Kun Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin yhteisen teoksen Anti-Oidipus (1972) julkaisusta oli kulunut 50 vuotta, niin osallistuin juhlatapahtumaan Kaapelitehtaalla. Olin yllättynyt, koska paikalle saapui oman arvioni mukaan noin 200 henkilöä, joista suurin osa oli nuoria. Edustin tilaisuuden ikäihmisosastoa. Paljon oli ehtinyt tapahtua 25 vuodessa, jotka olin viettänyt akateemisen maailman ulkopuolella.
Tutkia ja kirjoittaa Deleuzesta 1990-luvulla oli hyvin yksinäistä puuhaa Helsingin yliopiston suojissa. Ennen ei todellakaan ollut paremmin, vaan huomattavasti huonommin. Deleuzen ja Guattarin teoksia oli niukasti saatavilla kirjastoissa. Kirjakaupoistakin niitä sai metsästää urakalla. Ei ollut internetiä ja nettikauppoja. Aina kun joku kaveri lähti käymään Ranskassa, niin hänen mukanansa lähti kirjalista, josta edes yhden tai kahden jos saisi, niin olin astetta lähempänä täydellistä Deleuze-kirjastoa kotonani.
Nykyään Deleuzen (ja Guattarin) teoksia on suomennettu kiitettävästi. Esille on nostettava Pontus Purokurun mainion Selitä mulle -podcast, joka käy läpi filosofian historiaa ja filosofisia aiheita Deleuzen filosofian ja tuotannon kautta. Voi kun jotain tuollaista olisi ollut tarjolla opiskeluaikoinani. Mutta ehkä sen suon läpi rämpiminen oli kaiken vaivan arvoista.
Tilanne on tietenkin äitynyt sen verran pahaksi, että Ylioppilaslehdessä on ilmoitettu Deleuzen olevan jo liian trendikäs. Jos kuoleman jälkeistä elämää olisi, niin voisin kuvitella Deleuzen naureskelevan tilanteelle Spinozan ja Nietzschen kanssa. Mutta Ylioppilaslehden toimitus tekee juuri niin kuin heidän tuleekin tehdä; pudottaa alas ikoneiksi nousseita henkilöitä. Se kuuluu nuoruuteen.
Mies nimeltä Gilles Deleuze
Deleuzen ikonisuus ja trendaaminen ovat koomisia, koska itse mies eli varsin kuivakasta ja yllätyksetöntä akateemista elämää. François Dossen biografiasta Gilles Deleuze et Félix Guattari, biographie croisée (2010) on turha etsiä mitään skandaalimaista (toisin on Guattarin kohdalla, mutta ei mennä siihen tässä).
Filosofiassaan Deleuze taas oli aivan muuta. Voin liioittelematta sanoa, että Deleuzen filosofia on radikaaleinta ja anarkistisinta filosofiaa, mitä filosofian historiassa on koskaan luotu. Hänen kykynsä lukea toisten filosofien tuotantoa hakee vertaistaan. Tämä kyky on tietenkin herättänyt paljon väärintulkintoja ja suoranaista vääristelyä, joka on johtunut hyvin pitkälle kriitikoiden lukeneisuuden rajoitteisuudesta ja tahdosta ymmärtää väärin.
Toinen Deleuzen trendaamisen koomisuus johtuu itse Deleuzen tyylistä. Hän ei yksinkertaisesti suostu sloganisoitumaan yksinkertaisiin lauseisiin. Deleuze on omassa tyylissään lähempänä kuivakkaa Immanuel Kantia kuin tulisieluista Friedrich Nietzscheä. Jos jonkinlaisen sloganin Deleuzen tuotannosta voisi nostaa, niin se olisi tämä: ”Kaiken takana on differenssi, mutta differenssin takana ei ole mitään.” Tuosta ei oikein saa meemiä aikaiseksi sitten millään.
Deleuze oli ennen kaikkea filosofi ja hänen tyylinsä oli filosofinen. Ja juuri siksi hän on hyvin vieras suurella osalle ihmiskuntaa. Hän ei yksinkertaisesti suostu olemaan helposti lähestyttävä tai ymmärrettävä. Deleuze katsoi, että filosofia ei missään nimessä voi olla kommunikaatiota, vaan sen äärimmäinen vastakohta. Parhaimmillaan ja pahimmillaan Deleuzen kirjoitus on kuin salakoodia, joka pitää avata, jotta siitä mitään ymmärtäisi.
Sormiharjoituksia
Deleuzelaisia sormiharjoituksia? Aivan niin. Jokainen sormilla soitettavaa instrumenttia harjoittanut tietää kuinka tärkeitä sormiharjoitukset ovat sorminäppäryydelle. Ne eivät ole oikein musiikkia, mutta voivat hyvin soitettuina kuulostaa sellaiselta.
Kuten SchizoBlogin historiassa usein on käynyt, niin tällaiset juttusarjat jatkuvat tai eivät, mutta olen huomannut kirjoittavani vähemmän filosofiaa kuin olisi tarkoitus. Viittaan suomennettuihin teoksiin niiden nimillä, mutta muuten ranskankielisiin alkuperäisteoksiin. Rehellisyyden nimissä on mainittava, että teokset on tullut luettua englanninkielisinä käännöksinä alkuperäisteokset rinnalla.
