa kapitalismi markkinatalouteen. Kapitalismi tähtää poikkeuksetta monopoleihin, harvainvaltaan ja tuloerojen kasvattamiseen. Kapitalismi ei voi sietää demokratiaa tai niinkin alkeellista asiaa kuin yleinen äänioikeus. Kapitalismin kasvot maailmassa tällä hetkellä ovat Donald Trumpin kellertävän kuulas naama. Kapitalismi tahtoo poikkeustiloja, joissa demokraattinen järjestys järkkyy. Näissä ratkeamissa kapitalismi pääsee esille puhtaimmillaan.
Markkinatalous toimii, kun se on säännösteltyä ja se ei pääse tulehtumaan kapitalismiksi. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat kapitalismille painajaisia. Tämä ei estä kapitalismia elämästä kirjoituksen ja lukemisen kautta. Kunhan ne on typistetty omista kyvyistään palvelemaan kapitalismia, niin ne voidaan hyväksyä.
Kun kirjoittamisen ja lukemisen taidot on alistettu kapitalismin tarkoitusperien alle, niin ne ovat muuttuneet joksikin muuksi. Tätä on avattava hieman. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat prosesseja, joissa tullaan joksikin toiseksi. Kirjallisuuden sydämessä sykkii aina ”toiseksi-tuleminen”. Kun me ajattelemme punaisen ja musta akselerationismin välistä eroa, niin näemme kirjallisuuden asettuvan väistämättä vallankumouksellisen puolelle.
Eikö siis reaktionistista, konservatistista tai kapitalistista kirjallisuutta voi siis olla? Tämä on hyvä kysymys. Se, että kirjaimia asetellaan peräkkäin ymmärrettävän säännönmukaisuuden periaatteen pohjalta, ei vielä takaa, että me olemme kirjallisuuden äärellä. Nykyiset tekoälysovellukset laajoine kielimalleineen ovat mainio esimerkki tästä ilmiöstä. Kirjallisuus on enemmän kuin äärimmilleen viritetty todennäköisyys siitä mikä merkki tulee seuraavan jälkeen.
Onko kapitalismi väistämättä teknologista? Toinen hyvä kysymys. Teknologia ei ole arvovapaata. Jo Marshall McLuhan osoitti, että teknologia ei ole arvoneutraalia. Se merkitsee jotain! Vaikka teknologia ei ole neutraalia, niin se ei ole siitä huolimatta hyvää tai pahaa. Nämä kysymykset kuuluvat sen käyttötapoihin. Huonokin käyttötapaa teknologiaa voidaan jättää käyttämättä… Paul Virilio jo opetti meille, että kaikella teknologialla on valoisat ja pimeät puolensa (laivan keksiminen keksi samalla haaksirikon).
Kirjoitus- ja lukutaidoton kapitalismi on tullut mainiosti esille maassamme nykyisen hallituksen katastrofaalisessa kulttuuripolitiikassa. Helppoja ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin viljelevät populistit ovat puukottamassa suomalaista kulttuuria ja samalla suomalaisuutta selkään. Ja minkä takia? Haikaillaan valheellisen paremman eilisen perään.
Ennen ei ollut paremmin. Ennen oli ennen. Taide, tiede ja kulttuuri kulkevat väistämättä eteenpäin. Filosofiasta ei tähän aina ole. Meillä on arvokonservatiivisia filosofeja koko filosofian historia täynnä. Kaikkein karmivinta moraalifilosofiaa ovat luoneet ne revokationistiset filosofit, jotka yrittävät löytää arvoille jonkin muuttumattoman perustan ja palauttaa ne tosiasioihin. Arvot ovat aina luotuja.
Luova teko
Mitä hemmettiä tällä on tekemistä akselerationismin kanssa? Hyvin paljonkin. Luova teko on aina vallankumouksellinen. Se pystyttää sotakoneensa vallalla olevia arvoja vastaan ja haastaa ne jollakin, joka ei ole enää palautettavissa vanhoihin ummehtuneisiin arvoihin. Hyvin usein käy, että luova teko musertuu tässä taistelussa, mutta siitä huolimatta se pysyy luovana tekona.
Klassikon asemaan nousseessa kirjoituksessa ”Nomadinen ajattelu” Gilles Deleuze katsoo Nietzscheä seuraten ajattelun ja kirjoittamisen olevan aina suhteessa ulkoiseen.
Jokin ponnahtaa ulos kirjasta ja saa kontaktin puhtaaseen ulkoisuuteen. Uskoakseni juuri tässä on Nietzschen tuotannon väärinymmärtämisen oikeus. Aforismi on voimien leikki, voimien tila, jossa voimat ovat aina toistensa suhteen ulkoisia.
