Kulttuurin alasajo

Vuosikymmeniä sitten (eli 30 vuotta sitten) kun aloitin opiskeluni Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian laitoksella filosofia eli kuuminta boomiaan Suomessa. Pekka Himanen oli väitellyt maan nuorimpana tohtoriksi. Esa Saarinen ja Thomas Wahlgren vetivät Filosofit Willensaunassa -ohjelmaa televisiossa. Ei varmaan ollut parempaa aikaa aloittaa filosofian opiskelut maan johtavan laitoksen suojissa.

Ja sitten… ei yhtään mitään. 1990-luvun puolessavälissä Suomesta tuli Nokia-maa ja filosofialla alkoi olla entistä vähemmän merkitystä. Tästä poikkeuksena olivat juhlapuheet; missä kaikki kaunis kukoistaa aina sen puheen ajan. Filosofit kaikkosivat televisiosta ja muualta mediasta. Heidän tilalle tulivat talouden asiantuntijat.

Tämä kehitys on jatkunut varsin pitkään ja olemme päässeet pisteeseen, jossa myös taide on kokemassa saman kohtalon filosofian kanssa. Helsingin sanomissa Erik Söderblom julisti kulttuurikentän tehneen itsensä tarpeettomaksi. Tietenkin hän puhui eniten teatterista, mutta hänen huomionsa pätee hyvin pitkälle kaikkeen siihen, mitä voidaan kutsua kulttuurikentäksi.

Haluaisin, että taidelaitosten yhteydessä puhe tuista lopetettaisiin kokonaan, koska taiteen rahoittaminen on investoimista. Yhteiskunta investoi taiteeseen, koska aito taide on tai sen pitäisi olla prototyyppistä, se on yhteiskunnan kehitysosasto. Jos se ei tutki nykyhetkeä ja tulevaisuuden arvokehikkoa, jos ei se tuota arvoja, niin mitä se sitten tuottaa?

Varsin hyvin kiteytetty ongelman ydin. Taidetta (ja laajemminkin sivistystä) tuetaan. Sitä ei nähdä arvokkaana asiana, vaan jonakin säälittävänä toimena, jota tuetaan etteivät sen tekijät nyt nälkään kuolisi.

Toinen hyvä esimerkki on Pelastetaan lukutaito -kansalaisaloite, jossa halutaan estää kirjoille suunniteltua arvonlisäveroa, joka nostaisi kirjojen hintoja entisestään. Kun kirjoista tulee kalliimpia, niin se näkyy suoraan lukutaidossa; se tulee vähenemään. Kansalaisaloite on julkaistu joulukuussa ja se on kerännyt hävettävät 9000 allekirjoitusta. Tästä voidaan vetää johtopäätös, että ihmisiä ei suuremmin kiinnosta koko aihe.

Tänä päivänä Suomessa ei ole kannattavaa olla kirjailija. Ansiot ovat pudonneet entisestään. ”Lukeva kansa” kuuntelee kirjansa lukuaikapalveluista, jotka eivät todellakaan ole mitään kultakaivoksia kirjailijoille. Maahamme pesiytynyt malli on sydämeltään mätä. Mutta kirjojen kuluttajia se ei näytä kiinnostavan. Tärkeintä on, että sillä kymmenen euron kuukausimaksulla saa kuunnella arjen ambientiksi muuttunutta kirjallisuutta.

Fun fact – äänikirjoista kirjailijan saama palkkio on lähes 80% pienempi kuin painetusta kirjasta saatava. Revi siitä huumoria.

Sisko Savonlahti avautui Sanaston sivustolla kirjailijan tuloista armon vuonna 2024… ei hyvin mene. Vuonna 2018 yksi maamme myydyin kirjailija ei vuonna 2024 enää tule toimeen kirjallisuutta tekemällä. Vaihtoehdoksi on ehdotettu kaupallisen yhteistyön tekemistä sosiaalisessa mediassa. Sisko Savonlahti on kirjailija, ei influensseri. Joillekin voi olla varsin ällistyttävää saada kuulla, että kaikki eivät ole kiinnostuneet toimimaan influensserina.

Oma syy?

