Eli kuinka välttää sosiaalisen kentän libidinaalisen käytön paranoidis-fasistinen muoto ja vapauttaa kentän skitso-vallankumouksellinen libidinaalinen käyttö
Taputa itseäsi olalle. Olet juuri selviytynyt maailman kammottavimmasta alaotsikosta. Voimme vakuuttaa, että enää ei ole luvassa yhtä uuvuttavia lukukokemuksia. Usein meiltä skitsoanalyytikoilta kysytään, mitä skitsoanalyysi on. Ja yhtä usein vastauksen antamiseen menee ikä ja terveys. Tämä ei ole mikään harvinainen ilmiö. Pelkkä kysymys: ”Mitä kuuluu?”, voi aiheuttaa yhtä tuskastuttavan urakan. Varsinkin, jos kysyjä on psykoanalyytikko tai joku muu samaan kastiin kuuluva tiedostamattoman poliisi.
Skitsoanalyysiä keltanokille? – Niin. Yritämme selittää, mitä skitsoanalyysi on. Yksinkertaistamme terminologiaa välittääksemme jotain olennaista. Riittää, kun pääsemme edes vähän tekemisen makuun. Tätä tekstiä ei ole tarkoitettu luettavaksi uudestaan ja uudestaan. Tarkoituksenamme ei ole luoda neuroottisia toistoja. Tämä on manuaali, jonka kohtalona on tulla heitetyksi seinään. Vain pyhiin teksteihin palataan kerta toisensa jälkeen tarkistamaan menikö tulkinta oikein. Skitsoanalyytikoiden teksteihin voitte vapaasti merkitä marginaaliin punakynällä ”väärin”. Sitä vähemmän se meitä kiinnostaa. Meidän tekstimme on tarkoitettu unohdettavaksi tarpeettomina, kun on ymmärretty miten se toimii.
Tehdään kaksi asiaa selviksi heti kättelyssä. Skitsoanalyysi ei ole vaihtoehtoinen hoitomuoto psykoanalyysille tai -terapialle. Skitsoanalyytikot eivät ole terapeutteja, jotka yrittävät piiloutuvat sohvan taakse hämätäkseen tiedostamatonta. Ei tiedostamattomalta voi piiloutua. Se osaa huijaamisen taidon siinä missä me kaikki muutkin.
Skitsoanalyytikot ovat kriitikoita. He kritisoivat kaiken maailman terapeuttien ja mielenterveyden konsulttien edellyttämiä terveyden mittoja ja edellytyksiä. Tämän lisäksi skitsoanalyysi on filosofiaa, politiikkaa ja elämäntyyliä. Toiseksi, vaikka skitsoanalyytikot puhuvat paljon mielisairaista ja mielisairaudesta, niin he eivät romantisoi kumpaakaan. Esimerkiksi skitsofrenia on vakava sairaus ja skitsofreenikko vakavasti sairas. Vaikka skitsoanalyysin mukaan skitsofrenia on seurausta romahduksesta yhteiskunnan sisältämien kurinpidollisten käytäntöjen edessä, niin olisi raukkamaista väittää mielisairauden olevan pelkästään psykiatrian keksimä myytti. Tällainen edesvastuuton silmien ummistaminen todellisilta ongelmilta jättää yksinäisen ihmisen oman onnensa nojaan ongelmineen. Nykyinen ”lääkepurkki kouraan ja kadulle” -tyylinen avohoito ei ole skitsoanalyytikoiden päämäärä.
Skitsoanalyysin kehittivät filosofi Gilles Deleuze (1925 – 1995) ja psykiatri Félix Guattari (1930–1992). Elämänkerrat ovat tylsiä. Lukija voi itse ottaa selvää kyseisistä herroista (sitä vartenhan meillä on internet). Keskeisin historiallinen tapahtuma, joka tässä on tarpeen nostaa esille, on Ranskan opiskelijamellakat toukokuussa 1968. Tapahtuma teki suuren vaikutuksen yllättäessään ranskalaisen älymystön housut kintuissa. Poliittista aktiivisuuttaan korostavilla intellektuelleilla ei ollut suurtakaan roolia miljoonan työntekijän yleislakoksi paisuneissa mellakoissa.
Deleuzelle ja Guattarille ”toukokuun vallankumous” paljastui kuitenkin suureksi pettymykseksi. Spontaanista ja anarkistisesta leimahtamisesta huolimatta kapina politisoitui nopeasti ja se tukahdutettiin lopulta gaullistisen hallituksen väkivaltaisella kampanjalla. Viimeinen niitti opiskelijoiden rivien hajoamiselle oli syyslukukauden alku, joka vei keväällä kapinoineet mielenosoittajat kiltisti takaisin luentosalien seinien sisäpuolelle kuria ja järjestystä opiskelemaan.