Sormiharjoitukset ovat juuri sitä, mitä ne ovat. Harjoitteita, jotka tähtäävät parempaan ilmaisuun ja esitykseen. Eli näitä kirjoituksia ei missään nimessä tule ottaa akateemisina esityksinä. Virheitä tulee ja välillä ajetaan ojaan. Kaikista virheistä ja väärintulkinnoista voidaan syyttää vain ja ainoastaan kirjoittajaa. Mutta koska kyseessä on sormiharjoitukset, niin kritiikissä kannattaa olla lempeä. Tämä on näpräilyä.
Differenssi
Julkaistussa väitöskirjassaan Différence et répétition (1968) Deleuze nosti esille eron eli differenssin käsitteensä. Perinteinen länsimainen filosofia on toiminut enemmänkin samuuden ja identiteetin käsitteiden pohjalta. Ajattelu ja kieli on nähty maailman heijastuksina eli representaatioina. Tämän takana on tietenkin kritiikki Immanuel Kantin ymmärryksen kategorioita kohtaan.
Kant katsoi, että ymmärryksen kategoriat jäsentävät ymmärryksemme muotoja eli niitä ehtoja, joita ymmärrys asettaa asioiden ymmärtämisen ehdoiksi. Kantin filosofiaa sanotaan transsendentaaliseksi idealismiksi, koska se asettaa meidän ymmärrykselle rajat. Deleuze katsoi, että Kant oli alusta asti täysin väärässä. Mitään ymmärryksen kategorioita ei ole olemassa, vaan maailma ylittää aina meidän sille antamat kategoriat. Tämän takia Deleuzen filosofiaa onkin kutsuttu transsendentaaliseksi empirismiksi.
Meidän ymmärryksemme ei aseta maailmalle rajoja, vaan maailma asettaa meille ongelmia, joihin ymmärryksemme pyrkii vastaamaan. Se miten maailma asettaa näitä ongelmia on sen luonteessa, joka on differenssi. Tämä kaikkien asioiden takana olevan ero pakenee kaikkia määrityksiä ja pysyy saavuttamattomissa. Ihmisen valtaava hybris uskottelee hänelle, että hän kykenee ymmärtämään maailmankaikkeuden, mutta tieteen edistyminen osoittaa ihmisen olevan väärässä. Maailma pysyy saavuttamattomana.
Ja tässä tullaankin Deleuzen filosofian keskeiseen sanomaan: se, miten me ajattelemme maailmasta ja miten me elämme siinä, ovat kietoutuneet toistensa ympärille. Deleuzen mukaan filosofia on käsitteiden luomista. Kun me luomme käsitteitä me samalla rikastamme elämäämme. Suomalaisessa filosofisessa perinteessä ollaan oltu kiinnostuneita totuudesta. Ja juuri tämän takia suomalainen filosofia on hyvin epäfilosofista. Totuus on filosofisesti täysin mielenkiinnoton käsite. Filosofia ei ole kiinnotunut totuudesta, vaan merkittävistä ja mielenkiintoisista käsitteistä.
Totuus on ajattelun loppupiste ja umpikuja. Totuuden käsite johtuu huonosti muodostetuista ongelmista ja kysymyksistä. Huono (ja epäfilosofinen) kysymys etsii yhtä ja oikeaa vastaustasta. Tällaiset ongelmat esitettään mm. seuraavissa muodoissa:
- Paljonko on yksi plus yksi?
- Mikä on nopein reitti täältä kauppaan?
Tällaiset ongelmat etsivät ratkaisuja. Niiden taustalla on matemaattisten lauseiden identiteetti: 1 + 1 = 2. Filosofiset ongelmat ovat jotain aivan muuta. Niihin ei ole yhtä ja oikeaa vastausta ja ne eivät koskaan ratkea. Maailma asettaa meille ongelmia, joihin me kehitämme ratkaisuja. Mutta yksikään näistä ratkaisuista ei saavuta itse maailmaa.
Maailma on aina enemmän kuin meidän havaintomme tai ratkaisumme, jotka olemme sen edessä tehneet. Ihminen ei välttämättä pääse eroon ymmärrykselleen asettamien kategorioiden luomisesta, mutta meidän tulee ymmärtää maailman taustalla vaikuttavan differenssin pakenevan kaikkia sille asetettuja määritelmiä. Me emme kykene koskaan saavuttamaan sitä, mutta filosofisten ongelmian asettamalla voimme tunnustella sitä.
Differenssistä puhuttaessa on oltava varovainen, koska meidän ei tule palauttaa sitä representaatioon. Tämän takia me voimme tunnustella differenssiä, mutta emme koskaan sanoa: ”Tuossa juuri sijaitsee differenssi!”. Me emme kykene ilmaisemaan identiteettiä: x + x = differenssi.
Käsitteellä ”differenssi” Deleuze pyrkii ilmaisemaan sitä, mitä ei voida käsittää. Me koemme differenssin, mutta se ei typisty meidän ymmärryksen kategorioiden rajaamalle alueelle. Tämän takia differenssi aina loukkaa ”hyvää järkeä” ja ”yleistä ymmärrystä”. Maalaisjärjellä ei ole sijaa filosofiassa, koska se perustuu aina maailman typistämiselle ja todellisuuden kieltämiselle. Common sense on paranoidinen suhde maailmaan.
Maailma ylittää meidän käsityskykymme. Tämän takia se ei koskaan tyhjene eikä anna vastauksia. Maailma on ongelmien kenttä, joka pysyy avoimena uusille mahdollisuuksille. Differenssi kaiken takana muuttaa muotoaan ja asettaa meille uusia ongelmia. Me voimme tunnustella sitä kuin hieroja, joka painaa sormensa lihakseen, mutta aina se jää meille tuntemattomaksi. Maailma on ja pysyy arvoituksena.
SchizoBlog 