Naistenpäivä tuli ja meni. Ja sen mukana saapuivat nämä ”missä viipyy miestenpäivä?” trollaukset. Me emme tarvitse miestenpäivää, koska niitä vietetään jokaisena muuna vuoden päivänä paitsi naistenpäivänä. Minä olen feministi, koska katson sen ajavan myös minun asiaani paremmin kuin mikään muu -ismi.
Tässä tietenkin pitää samalla todeta, että ei ole mitään yhtä ja oikeaa feminismiä, vaan se muodostuu useista erilaisista näkökulmista, joista jotkut ovat jopa toisilleen vastaisia. Sekin todetaan samalla, että tässä ei sitten käsitellä feminismiä tämän enempää, koska sitä on käsitelty muualla ihan tarpeeksi.
Mutta havahduin tällä viikolla kuunnellessani paria podcastia ajatuksiin, jotka eivät ole jättäneet minua rauhaan. Aina yhtä mahtavassa Sivumennen podcastissa pohdittiin hienosti poikien asemaa meidän yhteiskunnassamme. Harvat ovat ne tahot, jotka pohtivat nykyään poikien ongelmia ja sitä, mitä on olla poika meidän aikakaudellamme.
Ei siis ole ihme, että ongelmissa käännytään sitten lähimpänä oleviin lähteisiin, jotka sosiaalisen median aikakaudella valitettavasti ovat mahdollisimman kaukana heidän todellisuudestaan olevia incel-ideologiaa levittäviä tahoja. Seurauksena on, että pojista kasvaa konservatiisempia kuin tytöistä.
Toinen ajatuksia herättänyt podcast oli yllättäen Hesarin Uutisraportti, jonka jaksossa käsiteltiin Kokoomusnuorten Binga Tupamäen avautumista feminismistä (juuri naistenpäivänä). Podcastissa Tuomas Peltomäki lateli yllättävän tuhnuisia ja pölyttyneitä käsityksiä sukupuolirooleista, mutta ehkä hänellä oli jonkinlainen ajatus. Valitettavasti se ei oikein auennut.
Kun Salla Vuorikoski ja Anni Keski-Heikkilä totesivat, että keskustelussa yleensä aina puhutaan siitä, mitä on olla nainen, mutta harvemmin keskustellaan miehen määrittelyistä, niin Peltomäki kieltäytyi jatkamasta keskustelua. Tämä ihmetytti minua. Miksi miehisyydestä ja miehen kuvasta puhuminen oli niin arka paikka, että siitä piti kieltäytyä?
Eli puhutaanpa (tai siis kirjoitetaan tätä monologia) miehisyydestä ja miehestä 2020-luvulla. Olen asiassa oman elämäni kokemusasiantuntija ja en enempää edes viitsi näytellä. Kirjoitan siis itsestäni, jossa voi olla laajempiakin ulottuvuuksia, mutta niiden löytäminen jätetään lukijan vastuulle.
Essentialismi on väkivaltaa… aina
Jatketaan raflaavilla otsikoilla. Mutta tältä minusta aina tuntuu, kun puhutaan aiheesta ”se ja se on sitä tai tätä”. Kun on ”syntymälahjaksi” saanut lyhyen varren, niin se asettaa ihmisen väistämättä törmäyskurssille miehen määritelmien kanssa. Lapsesta saakka on ollut haasteellista täyttää niitä odotuksia, joita minulle on miehenä tai poikana asetettu. On siis hyvin ymmärrettävää, että essentialismi on saanut minulta aina aggressiivisen hylkäyksen.
Essentialismi käsitettynä olemusajatteluna, jonka mukaan asioilla on jokin sisäänrakennettu olemus, joka tekee niistä sellaisia kuin ne ovat, on aina suhteessa väkivaltaan. Spinozalaisesti katson maailman (eli substanssin) muodostuvan äärettömästä määriä attribuutteja, joista ihminen omassa rajallisuudessaan ymmärtää ainoastaan kaksi: avaruudellisuus ja ajallisuus (vastaavat Spinozan attribuutteja ”aine” ja ”mieli”). Tämän johdosta ihminen ei voi saavuttaa asioiden perimmäistä luonnetta… koskaan. Jokainen väite asioiden perimmäisestä ja lopullisesta luonteesta perustuu väkivaltaan tätä rajallisuutta kohtaan. Mikä toisin sanoen on hybristä.
Ja juuri hybriksestä essentialismissa on lopulta kyse. Rajallisen ymmärryksen omaava ihminen asettuu Jumalan asemaan (asemaa, jota ihmisen ei koskaan olisi pitänyt päänsä sisällä luoda) ja kertoo tästä positiosta muille ihmisille ja olioille, miten asioiden tulisi järjestäytyä ja olla.
Mutta oma anti-essentialismini ei typisty naiiviin eksistentialismiin, jossa todetaan eksistentian edeltävän essentiaa ja ihminen olisi vapaa valitsemaan kohtalonsa. Me emme ole niin vapaita kuin eksistentialimi olettaa meidän olevan. Meidän vapautemme tehdä valintoja on hyvin rajallinen. Ainoa lohtu tässä on, että vapauttamme rajallisempi on meidän ymmärrys näistä rajoista. Vapautemme on rajoitettua, mutta me emme koskaan saavuta näitä rajoja. Ne ovat ymmärryksemme ulottumattomissa (koska attribuuttien äärettömyys).
Anti-essentialismini on siinä mielessä feminismiä, että me emme löydä mitään sukupuolirooleja määrittävää luonnosta. Kysymys miehestä ja naisesta päätyy lopulta aina siihen, mitä on olla yksittäinen ihminen. Jotkut meistä ovat löytäneet rauhan ja eivät suuremmin jaksa tätä asiaa pohtia. Se rauha heille suotakoot. On ymmärrettävä, että vaatimus pohtia sukupuolirooleja on aivan yhtä väkivaltainen kuin vaatimus olla pohtimatta näitä rooleja.
Mutta omalla kohdallani ajatus siitä, mitä on olla mies, ei jätä minua rauhaan. En ole löytänyt sen äärellä mitään vastausta. Jokainen vastaus, jota minulle tarjotaan tuntuu vaillinaiselta. Olenko edes mies? Tulisiko meillä sittenkin olla Deleuzea ja Guattaria seuraten tuhansia pieniä sukupuolia kahden suuren sijaan? Riittääkö edes se?
SchizoBlog 