Opiskelijoiden mielet vallannut auktoriteettirakkaus ja oman sorron hurma antoi Deleuzelle ja Guattarille aiheen tutkimukselle, jonka kohteena oli kapitalistisen tuotantotavan ja yhteiskunnan sisältämä henkinen itsekastraation mekanismi. Tarkemmin sanottuna, Deleuzea ja Guattaria ei kiinnostanut niinkään tämä mekanismi, vaan sen alkuperä – mistä se tulee ja miten se saa meidät alistumaan vallan edessä. Tämän tutkimustyön päätöinä pidetään teoksia Anti-Oidipus (1972, suom. 2007) ja Mille plateaux (1980), joiden yhteinen alaotsikko on ”Kapitalismi ja skitsofrenia”. Tässä kirjoituksessa tulemme lähinnä keskittymään ”Kapitalismi ja skitsofrenian” ensimmäiseen osaan.
Skitsofrenia prosessina
Anti-Oidipuksen kaksi kritiikin kohdetta ovat psykoanalyysi ja marxilainen teoria. Ensimmäisen kohdalla Deleuze ja Guattari pureutuvat voimakkaasti psykoanalyyttisen teorian perusolettamukseen oidipuskompleksin universaalisuudesta. Marxilaisen teorian kohdalla Deleuze ja Guattari katsovat, että se ei kykene selittämään kapitalismin alkuperää. Kummatkin – psykoanalyysi ja kapitalismi – ovat toisistaan erottamattomia. Ne tarvitsevat toinen toisensa ollakseen olemassa. Aloittakaamme korvien välissä tapahtuvasta vehkeilystä.
Freudilainen psykoanalyysi katsoo, että ihmisen on käytävä läpi oidipaalinen kriisi eheytyäkseen yhtenäiseksi minuudeksi. Yksinkertaistetusti psykoanalyysin ytimen voidaan sanoa muodostuvan keskeneräiseksi jääneen oidipuskompleksin loppuunsaattamisesta. Varhaisessa kehitysvaiheessa lapsi ja äiti muodostavat symbioottisen suhteen, jota psykoanalyyttisessa kirjallisuudessa kutsutaan dyadiseksi kehitysvaiheeksi. Ennemmin tai myöhemmin tämä symbioottinen tila särkyy isän astuessa kuvaan kolmanneksi osapuoleksi. Siirrytään dyadisesta triadiseen kehitysvaiheeseen.
Häiritseväksi tekijäksi tullut isä herättää lapsessa vihaa tätä kohtaan. Viha isää ja himo äitiä kohtaan kasvavat ajan myötä kriisiksi, jonka lapsen tulee ratkaista. Hän ei voi saada äitiä eikä tulla isäksi isän tilalle. Isän astuminen lapsen kokemusmaailmaan aloittaa yliminän muodostumisen. Se alkaa toimia idealisoituna kuvana omana itsestä. Tämä idealisoitu minä auttaa lasta kanavoimaan viettiyllykkeitä ja säätelemään niitä ympäröivän maailman hyväksymin keinoin. Freud sanoikin yliminän toimivan näiden viettiyllykkeiden asianajajana. Psykoanalyyttisen teorian mukaan neuroosien takana vaikuttaa yleensä liian voimakas ja ankara yliminä. Viettiyllykkeet eivät löydä ulkoista kohdetta johon sitoutua, koska idealisoitu minä ei tyydy ulkoisiin realiteetteihin. Traditionaalinen psykoanalyyttinen teoria on katsonut, että lapsen on läpityöskenneltävä tämä oidipaalinen kriisi, jotta hänen egonsa etenisi eriytymisen ja eheytymisen tiellä. Vuosina 1915–1917 pidetyissä johdantoluennoissaan (suom. Johdatus psykoanalyysiin) Freud katsoo jokaisen neurootikon olevan Sofokleen tragedian Oidipus, joka ei ole kyennyt ratkaisemaan oidipus-kompleksiaan – neurootikko on jäänyt isän vangiksi.
