Lukeminen/Kirjoittaminen/Nautinto

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat olleet elämässäni niin kauan kuin olen osannut lukea ja kirjoittaa. Rakkaat harrastukset eivät koskaan ole olleet läsnä elämässäni ilman kolmatta – nautintoa. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat aina tuottaneet minulle nautintoa. Jopa niinäkin hetkinä, kun kirjoittaminen on tuottanut vaivaa. Hioa tekstiä lopulliseen muotoon on minulle raskasta ja vaivalloista… mutta aina nautinnollista.

Kirjoittaminen ja elämä

Siksi olikin hyvin vierasta kuunnella Emilia Männynvälin ja Laura Gustafssonin podcastin Syndikaatti jaksoa, jossa käsiteltiin kirjoittamista. Männynvälille ja Gustafssonille kirjoittaminen ei tunnu tuottavan nautintoa. Enemmän nautintoa tuottaa siitä eroon pääseminen. Tunnustetaan, että he ovat kirjoittamisen ammattilaisia. Kun harrastuksesta tulee työtä, niin suhde harrastukseen muuttuu. Ehkä juuri sen takia en ole halunnut ammattilaiseksi vaikka kirjoitustani haluan julkaista.

Jotenkin tämä työn ja nautinnon välinen ristiriita pitää minut kirjoittajana aina reuna-alueella. Alueella, jossa kirjoittamisesta ei tule työtä ja missä nautinnolla on keskeinen sija. Sama pätee lukemiseen.

Kun päätin alkaa tosissani yrittää kirjoittaa kirjaa, niin tein itselleni selväksi, että sitä tehdään ainoastaan niin kauan kun se tuottaa nautintoa. En näe mitään sankarillista tarvetta tuntea luomisen tuskaa tai työhön pakottamisen vaivaa. Itse asiassa sellaisessa mielentilassa tuskin luodaan mitään elämälle myönteistä tekstiä; tuska ja vaiva ovat reaktiivisen tietoisuuden tiloja ja siten ne ovat elämälle vastaisia. Ja kyllähän me kaikki tiedämme, että elämä ei palaudu pelkkään fotosynteesiin. Passioiden ja reaktioiden valtaan ottama elämä on kuolleena kävelemistä ja kaikki elämä ei ole pelkkää hengissä selviytymistä.

Kirjoittamisen pakko

Usein kuulee jonkun taiteen tekijän sanovan seuraavat sanat: ”Minun pakko [laita tähän taiteen tekeminen] sitä, koska en voisi elää ilman sitä.” Kirjoittamisen tai lukemisen pakko on yhtä vierasta. Todellinen katujen viisaus sanoo, että meidän on ainoastaan pakko kuolla ja maksaa veroja. Ennen kaikkea nautinto ei voi nousta pakosta. Kirjoittaminen on minulle kuin ihmissuhde; siitä voi sanoutua irti, kun se ei enää toimi tai tuota nautintoa. Se on rakkautta ja rakkaus on jatkuvaa valintaa rakastaa rakkauden kohdetta. Se ei voi olla mikään automaatio.

Rakkauden päättyminen on julmuuden hetki elämässä. On irtauduttava siitä, mikä ei enää toimi ja mentävä sen luokse, joka toimii. Ja jokainen rakastumisen päättymisen kohdannut tietää, että sillä ei ole mitään tekemistä oikeudenmukaisuuden kanssa. Mikään ei ole ikuista. Jotkut asiat voivat kestää yhden ihmiselämän ajan, mutta ikuisuutta ne eivät koskaan tavoita.

Voin sanoutua irti lukemisesta ja kirjoittamisesta millä hetkellä tahansa. Mikään pakko ei minua niiden äärelle saa. Minä haluan niitä elämässäni. Niiden kautta ilmaisen elämääni. Ja vielä parempaa… niiden kautta luon elämääni uudestaan ja uudestaan. Sillä hetkellä, kun jokin alkaa pakottamaan minua (sisäinen tai ulkoinen syy) en ole enää oman itseni syy (causa sui… taas pyhä Spinoza!). Luominen on aina nautinnon hetki ja puhdasta elämän myöntöä, affirmaatiota.