Toinen kulttuurikentän puheenvuoro Helsingin sanomissa ilmaistiin Joel Haahtelan kynästä. Joel Haahtela veti Söderblomiakin kovemman johtopäätöksen ja kirjoitti meidän elävän keskellä ajattelun katoamisen tragediaa. Jatkuvasti yltyvän informaatiotulvan keskellä meille ei enää jää tilaisuutta ajatella, vaan kaikesta on tullut reagointia; ja kaikki reaktiot ovat aina tunnetta. Tunne edeltää ajatusta. Kun me emme ehdi muuta kuin reagoida ärsyketulvaan, niin on ymmärrettävää, että ajattelu saa väistyä.

Haahtela ei kuitenkaan osoita syyttävää sormeaan pelkästään yleiseen zeitgeistiin, vaan pyytää kulttuurikentän (hän itse asiassa puhuu kirjailijoista, mutta sanat toimivat laajemminkin) toimijoita katsomaan peiliin. Kirjailijat pysyvät hiljaa. Ei oteta kantaa. Samaa itse asiassa sanoi Söderblomkin. Itseruoskinnassa on jotain häiritsevän houkuttelevaa, mutta jonkun on sanottava ne sanat… Haahtelan ja Söderblomin kirjoituksia vastaan on tietenkin hyökätty. He eivät ole kuulemma tutustuneet kaikkeen taiteeseen ja kulttuurikentän toimijoihin, jotka ottavat kantaa jatkuvasti. Tämä kritiikki ampuu valitettavasti pahasti ohi. Varmasti otetaan paljon kantaa ja avaudutaan asioista, mutta kun kukaan ei niitä kuule.

Kirjallisuuden merkityksestä on tullut marginaalia. Suomessa tehdään merkittävää kirjallisuutta, joka ottaa kantaa aikamme ilmiöihin. Valitettavasti niitä lukevat lähinnä toiset merkittävää kirjallisuutta kirjoittavat ja muut skeneä seuraavat. Oman kuplan sisällä nämä kirjoitukset ja teot voivat vaikuttaa merkittäviltä, mutta niitä ne eivät valitettavasti ole. Hannu Salaman Juhannustanssit (1964) oli aikoinaan merkittävä teos. Sen aiheuttama kohu oikeudenkäynteineen ja jumalanpilkkoineen toimikoot benchmarkina merkittävälle teokselle.

Ja tarkoituksena ei ole masentaa, vaan asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Toivottavasti tämä toimii aggressiivisena ravisteluna, jonka tarkoitusperänä ei ole satuttaa vaan herättää. Kirjallisuudella ei ole enää sitä merkitystä, mikä sillä joskus oli. Syyt ovat moninaiset, mutta yksikään niistä ei ole apatiaan vaipumiseen arvoinen. Maukka Perusjätkää lainatakseni – Sotaa Apatiaa vastaan!

Taidetta, filosofiaa ja ajattelua vastaan hyökätään monelta rintamalta. Ilkikuriset näsäviisastelijat nostavat esille tuet, koska heidän ajattelunsa matelee alhaisissa maastoissa, joista ei kyetä nostamaan katsetta näkemään kulttuuriin investoimisen mielekkyyttä. Itse asiassa he eivät ymmärrä merkityksestä tai mielestä mitään. Toisaalla ovat kulttuurin ja ajattelun instituutioihin pesiytyneet poliittiset parasiitit. He elävät meidän yhteisillä rahoilla estääkseen, että näillä varoilla tehtäisiin jotain oikeasti kansalle merkittävää. Ja kukkulan kuninkaina patsastelevat ne talouden asiantuntijat, jotka eivät osaa erottaa hintaa arvosta.

Tehtävä ei ole helppo, mutta milloin helposta olisi koskaan noussut mitään pysyvää tai merkityksellistä? Tärkeintä on nähdä se systemaattinen vastakkainasettelu, johon kulttuurikentän toimijat on asetettu. Taistelu niukoista apurahoista herättää kateutta ja pahaa verta toisissa. Ne harvat, jotka menestyvät markkinoilla saavat vähemmän menestyvien suoranaiset vihat niskoilleen. Ja kaikkein pahin: kuplautuneet mielet ovat onnellisesti omassa kulhossaan uiskentelevia kultakaloja, jotka eivät tiedä mitään ulkopuolisesta.

Riko kulho. Vedä raitista ilmaa keuhkoihisi vaikka se haisisi pahalle. Näe toveri ja opi tunnistamaan vihollinen. Tunnista milloin ajattelu tapahtuu.