Psykoanalyyttisen teorian mukaan skitsofreenikolle ei ole muodostunut tätä viettiyllykkeitä säännöstelevää ideaalia. Skitsofreenikko ei ole päässyt oidipaaliseen kehitysvaiheeseen. Tästä johtuen viettienergia palautuu takaisin lähteeseensä eli minään. Tämä energian palautuminen minään vääristää dramaattisesti minän todellisuuskäsitystä. Hallusinaatiot, auditiot ja muut aisti- ja ajatusharhat syntyvät tästä minän ja ulkomaailman välillä vallitsevasta ratkaisemattomasta ristiriidasta. Skitsofreniassa minä alkaa pirstoutua, koska viettiyllykkeet eivät identifioidu yhteen selkeään idealisoituun minään. Liian monet samaistumisen kohteet eivät asetu koherentiksi kokonaisuudeksi, vaan ne pysyvät yhteensovittamattomina minää eri puolille repivinä voimina. Lyhyesti sanottuna, vastustaessaan identifioitumista skitsofreenikon yliminä ei pääse kehittymään ja täten se ei kykene sovittamaan yhteen viettipohjasta (id) kumpuavia viettiyllykkeitä ja ulkomaailman vaatimuksia.
Deleuzen ja Guattarin mukaan freudilainen psykoanalyysi on alusta asti väärässä. He ristivät Freudin viettienergian uudestaan haluksi (le désir). Deleuze ja Guattari katsovat, että tämä psyykkinen energia ei pidä itsessään mitään synnynnäisiä suuntautumisia tai pyrkimyksiä. Halu on kaiken psyykkisen toiminnan perusta, jota kulttuuriset rakenteet (tavat, päämäärät, perinteet jne.) ohjaavat erilaisiin suuntiin. Skitsoanalyysin “skitsofrenia” ei palaudu enää psykiatriseksi sairaudeksi, vaan siitä tehdään filosofinen käsite. Kun Deleuze ja Guattari puhuvat skitsofreniasta, niin he tarkoittavat sillä kulttuuriamme vastaan nostettua protestia. Se on psyykeen alkukantaisen perustan kapinaa sitä ohjaavia tekniikoita ja ahdasmielisyyttä vastaan. Skitsofrenia sairautena taas on Deleuzen ja Guattarin mukaan romahdus näiden tekniikoiden edessä.
Skitsofrenia on siis merkki ja oire alkukantaisesta elämänvoimasta psyykkisessä perustassamme. Psykoottiset kokemukset eivät ole meille mitenkään vieraita. Meistä jokainen on voinut kokea jonkinlaisia ”mikropsykooseja” esimerkiksi unissa tai äärimmäisen väsymyksen tilassa. Tuolloin meidät ottaa valtaansa jokin vieras ja meidät ylittävä voima, joka muutoin pysyy “aloillaan”. Sulkeistamalla skitsofrenia psykoanalyyttisen tulkinnan häkkiin meiltä peitetään ikkuna tuohon psyykkiseen perustaan. Skitsofreenikon harhat tulkitaan aina häiriöiksi ja hänen tuntemukset luokitellaan invaliditeetiksi. Hänen harhojaan ei oteta vakavasti. Deleuzelle ja Guattarille skitsofrenia on lääketieteellisen lisäksi myös poliittinen ongelma. Jotta skitsofreniassa tukahtunut prosessi pääsisi etenemään, meidän tulee skitsofrenisoida ympäristöämme. Näin skitsofrenia ja skitsofreeniset kokemukset olisivat muuta kuin sairautta ja harhoja. Skitsoanalyysi on tätä filosofista kritiikkiä, joka tuo vakiintuneiden ja ummehtuneiden rakenteiden tuhoamisen kautta hieman raitista ilmaa elämään.
Mitä ympäristön skitsofrenisoiminen tarkoittaa? Meitä skitsoanalyytikkoja vaivaa välillä turhan korkealentoinen ja abstrakti esittämistapa. Tulemme sanoneeksi turhan vähän konkreettista. Yritetään hieman selventää toimintaamme. Vaikka me tässä olemme puhuneet paljon psykoanalyysistä, psykiatriasta ja skitsofreniasta, niin olisi epäreilua sanoa psykiatrian kentän olevan niin huonossa tilassa kuin mitä tekstimme välillä antaa olettaa. Erilaisia terapioita on kehitetty viimeisten vuosikymmenien aikana huimasti. Perinteistä psykoanalyysiä ei taida harjoittaa enää kukaan terapeutiksi kouluttautunut henkilö. Nykyään jopa skitsofreenikoita ymmärretään huomattavasti paremmin kuin aikaisemmin. Skitsofrenia ei ole enää niin lamauttava sairaus kuin mitä se vielä vuosia sitten oli.
