Lukijan diktatuuri

Kuten edellisestä postauksesta kävi ilmi, niin olen postmodernin kasvatti. Minun älyllinen kasvatukseni alkeisiin kuului dogmi tekijän kuolemasta. Ainoastaan tekstillä oli merkitystä. Ja sekin oli aina lukijan luoma konstruktio. Tietenkin kaiken tämän taustalla vaikutti ummehtunut romantiikan ajalta juontanut tekijyyden palvomisen kultti. Tekijällä oli kiistaton auktoriteetti, joka yleensä perustui sille, että tekijä oli tekijä.

Mutta kuten kaikilla kauniilla ajatuksilla, niin tekijän kuolemallakin näyttää olevan ”parasta ennen” -päivämäärä. Tähän minut herätti Finlandia-voittaja Ville-Juhani Sutisen hieno artikkeli ”Vastentahtoinen palvelija”. Siinä keskeisenä sanomana on, että lukijat uhkaavat pilata kirjallisuuden. Siis mitä hemmettiä? Tuoko tekijän kuoleman sanansaattaja olisi pilaamassa kirjallisuuden?

Mutta Sutinen ei puhukaan samasta lukijasta kuin esimerkiksi Italo Calvino kirjoitti mainiossa teoksessaan Jos talviyönä matkamies (1979, suom. 1983). Sutisen lukija on tämän päivän kaiken tahtova ja mistään mitään maksamaton lukija. Hänen arkkityyppi ei ole nojatuolissa kirjaa lukeva ahkera lukija, vaan Foodoran mainoksessa esiintyvä typerys, jonka ainoa sanoma maailmalle on: ”Koska minä tahdon”. Voiko työntekijöiden perusoikeuksia polkevalla firmalla olevan enää välinpitämättömämpää kampanjaa…

Tekijän kuoleman diskurssin kanssa on käynyt samoin kuin median demokratisoitumisen kanssa. Hieno ideaali on muuttunut todelliseksi painajaiseksi. Vuosituhannen ensimmäisinä vuosina internet ihastutti meistä monet. Minä heidän joukossa. Puhuttiin kansalaisjournalismista ja meistä moni uskoi sen nousevan perinteisen journalismin rinnalle. Mutta tässä pitää muistuttaa meistä jokaista vanhasta totuudesta: ole varovainen, mitä toivot, koska voit sen saada. Ja niinhän siinä kävi, että kansalaisjournalismi nousi perinteisen journalismin rinnalle, mutta ei siinä muodossa kuin me entusiastit olimme toivoneet… ei sinnepäinkään.

Kansalaisjournalismista kasvoi salaliittoteoreetikoiden ja pseudokriittisyyden uskomaton kasvualusta. Hetken ajan sitä jaksoi naureskella litteän maan teoreetikoille, mutta kun koronan myötä sekopäiden kriittisyys ja propagandistien valheet iskivät päin naamaa joka suunnalta, niin ei enää naurattanut. Ihmiset olivat kadottaneet suunnan, koska mitään suunnannäyttäjiä ei enää ollut. Se, että osaa lukea kompassia ei tee kenestäkään vielä suurta visionääriä. Valitettavasti tätä ei haluta ymmärtää… tarkoituksella.

Ja tässä kohdassa nouseekin Sutisen esseen keskeisin sisältö. Kirjailijan auktoriteettiin ei enää uskota, vaan hänestä halutaan tehdä pelkkä lukijan palvelija. Tässä ajassa ollaan hyvin nopeasti nostamassa pöydällä elitisti-kortti. Mutta sen nostamista ei pitäisi pelätä. Tässä hienoa lainaus esseestä:

Se, että ammattilainen ja harrastaja jakavat saman tilan, ei tarkoita, että heidän mielipiteensä olisivat saman arvoisia.

Tätähän ei saisi sanoa ääneen nykyisessä ilmapiirissä. Kun suututtaa väärään aikaan oikean ryhmän, niin sosiaalisen median lynkkausjoukot kolkuttelevat kotiovella viimeistään seuraavana aamuna. Mutta totuus on, että jokainen lukija ei ole kirjoituksen kirjoittaneen kanssa samalla viivalla… ei lähelläkään. Nykyajan diktaattorilukijan on vaikea ymmärtää, että hän on vain lukija. Hän ei ole tekijä.

