Palaan lukijan rooliin kirjallisuudessa. Edelleen olen sitä mieltä, että kirjallisuuden roolin ei pidä typistyä lukijan identiteetin miellyttämiseen. Sama pätee kaikkeen taiteeseen, mutta erityisesti kirjallisuuteen. Lukeminen aktina liittyy oleellisesti muutokseen. Lukemisen hetkellä ihminen tulee toiseksi. Teksti nakertaa vanhaan minään murtumia, joiden kautta pääsee läpi jotain uutta ja raikasta. Mutta samalla läpi pääsee pelottavia ja uhkaavia aineksia.
Tai siis näin pitäisi olla. Kirjallisuus ei jätä kylmäksi. Sen tulee herättää lukijassa ristiriita. Jo yksinkertaisen kertomuksen ytimessä sijaitsee aina konflikti, jonka teksti ratkaisee tai jättää ratkaisematta. Ilman konfliktia ei ole kertomusta. Konfliktiton teksti on pelkkää kuvausta ja se ei vie minnekään. Sellaisena se voi olla kaunokirjallinen mestariteos tai tyhjiä sanoja ja lauseita.
Mutta ennen kaikkea romaanin tulee sisältää konflikti, joka muodostaa sen keskeisen tehtävän. Ja ennen kuin alatte heittää kiviä minua kohti, niin on sanottava konfliktin sijainnin olevan hyvin epämääräinen. Ainoastaan naiivin romaanin nimeen paasaavat fakki-idiootit huutavat: ”Tässä tekstissä ei ole konfliktia. Se ei voi olla romaani!” He eivät huomaa juuri luoneensa konfliktin.
Vehkeilyä korvien välissä
Tarinan keskeisin konflikti sijaitsee siis lukijan päässä. Tämän takia kirjallisuus ei voi typistyä lukijan identiteettiä hyväileväksi konformismiksi. Kirjallisuus kapinoi paikalleen jämähtämistä ja liikkeen eli muutoksen kieltämistä vastaan. Minulle läheisin kirjallisuuden laji on romaani, joten kirjoitan siitä. Mitä luultavammin ajatukset sopivat muihinkin kirjallisuuden lajeihin, mutta en ota siitä mitään vastuuta.
Jo muotonsa puolesta romaani on aina kutsu matkalle sinne jonnekin. Saman kutsun esittävät runous, novellit ja esseet, mutta romaanille tämä kutsu kuuluu kaikkein selkeimmin. On sivumäärältään lyhyitä romaaneja, mutta kokonaisuuksina ne ovat aina enemmän kuin novelli. Ja hyvin usein romaani on kutsu suhteeseen, joka kestää yleensä pidempään kuin päivän.
Mutta se siitä yleisestä luonnehdinnasta. Minua kiinnostaa psykedeelinen romaani. Lukijan minuutta muuttavana projektina romaani on luonteeltaan psykedeelinen. Lukemisen jälkeen lukija ei ole enää sama itsensä, vaan kasvanut; tajunta on laajentunut.
Tästä huolimatta minua kiinnostaa vielä jokin spesifimpi romaaniin muoto. Sen keskeinen kysymys on: voiko taiteen kautta saada aikaiseksi saman vaikutuksen mieleen kuin huumeilla? Ja en puhu mistä tahansa huumeista, vaan erityisesti psykedeeleistä. Psykedeelinen romaani saa lukijassaan aikaiseksi psykedeelisen vaikutuksen.
Tämä psykedeelinen vaikutus ei typisty pelkkiksi hallusinaatioiksi ja ajatusharhoiksi, vaan saa aikaan ihmisessä sen ihmeellisen tyhjyyden tunteen, jonka aikana maailma näyttäytyy uutena ja ihmeellisenä. Se riemu kun on löytänyt uuden näkökulman kaikkeen ympäröivään. Sitä kaikkea kuvastaa hyvin The Beatlesin Revolver -albumi.
Vanhan hipin jorinoita?
Minut tunteville ei tule minään yllätyksenä, että tunnen suurta sympatiaa 1960-luvun vastakulttuuria kohtaan. Mutta samoin minut tuntevat tietävät, että minua ei suuremmin kiinnosta nostalgia tai retroilu; ei edes esteettisessä mielessä. Se, mikä hippiaatteessa (siis silloin kun se vielä oli poliittinen jatke beat-liikkeelle) edelleen kiehtoo on asenne. Näen samaa asennetta Elokapinassa tai viimeisten kuukausien aikana nousseissa opiskelijaliikkeissä. Ja samat taantumukselliset piirit nousevat näitä liikkeitä vastustamaan kuin aikaisemmin. Missä siis muutos tämän auringon alla?