Skitsoanalyysin todelliset kritiikin kohteet löytyvä sieltä, missä psykoanalyyttinen teoria elää ja voi hyvin sen vanhakantaisimmassa muodossa. Näillä kohteilla tarkoitamme esimerkiksi historiaa, kirjallisuustieteitä ja koko laajaa median kenttää. Nämä kulttuurimme osa-alueet harjoittavat piilopsykoanalyyttista praktiikkaa, jossa oidipuskompleksin universaalisuus on vieläkin kyseenalaistamaton periaate. Varsinkin mediassa harjoitetaan voimakasta yleisön oidipaalistamista pitämällä yllä vanhoja ja kangistuneita psykoanalyyttisiä virhekäsityksiä psyykestä ja sen rakentumisesta. Näiden piilopsykoanalyyttisten rakenteiden ja käytänteiden paljastaminen, kritisoiminen ja muuttaminen on skitsoanalyyttistä ympäristön skitsofrenisoimista parhaimmillaan.
Mediasta on kasvanut meidän aikakautemme Freud, joka valvoo yliminän vaatimusten kasvamista saavuttamattomaksi. Se kuuntelee meidän uniamme, fantasioitamme, mielihalujamme ja tyydyttämättömiä tarpeitamme selkämme takana. Kertomalla viimevuoden missin ja jääkiekkoilijapoikaystävän uskomattomasta parisuhdeseikkailusta se sanoo meille, kuinka parisuhteemme on kriisissä ja kuinka siitä päästään yli tai jäädään paikoilleen. Media kauppaa ja mainostaa meille uusia samastumisen kohteita. Se luo meille yliminien markkinat, jossa itse ei enää tarvitse vaivautua oidipaaliseen kriisiin. Yliminä voidaan ostaa, kuluttaa ja vaihtaa uuteen. Media tarjoaa meille varoittavat ja palkitsevat esimerkit. Se varmistaa, että oidipaalistaminen ei lähde minnekään kapitalistisesta yhteiskunnasta. ”Samastu meidän luomaamme kuvaan. Osta itsellesi uusi identiteetti. Vaihda vanha ja kulunut minä uuteen. Usko logoon ja tuotemerkkiin. Ne ovat yliminäsi tästä lähtien.” Nämä piilopsykoanalyyttiset praktiikat pitävät siis yllä kapitalistisen yhteiskunnan vallalla olevia tapoja ja tottumuksia. Ilmiasu voi vaihtua, mutta sisältö pysyy samana ummehtuneena oidipaalistamisen projektina. Toimiakseen kapitalistisen järjestelmän onkin tuotettava loputon oidipaalistettujen minuuksien virtaus.
Deleuzen ja Guattarin mukaan skitsofrenia on prosessi, joka on pysäytetty ulkoisten tekijöiden toimesta. Skitsofreenikon hallusinaatiot, auditiot ja muut aistiharhat ovat seurausta positiivisen pyrkimyksen katkaisemisesta. Skitsofrenian määritteleminen ei kuitenkaan ole näin help-poa. Uusimpien kuvausmenetelmien ja psykofarmakologisten löydösten perusteella voidaan skitsofreniaa sairastavien keskushermoston toiminnasta löytää poikkeamia, joita sitä sairastamattomilla ei esiinny. Nämäkään löydökset eivät kuitenkaan kykene selittämään jäännöksettä skitsofreniaa. Mitkään sähkökemialliset poikkeamat keskushermostossa eivät selitä sitä, miksi monilla skitsofreenikoilla toistuvat samanlaiset aisti- ja ajatusharhat. Olisi typerää väittää, että keskushermoston välittäjäaineista voitaisiin löytää erityisiä sisältöjä, jotka selittäisivät, miksi paranoidikko luulee FBI:n tai CIA:n vainoavan häntä salaisilla radiolähettimillä hänen hampaissaan ja sen seurauksena hän kaappaa metron Helsingissä paetakseen sillä Norjaan.
Deleuze ja Guattari pyrkivät omalla skitsoanalyyttisellä kritiikillään pääsemään niiden ennakkoehtojen tuolle puolelle, jotka estävät meitä ymmärtämästä skitsofreenista kokemusta. Näin heidän projektiaan ei tule nähdä nykyisen psykiatrian vastaisena, vaan sitä täydentävänä. Skitsofrenian ymmärtäminen projektina pakottaa meidät katsomaan psykoottisia tiloja pyrkimyksinä tuottaa todellisuutta. Nämä ilmiöt ovat skitsoanalyytikoille aivan yhtä todellisia kuin meidän ei-skitsofreenikoiden kokemuksetkin (olettaen, että emme ole skitsofreenikoita). Skitsofreniassa keskeytynyt prosessi tulee saada uudestaan käyntiin ja antaa edellytykset sen loppuunsaattamiselle. Tämän takia Deleuze ja Guattari katsoivat, että he eivät ole vielä nähneet yhtään skitsoa. Skitsofreniassa on ainoastaan keskeytyneitä prosesseja ja uupuneisuutta kapitalistisen kurimatriisin edessä. Skitsoanalyysi on skitsoelämän filosofiaa ja tyyliopas – manuaali kohti skitsoa.