Gilles Deleuze ”Nomadinen ajattelu” (teoksessa Autiomaa – Kirjoituksia vuosilta 1967 – 1986, s. 13)
Tämä kirjoituksen koskettama ulkoinen on jotain, josta kapitalismi ei halua tietää mitään. Se ei voi sietää sitä. Kapitalismin ainoa strategia kohdata tämä ulkoinen on tehdä siitä sen sisäisyyttä. Ja sisäistämisen tunnetuin muoto on hinnoittelu. ”Kaikella on hintansa.”
Koska akselerationismi ei voi olla muuta kuin vallankumouksellista, niin se on samalla luova teko. Sen ei välttämättä tarvitse olla massojen aggressiivista hyökkäystä vallalla olevien instituutioiden kimppuun. Kirjoittaminen kirjallisuuden luomisena on vallankumouksellinen teko. Sen kohteena on vanhojen arvojen alue (territorio), jonka kimppuun se hyökkää muuttaen aluetta (deterritorialisaatio) ja pystyttää uuden alueen (reterritorialisaatio).
Mutta meidän aikakaudella luova teko on kohdannut kokonaan uusia ongelmia. Me olemme menettäneet kyvyn ajatella tulevaisuutta luovasti. Mark Fisher jo osasi kertoa meille, että kapitalismi on kaapannut meidän ontologisen luovuuden. Me emme kykene edes ajattelemaan maailmaa ilman kapitalismia. Niin kauan kun meidän on helpompi kuvitella maailman loppu kuin kapitalismin loppu, niin mitään akselerationismia ei voida suorittaa. Kapitalismilla ei ole meidän mielikuvituksessamme mitään vaihtoehtoa. Meidät on erotettu luovasta teosta.
Ei-kirjallinen aikakausi
Miten kirjoittaa kirjallisuutta aikakaudella, joka on korostetun ei-kirjallinen? Anteeksi nämä provokatoriset one-linerit, mutta tällä hetkellä ei tule mitään muuta mieleen. Meidän aikakautemme on valitettavan ei-kirjallinen. Voisin sanoa, että meidän aikakautemme on kirjallisuudelle vihamielinen.
Tässä ajassa on unohdettu fiktion voima. Ei enää uskota mielikuvitukseen, vaan halutaan mahdollisimman tarkkoja tallenteita. UHD-kuvaa tarjoava ohut näyttö olohuoneen kunniapaikalla muodostaa meidän aikakautemme ultra-realismin alttarin. Ja siitä huolimatta se ei pääse eroon omaa valheellisuuttaan. Realismi (olkoonkin vaikka kuinka teräväpiirtoa) on saavuttamaton ideaali. Reality-TV on pelkkä silmänkääntötemppu. Mitään todellista ei voida välittää ruudun välityksellä.
Kun sanon, että olemme unohtaneet fiktion voiman, niin se ei tarkoita ettemmekö olisi fiktion ympäröimiä. Me vain emme enää usko sen olevan fiktiota. Ja tämä on miksi meidän aikakautemme tällaisena ei voi koskaan kohdata vallankumousta. Vallankumouksellisuus edellyttää fiktiota. On oltava näkemys jostain paremmasta.
Vaikka elämme keskellä kirjallisuudelle vihamielistä aikakautta, niin me emme voi antaa periksi. On kirjoitettava… korostetusti kirjallisuutta. Me emme voi antautua lukijan diktatuurin alle. Kirjailijan rooli ei saa typistyä pelkäksi lukijan mielihalujen tyydyttäjäksi. On haastettava lukija, jotta hänkin asettuisi kosketukseen ulkoisen kanssa.
Kirjallisuudella on oltava muutakin tekemistä meidän kulttuurissamme kuin olla rahan ja mielihyvän vaihtosuhteen väline. Parhaimmillaan kirjallisuus pakottaa lukijansa ulos realismin pakkopaidasta kohti mielikuvituksen nurmikenttiä. Kirjoittaminen ei ole olemukseltaan miellyttävää. Ei se ole epämiellyttävääkään. Kirjoittaminen on näiden kahden ulkopuolella. Se on luova teko, joka on moraalitonta, mutta ei koskaan epäeettistä.
Lopuksi voisin parafraseerata Paavalin sanoja lausumalla lopuksi nämä raamatulliset sanat:
Niin pysyvät nyt akselerationismi, vallankumous, kirjallisuus, nämä kolme. Mutta suurin niistä on kirjallisuus.
SchizoBlog 