Kevään 1968 tapahtumat yllättivät Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin. Spontaani vallankumous oli melkein käsin kosketeltavissa, mutta kevättä ja kesää seurannut syksy yllätti vielä pahemman kerran. Syksyllä alkaneet opinnot saivat opiskelijat tyyntymään ja mitään muutosta ei koskaan tapahtunut. Aito muutos edellyttää sosiaalisia ja taloudellisia muutoksia syvempiä muutoksia ihmisten mielissä.
Anti-Oidipus on filosofis-kirjallinen isänmurha ja samalla sanoutuminen irti kaikista oidipaalisista rakenteista myös negaationa. Teos ei ole pelkkä filosofinen analyysi vallankumouksellisesta mielestä, vaan samalla pyrkimys luoda tekstiä, jonka seurauksena syntyisi vallankumouksellinen mieli. Tällaisena Anti-Oidipus on psykedeelinen teos. Ehkä yksi psykedeelisimmistä teoksista mitä koskaan on kirjoitettu.
Juuri tällaisella teoksella tarkoitan psykedeelistä romaania (silläkin uhalla, että Anti-Oidipus ei ole romaani). Se ei välttämättä ole kuvaus sekopäisestä sekoilusta, vaan aiheuttaa lukijassa muutoksen, joka voi olla sekopäinen. Parhaimmat palautteet Filosofisen etsivätoimiston seikkailuista ovat olleet ne, joissa lukija on tuntenut olleensa kuin matkalla tai aineiden vaikutuksen alaisena. Juuri se on ollut tarkoitukseni: päästää lukija tripille ilman kemikaaleja.
Mutta sekavuus itsessään ei ole arvokasta. Arvokasta on sen jälkeinen tila, jolloin ympäröivä todellisuus ei enää näytä niin tutulta ja kyseenalaistamattomalta. Jokainen filosofiaansa lukenut ymmärtää, että tämä tila on myös hyvin filosofinen. Täten Filosofisen etsivätoimisto ei ole pelkkä kuriositeetti. Se seuraa johdonmukaisesti sitä, mitä omilla teoksilla haen.
Rohkeassa ja haastavassa esseessään ”Angloamerikkalaisen kirjallisuuden ylivertaisuudesta” Gilles Deleuze ja Claire Parnet kirjoittavat:
Pakeneminen on tietynlaista hourailua. Hourailu on nimenomaan suistumista raiteiltaan (kuten ”älyttömyyksien puhuminen” ja niin edelleen). Paon viivassa on jotain demonista. Demonit eivät ole jumalia, koska jumalilla on vakiintuneet ominaisuudet, määreet ja tehtävät, alueet ja koodit […] Demoneille ominaisia taas ovat intervallit, hyppääminen intervallista toiseen.
Gilles Deleuze: Haastatteluja, s. 141
Tämä demonisuus on jotain oleellista psykedeeliselle romaanille. Se hourailee, mutta ei hourailemisen itsensä takia, vaan paetakseen määreitä ja tehtäviä. Tämä pakeneminen etsii rikoskumppania lukijasta.
Voiko olla tylsempää kuin totuus?
Näin disinformaation ja pölhöpopulismin aikakaudella totuuden arvon kyseenalaistaminen voi tuntua melkein kerettiläiseltä ja oman aikakautemme alhaisimpien voimien puolelle astumisena. Mutta näin ei missään nimessä ole. Siinä missä kansaa harhauttavat voimat julistavat esittävänsä totuuden, niin minun fiktiota korostava asenteeni ei tällaista lupausta anna edes implisiittisesti.
Disinformaatio, populismi ja vanha kunnon propaganda imevät voimansa tahdosta totuuteen. Ja tämä tahto ei ole sama kuin totuus. Tahto totuuteen ei voi sietää epävarmuutta ja epämääräisyyttä. On saatava yksiselitteinen vastaus – kyllä tai ei! Tämä vastaus on saatava totuudenkin uhalla.
Mikään muutos tai tuleminen ei voi elää tällaisessa maastossa. Ja ennen kaikkea naurulla ei ole mitään tilaa totuuden tahdon koordinaatistoissa. Samana pysyminen ja pysähtyneisyys eivät ole naurun asia. Tahto totuuteen on vakavaa. Kaikki on niin totta.
Realistisimmillaankin romaani on aina fiktiota. Se ei ole mikään hemmetin dokumentti. Sen totuusarvo on nolla. Romaani ei lopeta avautumistaan siitä, mistä ei voida puhua. Koska romaani ei ole puhetta. Mutta juuri tämän takia romaani ei koskaan valehtele. Se ei yksinkertaisesti kykene siihen. Ja siitä huolimatta se ei koskaan puhu totuutta.
Totuus on aina ja poikkeuksetta valheen puolella. Tämän ymmärtäminen edellyttää romaanin lukemista lukijana. Romaani on totuuden ja valheen, hyvän ja pahan, tuolla puolen. Se ei alistu dikotomioiden alaisuuteen. Ei ainakaan psykedeelinen romaani.