Kapitalismi
Kuten aikaisemmin jo mainitsimme, Deleuzen ja Guattarin mukaan psykoanalyysi ja kapitalismi kävelevät käsi kädessä. Täten skitsoanalyytikot eivät voi puhua toisesta ja vaieta toisesta. Skitsoanalyysissä ei tyydytä perinteiseen kapitalismin määritelmään. Kapitalismin kuvaaminen pelkkänä tuotannollisten rakenteiden kokonaisuutena ei riitä. On tutkittava myös tuotannollisten rakenteiden keskellä elävän ihmisen psyykeen rakentumista sekä niitä mentaalisen tuotantotavan infrastruktuureja, jotka ovat erottamaton osa kapitalistista yhteiskuntaa.
Deleuze ja Guattari laajentavat tuotannon käsitettä aineellisten tuotteiden tuottamisesta kohti psyykkistä tuotantoa. He kutsuvat tätä psyykkistä tuotantoa halutuotannoksi (la production désirante). Skitsoanalyysin kuva ihmisen psyykestä on koneellinen. Siinä ei tähdätä yksilön vapauttamiseen tukahduttavien instituutioiden ikeestä, vaan skitsoanalyysi hylkää irrallisen yksilön ajatuksen. Minuus on kompleksinen käytäntöjen ja tapojen muodostama ”yhteisö”. Kaikki psyykkinen toiminta on täten sosiaalista. Ei ole olemassa mitään ympäristöstä irtaantunutta “minuutta”. Tämä halutuotanto vaikuttaa muiden tuotantomuotojen taustalla. Aineellisten tuotteiden tuottaminen ja luonnon voimavarojen käyttö edellyttää, että halutuotantoa kanavoidaan niiden rakenteiden mukaisesti.
Erilaiset taloudellisen tuotannon muodot tarvitsevat tietynlaisen minuuden, joka on kanavoitu halutuotannosta. Ihminen on muokattava tuotannolle sopivaksi. Täten skitsoanalyysin kapitalismia ei voida määritellä tavanomaisen kapitalismi-kommunismi -jaottelun mukaisesti. Skitsoanalyytikoille Neuvostoliitto oli aivan yhtä kapitalistinen kuin Yhdysvallat on tänä päivänä. Kapitalismi on alusta asti ollut maailmanlaajuista.
Tilanne ei kuitenkaan ole niin epätoivoinen kuin miltä se saattaa kuulostaa. Koska kapitalismi on tuotettu halutuotannosta, niin se pitää sisällään skitsofreeninen latauksen. Tämän takia kapitalismin tulee edellyttää siinä eläviltä yksilöiltä yhtenäinen ja eheä minuus. Se tarvitsee yksilöllisyyttä korostavan ideologian ja ihanteen. Se keksii ajatuksen yksityisestä ihmisestä, joka myy markkinoilla työtään siitä parhaimman hinnan tarjoavalle. Toisin sanoen kapitalismi tarvitsee taustalle ideaalisen kuvan vapaasta työläisestä. Vapaana virtaava halu tulee tukahduttaa pääoman virtauksella.
Synnyttääkseen vapaan työläisen, kapitalismin on taltutettava yksilön halu. Minuudelle asetetaan selkeät, joiden sisäpuolella sallitaan hieman ”vapautta”. Yksilöllä on oltava nimi, sosiaaliturvatunnus ja osoite. Hänet on kyettävä paikallistamaan ja hänen on oltava tavoitettavissa kun koneistolla on hänelle asiaa. Vapaan työläisen on herättävä aamulla (ajoissa!) samana henkilönä, jona hän edellisenä iltana meni nukkumaan (ei liian myöhään!). Vallankumouksellista ja skitsofreenista ainesta kontrolloidaan mahdollisimman tehokkaasti. Aikaisemmissa yhteiskunnissa yksilö pakotettiin tottelemaan lakia raa’an kurin voimalla. Nykyään vallan muodot ovat lempeämpiä ja tehokkaampia.