Lukemisen hurma

Tästä päästäänkin mukavasti lukemiseen. Vaikka olen valinnut kirjojeni genreksi dekkarin, niin lukemiseni ei rajoitu keinotekoisten genrerajojen sisäpuolelle. Pois se minusta. Hyvä dekkari on tietenkin aina parempi kuin huono taideromaani jo siitä yksinkertaisesta syystä, että ensimmäinen on hyvää kirjallisuutta ja jälkimmäinen roskaa. Genret ovat kustantajien markkinointiosastojen keksintö. Ja tätä ei pidä ottaa markkinoinnin ammattilaisten väheksymisenä. Päinvastoin. Suomessa joku Parnasso suorastaan palvoo ja lempii näitä markkinoijien luokitteluja. Sen verran helposti heitä voi viedä mennessään.

Mikä ihana nautinto on lukea kaikkea mitä ympärillä sattuu olemaan. Otan käsiini Don DeLillon klassikon Mao II ja sukellan postmodernin kirjallisuuden maailmaan. Siitä innostuneena hyppään lennossa Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren kyytiin… sukellus vessanpönttöön Slothropin kanssa… emmekä vieläkään ole löytäneet huuliharppua, joka soisi huulillani edes auttavasti. Tämän jälkeen monimutkainen kirjallisuus pois edestäni. Olen kyllästynyt tekstin itsensä viittaamiseen ja avaan Deadpool Classicsin jonkin osan ja annan sarjakuvan viedä mukanaan. Ari Wahlstenin Kit Karisma jatkaa siitä mihin Deadpool jäi. Vähän Max Seeckin uusinta kansainvälistä myyntimenestystä ja jo alkaa kotimainen dekkarimaailma riittää.

Ja mitä vielä. Onhan meillä Finlandia-palkinto, joka on alkanut viime vuosina löytää palkittavaksi oikeasti kirjallisuutta eikä mitään ummehtuneita ja homehtuneita kääkkiä ja kaakkoja. Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista – Esseitä poikkeuskirjallisuudesta oli todellinen jackpot tänä vuonna. Kirjat, jotka käsittelevät kirjoja, ovat kuin puhe seksistä tai rakkaudesta. Ne itsessään tuottavat nautintoa. Ja on sanottava rehellisyyden nimissä, että monesta suuresta klassikosta on kirjoitettu huomattavasti mielenkiintoisempia ja parempia kirjoja kuin mitä klassikot itse ovat. Lukeminen on synnyttämistä.

Uusia maailmoja

Kuten jo kirjoitin, niin kirjoittaminen ja lukeminen ovat luovia tapahtumia. Synnytyksiä. Niin kauan kun korvieni välissä syntyy uusia maailmoja, tuntemattomia alueita, joissa vaeltaa ja piirtää karttoja. Välillä on eksyttävä ja heittäydyttävä virtojen vietäväksi (Deleuzelta lainattu heitto… ja miksi ei?). Ainoa tapa onnistua on keksiä aina uusia virheitä.

Kuinka monta maailmankaikkeutta tänne mahtuu? Ja miksi edes jäädä euklidisien avaruuksien sisälle. Etsitään ja löydetään uusia lasiseiniä rikottavaksi. Sitä vartenhan ne on pystytetty. Mikä ihana myönteinen destruktio, joka sanojen maailmassa on aina uudestaan ja uudestaan mahdollista. Mahdottomien maailmojen logiikka ja suoranainen epäjohdonmukaisuus.

Minua ei ole koskaan ahdistanut, kun joku tulee sanomaan mitä kirjallisuus on tai ei ole. He kaikki ovat aina olleet väärässä ja todelliset kirjallisuusteoreetikot ovat tienneet tämän. Derridan dekonstruktio oli hemmetin hyvä vitsi. Naurattaa edelleen. Kirjallisuus pitää sisällään kaikki tunteet, mutta huumori on ollut pahasti paitsiossa. Ryppyotsainen lukija on koominen sidekick; rakastettava mussukka ja vähän höpsö hössöttäjä.

Minkä tämä kaikki minusta tekee? Tämä se vasta onkin vitsi, mutta olen kirjalllinen hedonisti. Niin kauan kun tämä kaikki tuottaa nautintoa, riemua, uusia maailmoja ja elämää, niin minä jatkan sitä. Kun liekki sammuu, on siirryttävä jonnekin muualle. Tuonne jonnekin kauemmaksi uuden rakkaan luokse. Mutta se päivä ei ole vielä täällä… ei ainakaan tänä iltana, kun taas istahdan nojatuoliini ja lähden matkalle sinne jonnekin, jonne te ette valitettavasti pääse mukaan. Lupaan kuitenkin laatia tarkan dokumentin matkalla näkemästäni.