Kirjallisuus, kansallisuus ja kieli

Pari päivää sitten YLE uutisoi, että kirjastojen kävijämäärät ovat pudonneet. Osa kirjastoista joutuu sulkemaan ovensa tämän takia. Samaan aikaan Twitterissä käydään keskustelua siitä, että YLE ei tarjoa nykyään yhtään kirjallisuudelle omistettua ohjelmaa televisiossa. Meillä on Kulttuuricocktail ja pari podcastia. Ei juuri muuta.

Suomalainen kulttuuri on ollut vahvasti kirjallisuuteen nojaavaa. Meillä on kansalliseepoksemme Kalevala. Kielemme on marginaalinen ja hyvin yksinäinen. On siis omituista, että kirjallisuudella ei näytä olevan suurempaa roolia tänä päivänä.

Tämä trendi on kuitenkin varsin nuori, koska vielä 1980-luvulla kirjallisuudella oli merkitystä. Kateellisena saa muistella Punkakatemian ja Jälkisanat/Sianhoito-opas teosten aiheuttamia kirjallisia skandaaleja. Onko kirjallisuudella enää mitään merkitystä nykyisessä Suomessa?

Haluaisin uskoa kirjallisuuden merkitykseen. Jo pelkästään kielemme aseman johdosta meillä ei ole varaa jättää kirjallisuutta pelkkien markkinavoimien armoille. Meidän tulee tukea kirjallisuutta, koska sen kautta meidän kielelle elää, uudistuu ja vaalitaan. Valitettavasti tämä kielen vaaliminen näyttää usein typistyvän pelkkään kielioppivirheistä muistutteluun. Kielen pitäisi olla yhteinen ja yhdistävä tekijä eikä repivien riitojen ja snobbailun väline.

Suomen kieli on samalla hieno tapa toteuttaa suomalaisuutta ilman nationalistista hurmosta ja ulossulkemista. Suomen kieli ei ole ainoastaan Suomen kansalaisten asia, vaan kaikkien suomea käyttävien asia. Kielemme on vaikea ulkomaalaisille omaksua ja juuri siksi sen käyttämisestä tulisi tehdä iloinen asia.

Kieli on myös herkkä ja jos sitä ei vaalita se voi kuolla sukupuuttoon. Tästä voidaan mainita hyvänä esimerkkinä entinen valtakieli latina, jota ei enää missään oikeasti enää käytetä (Vatikaani taitaa olla ainoa poikkeus ja sekin on lähinnä seremoniallista kielenkäyttöä).

Mutta on typerää osoittaa syyttävällä sormella kansaan, jos se ei lue. Kirjallisuus itsessään tekee itsestään tärkeän, jos niin halutaan. Ja onhan maamme kirjallisuus tällä hetkellä hienossa nosteessa ulkomailla. Meillä on menestyneitä dekkaristeja, joiden vanavedessä muukin kirjallisuus löytää uusia markkina-alueita. Tarvitsemme lisää maxseeckejä maailmalle. Ja heidän menestys ei ole keneltäkään pois.

Yleinen kansalaisoikeus tuntuu olevan Yleisradion päähän potkiminen. Koska sen omistamme me, niin tavallaan kritiikki on hyvin ymmärrettävää. Ja siksipä katson itsekin oikeudekseni kritisoida YLEä. On hyvin surullista, että maassamme ei ole yhtään kirjallisuudelle omistettua televisio-ohjelmaa. Vaikka lineaarinen televisio ei ole enää niin vahva media kuin aikaisemmin, niin siitäkin huolimatta televisio saavuttaa suuren osan kansasta (myös nuorista… katsokaa vaikka Aikauiset sarjan suosiota). Katson, että YLEllä on suoranainen velvollisuus osallistua kielemme vaalimiseen ja yksi tapa osallistua tämän velvollisuuden suorittamiseen on tuottaa ohjelmia kirjalllisuudesta.

On rintamakarkuruutta piiloutua katsojatutkimusten taakse. YLEllä on suurempi tehtävä kuin tuottaa vain ja ainoastaan sitä sisältöä, jota ”kansa haluaa”. Media luo haluja ja ohjaa ihmisten käyttäytymistä. Tässä tehtävässä se ei tietenkään ole kaikkivoipa, mutta tätä sen voimaa on turha kiistää.

Toistamisenkin uhalla haluan korostaa, että kirjallisuus ja kieli ovat parhaimmillaan keinoja puhua kansallisuudesta ja kansasta ilman isänmaallista paatosta ja siihen valitettavan usein liittyvää rasismia. Suomen kieli on sen kaikkien käyttäjien yhteinen asia ja sen tulisi olla kutsu liittyä yhteisöön. Sama muuten pätee ruotsiin ja saameen, mutta tässä kohdassa keskityn ainoastaan suomeen.

Kieli on kulttuurin perusainesosa. Ilman kulttuuria meillä ei ole mitään mitä kutsua kansallisuudeksi tai identiteetiksi. Kirjallisuus, kansallisuus ja kieli eivät ole mitään selvyyksiä. Ne tulee joka kerta löytää, keksiä ja luoda uudestaan. Kirjallisuus ei saa typistyä ainoastaan vanhojen klassikoiden lukemiseen, vaan sen tulee uudistua jatkuvasti. Keksiä itsensä uudelleen ja uudelleen. Suurin osa maamme kirjailijoista elää muilla tuloilla kuin kirjallisuudesta saatavilla tuloilla. Suurin osa kirjallisuudestamme tehdään oman työn ohessa. Ja maassamme on voimia, jotka haluaisivat päästä tästäkin eroon leikkauslistoineen. Kirjallisuuteen laitetut varat ovat investointi kulttuuriimme. Siitä leikkaaminen on oman oksan sahaamista.

Ja ollakseni ristiriitainen lopetan tämän avautumisen ihailemani John Watersin sanoihin:

We need to make books cool again. If you go home with somebody and they don’t have books, don’t fuck them.

John Waters
Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.