Toimiakseen moitteettomasti kapitalistisen järjestyksen on tuotettava jatkuvasti sen mittapuiden mukaisia yksilöitä tuotantonsa palveluun. Tällaisten yksilöiden tuotantoyksikkönä toimii perhe, joka takaa kapitalistisen järjestyksen voittokulun. Paranoidinen isä oidipaalistaa lapsensa. Perheessä vallitseva triadinen rakenne toistuu yhteiskunnan instituutioissa muistuttaen yksilöä oidipaalistamaan halunsa.
Mitä sitten skitsoanalyytikoiden mielestä työpaikalla tapahtuu? Päällisin puolin katsottuna työpaikka tarjoaa yksilöille mahdollisuuden tehdä työtä ja saada siitä korvaukseksi palkkaa. Mutta kuten jo totesimme, pelkkä tuotannollisten rakenteiden tutkiminen ei paljasta kapitalismin ”luonnetta”. Skitsoanalyysin näkökulmasta työpaikan ”sisältö” muodostuu työläisten virtauksesta, jonka kautta heidän halunsa – elämän energia – valjastetaan tuotantokoneiston muottiin tuottamaan lisää tuotantoa (kulutushyödykkeitä tai palveluita). Tuotantokoneistolla on omat arkkitehtoniset rakenteensa, jotka ulottavat lonkeronsa työntekijän psyykkiselle alueelle. Johtaja on koko työpaikan suuri isä-hahmo, joksi työläisellä ei ole mahdollisuuttakaan tulla. Johtajalla on myös työläiselle saavuttamaton suhde äidilliseen pääomaan. Ainoa mitä työläiselle jää, on oidipaalistaa itsensä työpaikan kurimatriisin mukaisesti ja alistua asemaansa. Mutta työpaikkaa ei kyetä selittämään pelkästään tällaisena yksinkertaisena ylhäältä-alas -suhteena. Mikä on työpaikan todellinen subjekti? Se ei ole työläinen, ei johtaja eikä edes äidillinen pääoma. Todellinen subjekti löytyy niiden rakenteiden, käytänteiden ja mekanismien kokonaisuudesta, joka varmistaa kapitalistisen järjestäytyneisyyden uusintamisen työpaikalla. Se on Deleuzen ja Guattarin abstrakti kone. Sen sisällä toimivat subjektit toistavat perherakenteessa istutettua isä-äiti-lapsi -rakennetta työskennellessään työpaikalla. Pääoma, johtaja ja työläinen ovat kaikki oidipaalistettuja ja osallistuvat omalta osaltaan kapitalistisen järjestyksen ylläpitoon. Kaikkien halu on kanavoitu kulkemaan ennalta määrättyjä raiteita pitkin.
Keskeisin väline halun kanavoinnissa on raha. Rahan voima perustuu yksityisomaisuuden ajatukselle. ”Se on minun omaisuuttani ja minä teen omalla omaisuudellani mitä haluan. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa minulle kuinka rahojani käytän.” Koko rahan luonne huutaa: ”MINÄ MINÄ MINÄ!” Kun tämä ”minä” hajoaa, rahan kapitalistista järjestystä ylläpitävä voima lakkaa vaikuttamasta. Raha menettää kaikkein kalleimman arvonsa.
Kapitalismi on skitsoanalyysin mukaan lokerointiin ja eristämiseen johtava sosiaalinen koneisto. Kaikki tulee jaotella pienempiin ja pienempiin osasiin. Liukuhihnatyön vaiheittaistaminen on tämän prosessin äärimmäinen muoto. Yksittäinen työntekijä ei välttämättä näe koskaan valmista tuotetta kokonaisuutena. Hänellä ei ole harmainta aavistustakaan siitä, mitä hän työkseen tekee. Missään nimessä kapitalismissa ei saa tietää mitään laumasta. Minä tulee palauttaa villinä vaeltavasta laumasta yhdeksi selkeäksi identiteetiksi. Laumaeläimiäkin tulee tutkia yksittäisinä eläiminä, ei laumana. Onko laumastaan erotettu susi enää susi? – Täysin mielipuolinen kysymys kapitalistisen koneiston näkökulmasta katsottuna. Kapitalismi ei voi sietää laumoja eikä mielipuolisuutta. Se ei voi sietää skitsoja.