Me elämme psykedeelisen romaanin kannalta kammottavaa aikaa. Fiktiolla ei mene kovinkaan hyvin. Tahto totuuteen elää voimakkaana. Sotaa fiktiota vastaan käydään monella rintamalla. Fiktio on aikamme äpärälapsi, jota kukaan ei halua huomaansa. Paitsi se kaikkein kieroin suojapaikka, jossa fiktion pitäisi alistua myötäilemään lukijan identiteettiä. Mutta se olisi samalla fiktion kuolema.
Ja tässä päästäänkin siihen suureen kirjallisuuden viholliseen – lukijaoletetun identiteettiin. Kirjallisuuden tekijä ei ole tekstin kirjoittaja. Tämän me olemme oppineet jo Roland Barthersilta. Kirjallisuudella on aina kaksi tekijää: kirjoittaja ja kirjoituksen lukija. Kumpikaan ei ole toisen yläpuolella. Kirjallisuuden ”totuus” ei ole kummankaan omaisuutta. Se on muualla. Se pakenee jatkuvasti totuuden tahdon alueita ja koodeja.
Mutta se totuudesta. Siirrytään itse fiktioon.
Representaation vastaisku
Psykedeeliselle romaanille kammottava aika tulee ilmi myös siinä kuinka helposti nykyään puhutaan representaatiosta. On totta, että kirjalla on aina suhde ulkoiseen. Mutta tämä suhde elää ja muuttuu. Lukijan suhde on aina ainutkertainen tapahtuma. Puhe representaatiosta halua tukahduttaa tapahtuman tekstissä ja palauttaa se aina kuvaamaan jotain. Mutta tapahtumaa ei voida redusoida yhteiskunnallisiin määreisiin tai syy- ja seuraussarjoihin.
Psykedeelinen romaani on tapahtumana aina luova akti. Se ei kuvaa maailmaa, vaan luo maailmoja. Nykyinen puhe representaatiosta kumpuaa oikeista lähtökohdista, mutta moraalisen oikeutuksen seuraukset eivät ole eettisesti kestäviä. Tekstin kaksi pakenevaa kulkuria (kirjoittaja ja lukija) halutaan sulkea luovan tapahtuman ulkopuolelle. ”Oletteko ottaneet huomioon kuinka tämä teksti representoi tätä ja tätä vähemmistöä? Ettekö te huomaa kuinka teidän luova tapahtumanne loukkaa meidän tahtoa sulkea kaikki raikas ja uusi pois? Älkää luoko maailmoja, koska me emme voi olla varmoja mitä ne pitävät sisällään. Meidän on saatava varmuus.”
Psykedeelinen romaani luovana tapahtumana on aina uhka. Aivan kuten psykedeelienkin kohdalla, niin ne eivät itsessään takaa muutokselle suuntaa. Luova tapahtuma on aina uhattuna. Se ollaan jatkuvasti kahlitsemassa muuttumattomuuden tahdon toimesta. Freud oli siinä mielessä oikeassa, että vietti kuolemaan on olemassa. Se ei ole harhaa. Kuolemassa kaikki muutos on lakannut. Kaikki pysähtyy. Ja meistä jokainen saavuttaa sen pisteen ennemmin tai myöhemmin.
Meissä ja maailmassa on kuolemanvietti alusta loppuun saakka. Se tahtoo saavuttaa päämääränsä ennenaikaisesti. Ja juuri siksi luova tapahtuma on niin keskeistä. Se on elämä itsessään. Kirjallisuus kuuluu siksi aina muodottoman tai keskeneräisen alueelle. Kirjoittaminen on lukemista. Kirjoittaminen on tulemista aina joksikin toiseksi. Se ei yksinkertaisesti voi olla representaatiota.
Terveys kirjallisuutena ja kirjoituksena syntyy siitä, että keksitään puuttuva kansa. Kansan keksiminen kuuluu fabuloinnin tehtävään. Emme kirjoita muistojen kanssa, ellei niistä tehdä sellaisen tulevan kansan kollektiivista alkuperää tai päämäärää, joka on vielä paossa kieltämisessään ja kavaltamisessaan.
Gilled Deleuze: Kriittisiä ja kliinisiä esseitä, s. 21
Salakavala representaatio on hiipinyt keskuuteemme. Se tekee meistä kaikista sairaita ja kivuliaita. Kirjallisuus on parannuskeino, jos sille annetaan mahdollisuus olla muuta kuin representaatiota. Psykedeelinen romaani on parantavan kirjallisuuden muoto, joka tapahtuu Filosofisen etsivätoimiston kautta tuotannossani. Sitä ei ole tehty samana pysyvän lukijan tarpeisiin, vaan kutsuksi paeta yhdessä luovaan tapahtumaan.
When logic and proportion
Jefferson Airplane: ”White Rabbit”
Have fallen sloppy dead
And the White Knight is talking backwards
And the Red Queen’s off with her head
Remember what the dormouse said
Feed your head
Feed your head
SchizoBlog 