Ja tässä päästäänkin tekijän kuoleman pelastavaan momenttiin. Kyseenalaistamattoman auktoriteetin poistaminen kuviosta ei tarkoita, että sen jättämä tyhjiö tulee täyttää toisella auktoriteetilla… Postmodernin sanoma ei ole mennyt perille edelleenkään. Ollaan saman ongelman äärellä, jossa Deleuze & Guattari olivat Anti-Oidipuksen kanssa. Se, että me poistamme suuren isän pois kuviosta ei suuremmin auta, jos tahto isään ja hänen auktoriteettiinsa jää koskematta.

Kirjallisuudessa tämä tulee esille siinä vimmassa, jossa kirjoittajaa halutaan korjata kaikessa siinä mahdollisessa, mikä ei miellytä lukijaa. Kirjallisuuden ymmärtämisen sijaan sen halutaan täyttävän lukijan odotukset. Kirjallisuuden tehtäväksi on tullut tyydyttää oloa nykyisessä olotilassa. Ja tällaisena kirjallisuus on kaikkea muuta kuin kirjallisuutta. Kirjallisuuden tulee häiritä lukijaansa ja haastaa hänet kohti muutosta. Tällaisella kirjallisuudella on merkitystä. Kirja ei vihaa lukijaansa vaikka se ei alistu lukijan mielihyvän jatkeeksi. Mitään kasvua ei tapahdu mielihyvän alueella. Mielihyvä on hieno asia, mutta elämässä on oltava muutakin. Kirjallisuus ei voi typistyä lukijan mielihyvän toteuttajaksi. Kirjallisuudella on oltava tilaa häiritä lukijaa ja töniä häntä kohti muutosta. Jos tämä otetaan kirjallisuudelta pois, niin meille jää pelkkä omahyväisyyttä kiertävä teksti, jolla ei tehdä mitään.

Ville-Juhani Sutila osoittaa hienosti sen, että kirjoittaessaan kirjallisuudesta ja sen tilasta itse asiassa hän kirjoittaa huomattavasti laajemmasta asiasta. Hän kirjoittaa meidän kulttuuristamme. Ja tämä ”kulttuuri” ei typisty pelkäksi taiteeksi, vaan siksi asiaksi, joka tulee meitä vastaan joka puolella arjessa. Tämän takia kirjallisuus ei ole ”pelkästään taidetta”, vaan samalla sillä on merkittävä rooli kielen ylläpidossa ja uudistamisessa. Erityisesti tämä korostuu pienen kielialueen piirissä, kuten suomen kohdalla. Meillä ei ole varaa lepsuilla tämän asian kanssa. ja kieli ei myöskään rajoitu pelkkään oikeakielisyyteen, vaan siihen miten kielellä vaikutetaan ajatteluun. Jo pelkästään tämän takia kirjallisuus ei voi olla pelkkää lukijan mielihyvän tyydyttämistä. Sen on nostettava lukijassa ajatus siitä, mitä on olla ihminen suomen kielessä.

Olen aina ilmoittanut suurella ylpeydellä olevani dekkarikirjailija ja kirjoittavani viihdettä. Mutta tämä ei koskaan ole tarkoittanut minulle, että tekisin yhtäkään kompromissia kirjallisuuteni kanssa. Kustannustoimittajani piiskaa minusta suurimmat itseni ympärille kietoutuneet umpisolmut, jotta tarina toimisi, mutta lukijan haastamista se ei koskaan estä. Koskaan ei tekstiini pesiydy yhtään lausetta, joka olisi kirjoitettu lukijaa miellyttämään. Lauseet voivat miellyttää lukijaa, mutta ne ovat siellä koska ne on pitänyt juuri niin kirjoittaa. Kirja on alus, jonka kanssa minä pysyn pinnalla tai uppoan. Minä olen kapteeni, joka tekee kaikki päätökset ja olen se viimeinen joka poistuu, jos alus uppoaa.

Tässä me pääsemme meidän aikakautemme keskeisimpään ilmiöön. Internet on hämärtänyt meidän ymmärryksemme asiantuntijuudesta. Se, että kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa, ei merkitse, että kaikki julkaistu on samanarvoista. Roska pysyy roskana ja kulta kultana vaikka me kuinka asioita pyörittelisimme. Se, että roska on esillä kuten kulta, ei tee siitä kultaa.

Mutta tässä päästään keskeisimmän kysymyksen äärelle. Mitä jos lukija ei halua mitään muutosta? Helvetin hieno kysymys. Siinä vaiheessa, kun muutoksesta on tullut uhka, on peli menetetty. Kirjallisuus on menettänyt merkityksensä. Koska kirjallisuuden sydämessä sykkii lukijassa tapahtuva muutos. Kun tämä on menetetty, on menetetty kaikki merkityksellinen.