Halu
Filosofisessa ja psykoanalyyttisessa keskustelussa ”halun” käsite on jäänyt hyvin ranskalaiseksi ilmiöksi. Ranskalaiseen keskusteluun sen toi venäläinen emigrantti Alexandre Kojève (1902–1968), joka piti vuosina 1933–1939 Pariisissa seminaareja G. W. F. Hegelin Phänomenologie des Geistes -teoksen pohjalta. Kojèven seminaarit koottiin oppilaiden toimesta teokseksi Johdatus Hegelin lukemiseen (1947, suom. 2012), jolla oli merkittävä vaikutus filosofiseen keskusteluun Ranskassa. Seminaareissa Kojève keskittyi kehittämään filosofista antropologiaa Hegelin herra–orja -dialektiikan pohjalta, jossa itsestään tietoisen ihmisen halu on aina kohdistuneena toiseen itsetietoisen ihmisen haluun, synnyttäen sosiaalisuuden ihmisten välille. Ihmisen minä muodostuu suhteessa toiseen minään. Minuus ei ole samana pysyvä, vaan muuttuu suhteessa toisiin. Tästä halusta muodostuu Kojèvelle ihmisen minän ensisijainen ontologinen pohja ja määre. Samoin ihmisen olennaisimmat piirteet (inhimillisyys) eivät ole ennalta määräytyneitä samalla tavalla kuin ruumiilliset tarpeet. Ruumiilliset tarpeet ovat osa ihmisen eläimellisyyttä.
Ranskassa psykoanalyyttiseen keskusteluun ”halun” käsitteen toi Jacques Lacan (1901–1981). Lacanin ”halu” on miltei identtinen Kojèven käsitteen kanssa. Lacanin näkemyksen mukaan ihmissubjektin halu lähtee kehittymään siinä pisteessä, jossa fyysisten tarpeiden tyydyttäminen ei enää kykene täyttämään tyydytystä. Halun suuntautumista alkaa ohjata perustavanlaatuinen puutteen tunne, joka ei löydä tyydytystään tästä maailmasta. Lacanin mukaan tämä puutteen muodostama halu on myös aina suuntautunut toiseuteen. Hämäristä sananväännöksistä ja muusta koukeromielisyydestä tunnettu Lacan muotoilee asian seuraavasti: ihmisen halu on aina toisen halua. Tämä on vielä ymmärrettävä genetiivin kummassakin merkityksessä – haluna toiseen ja toisen haluna. Lapsen psyyke on Lacanin mukaan alussa suhteessa äitiin (tai hänen korvikkeeseensa). Äitiä määrittää kuitenkin täydellisyyden puute. Hän ei kykene täyttämään lapsen rajatonta vaatimusta välittömään tarpeentyydytykseen. Puutteen saapuminen äidin ja lapsen väliseen suhteeseen auttaa lasta itsenäistymään ja eriytymään äidistä itsetietoiseksi subjektiksi. Puute halussa määrittää itsetietoisuutta koko loppuelämän ajan ja se saa päätepisteensä vasta kuolemassa.
On kai sanomattakin selvää, että ”halun” suhteen Deleuze ja Guattari katsoivat Lacanin olevan väärässä alusta asti. Lacanin käsite ei kuvaa heidän mielestään ihmisen synnynnäistä ja annettua psyykkistä perustaa. Lacan olettaa ihmisen psyykkiseen perustaan rakenteita, jotka ovat kulttuurisidonnaisia. Lacan pyrkii naturalisoimaan länsimaisen kulttuurin (ja kuvan sen edellyttämästä psyykestä) kaikkien kulttuurien (ja psyykeiden) mitaksi. Lacanin ”halun” käsite edellyttää, että ihmisen kokemusmaailma jakautuisi luonnostaan sisä- ja ulkopuoleen. Tässä jaossa psyyken synnynnäisenä taipumuksena olisi muodostaa ulkomaailmasta sisäinen (imaginaarinen) kuva eli fantasia. Halu ei siis kohdistuisi maailmaan vaan fantasiaan.
Deleuzelle ja Guattarille halu on todellinen ja todellisuutta tuottava perusta ihmisessä. Ainoa puute, mikä halun vapaassa virtauksessa on, on selkeästi määriteltävän subjektin puuttuminen. Halulla ei ole mitään kohdetta eikä suuntaa, jotka määrittelisivät sen. Haluun ei kuulu mitään isä-äiti-minä -rakenteita.
Deleuzea ja Guattaria (kuten meitä kaikkia skitsoanalyytikkoja) on myös syytetty lacanilaisesta sanojen vääntelystä ja koukeroisista ilmauksista, jotka jäävät usein perinteiseen filosofiseen ja akateemiseen argumentaatioon tottuneilta henkilöiltä ymmärtämättä. Moni putoaakin kärryiltä heti ensimetreillä. Vai mitä sanotte näistä Anti-Oidipuksen ensimmäisistä riveistä:
Se toimii kaikkialla: milloin lakkaamatta, milloin katkonaisesti. Se hengittää, se kuumenee, se syö. Se paskantaa, se nussii. On ollut melkoinen virhe kuvitella, että on vain yksi se. Koneita kaikkialla, ei tämä suinkaan ole metafora: koneiden koneita liittymineen ja kytkentöineen. Elinkone on kytketty lähdekoneeseen: yksi lähettää virran, jonka toinen katkaisee. Rinta on maitoa tuottava kone ja suu siihen kytketty kone.
Tällaisen tekstuaalisen revittelyn jälkeen on uskomatonta, että joku voi edes odottaa akateemista argumentaatiota. Luulisi tulleen jo selväksi, että tässä ei ole kyse akateemisesta esityksestä. Mutta akateeminen lukija harvoin kykenee katsomaan maailmaa kurikoneistonsa ulkopuolelta. Kirjoitetun sanan kohdalla tämä vaikeus vain moninkertaistuu. Akateemiselle lukijalle lukeminen on kurikoneiston rakenteen toisintamista. Ilman sitä hän olisi hukassa… vaikka eksyminen olisi hänelle tuulahdus raikasta ilmaa.
Deleuzen ja Guattarin tarkoituksena ei kuitenkaan ollut tuottaa epäselvää käsiterunoutta ilman sen merkittävämpää sisältöä. He pyrkivät kuvaamaan tuota psyykkistä perustaa, mistä teksti yrittää puhua. Teksti siirtyy välillä assosiaatiosta toiseen kuin tajunnanvirtatekniikalla kirjoitettu kaunokirjallinen teos. Keskeytyksetön tekstuaalinen virtaus jatkuu sivulta toiselle. Päämääränä on saavuttaa tekstin sisällön ja muodon välillä vastaavuus, joka pyrkii kyseenalaistamaan tietyn ennalta-asetetun järjestäytyneisyyden. Tätä on filosofinen kirjallisuus parhaimmillaan. Se haastaa lukijan muuttamaan minuuttaan. Filosofia ei typisty pelkästään selittämään maailmaa, vaan sen tehtävä on muuttaa sitä. Deleuzen ja Guattarin skitsoanalyysin tehtävä on muuttaa meidän minuuttamme. Skitsofrenisoida sitä vähän. Paljastaa kapitalismin pohjalla vaikuttava “skitso-halu”. Viedä kapitalismi hypermoodiin, viimeisen rajan yli. Painaa nappi lautaan hyvissä ajoin ennen rotkon reunaa.
Deleuze ja Guattari ihmettelivät itsekin sitä, että heitä ymmärtävät parhaiten teinit. Teinit ymmärtävät välittömästi sen, mistä skitsoanalyysi pyrkii puhumaan. Tässä piileekin skitsohalun vaikeus ja helppous: se muistuttaa meitä siitä jostain kummallisesta kyvystä sulautua maailmaan, kyvystä, joka nujerretaan ja taltutetaan kapitalistisen koneiston toimesta. Ensin lastentarha, sitten koulu ja lopulta työ. Kaikkialla meitä ympäröi oidipaalistamisen virkamiehet opettajiksi, poliiseiksi, johtajiksi ja ties miksi pukeutuneina. On aivan turha lyödä tuota valepukua, koska subjekti ei sijaitse siellä. Se on koko koneisto, jossa oidipaalistaminen toteutuu lakkaamatta. Skitsofrenisoimalla ympäristöä voidaan tuohon koneistoon hakata pikkuhiljaa säröjä ja hajoamisia. Suuret vallankumoukset on tuhottu epäonnistumaan jo ennen kuin ne alkavat. Todellinen vallankumous on aina mikrovallankumousta, paikallista.
* * *
Olemme päässeet manuaalimme loppuun. Laitteen tai ohjelman ohjekirjaa tarvitaan ainoastaan hetken aikaa. Kun on opittu miten se toimii, niin on aikaa alkaa tekemään sillä jotain. Jos käyttäjä joutuu palaamaan manuaalin luokse kerta toisensa jälkeen, niin joko laite on hänen tarpeisiinsa nähden liian monimutkainen tai sitten käyttäjä on epäkunnossa. Voi myös olla niin, että itse ohjekirja on huono (kuten elämästä vieraantunut filosofia tai psykoanalyysi).
Kirjoituksen aikaisempi versio (”Skitsoanalyysiä keltanokille”) on julkaistu teoksessa Vastarintaa nykyisyydelle: Näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun (2004), jonka pdf-version voi ladata tästä. Teosta ei ole enää saatavilla.
SchizoBlog 