Särkyneitä internet-unelmia

Viimeisen parin vuoden aikana olen ollut päivittäin tekemisissä tekoälyn kanssa. Osa tästä on ollut vapaa-aikana tehtyjä kokeiluja, mutta suurin osa on ollut ihan normaalia palkkatyötä. Tämä teknologinen murros on väistämättä tuonut mieleen edellisen vallankumouksen, kun internet oli uusi ja ihmeellinen asia.

Aloittaessani opiskelut Helsingin yliopistossa vuonna 1993 kuiske internetistä alkoi supista käytävillä ja luentosaleissa. Lopulta itsekin päädyin sen äärelle, kun eräs opiskelukaveri näytti silloisella unix-asemalla miltä sähköposti näytti. Olin ällistynyt, että kykenin ottamaan yhteyttä maapallon toiselle puolelle ilman järkyttäviä postimaksuja. Kun vielä eräs amerikkalainen tutkija (en enää muista kuka) vastasi hänelle lähettämään mailiin saman päivän aikana, niin oli myyty. Tämä oli merkittävää!

Kun ensimmäinen ”new media” -aalto rantautui Suomeenkin, olin jo kyllästynyt internetiin. Olin kehittänyt sanonnan: ”Internet on ihmisen tieteen ja teknologian korkein saavutus, mutta se on pilattu ihmiskunnan alhaisimmilla ominaisuuksilla.” Sinänsä profetiaalista, koska todellinen alennustila oli vasta kaukana tulevaisuudessa.

Web log

Omaa kyllästymistäni kesti hyvin pitkälle 1990-luvun viimeisille vuosille. Lopullinen muutos tapahtui, kun näin dokumentin Home Page (1998). Dokumentin yksi ”pääosan” esittäjistä oli Justin Hall, jonka kreisi asenne itsensä julkaisemiseen (”Publish yourself!”) iski tajuntaani. Miksi tarjota omia kolumneja lehtiin, kun voin julkaista ne itse omalla kotisivullani.

Justin Hallin links.net on edelleen pystyssä ja voi hyvin. Käykää vierailemassa. Oli suuri kunnia tavata ja käydä miehen kanssa baarissa, kun hän oli Helsingissä. Justin oli livenä astetta asiallisempi kuin dokumentissa… mutta ei mikään normaali tyyppi.

Mistä minun piti kirjoittaa?… Ai niin. Home Pagen näkemisen jälkeen oli siis perustettava omat kotisivut. Koska olin filosofian opiskeluissani erikoistunut Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin skitsoanalyysiin, niin ensimmäisten sivujen nimeksi tietenkin tuli Skitsosivut (Way Back Machinesta löytyi kolmas interaatio huhtikuulta 2001).

Lopulta syyskuun 11. päivänä vuonna 2002 (9/11 vuosipäivänä) perustin SchizoBlogin, josta homma lähti eskaloitumaan pahemman kerran. Tuli mainetta ja vaikka mitä, kun satuin voittamaan vuoden blogi -palkinnon Kultaisen kuukkelin. Olen aikaisemmin kerrannut tämän blogin historian, joten siihen ei tarvitse tässä mennä.

Mutta kuten kaikessa uudessa, joka liittyy teknologiaan, niin uutiskynnys ylittyi yllättävän helposti. Tein yhden (siis ainoastaan yhden) äänipostauksen täysin kieliposkessa ja minua tituleerattiin Ylioppilaslehdessä maan podcast-pioneerina (haastattelun kera). Pärstäni komeili Hesarin kuukausiliitteen sivuilla ja olin jopa vierailulla YLEn Aamu-TV:ssä.

Kansalaisjournalismista kasvoi sontaa

Mutta nämä ”saavutukseni” eivät ole syy tekoälyn nostattamaan nostalgiaan mielessäni. Enemmän tulee kaiholla muisteltua sitä intoa ja rauhattomuutta, jota netti ja etenkin blogit herättivät meissä alan harrastajissa (tänään meitä voisi kai kutsua jo pioneereiksi).

Puhuttiin kansalaisjournalismista, joka voisi nousta oikeasti institutionalisoituneen median vastavoimaksi. Ja jonkin aikaa me kai sellaista olimmekin, koska niin hanakasti tartuimme lehdistön tekemiin virheisiin.

Kukaan ei vielä puhunut sosiaalisesta mediasta, koska blogien ympärille kehittyi ihan oikea sosiaalinen verkosto. Pidettiin kokoontumisia ja bileitä. Ihmisiä rakastui toisiinsa ja kaikkea mahdollista, mikä ihmiselämään kuuluu eli ja hengitti ”blogipiirissä”. Ja sitten kaikki muuttui…

Sosiaalisen median läpimurto Facebookin myötä (ja joo, oli Facebookiakin ennen sosiaalista mediaa, mutta Facebook oli sen ensimmäinen globaali läpimurto) tuhosi internetin sellaisena, kun minä sitä opin rakastamaan. Guy Debord kritisoi jo vuonna 1967 julkaistussa teoksessa Spektaakkelin yhteiskunta (suom. 2005) silloista kapitalismia, joka on tehnyt kaikesta välittömästi eletystä pelkkää representaatiota; menemme ryhmänä elokuvateatteriin katsomaan elokuvaa yksin.

Ja juuri tästä on sosiaalisessa mediassa kyse. Kaikki sosiaalisuus tapahtuu palvelun välityksen kautta. Voit olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa vuorovaikutuksen kanssa poistumatta koskaan ulkomaailmaan. Itse asiassa korona-ajan eristyksissä eläminen oli sosiaalisen median inkarnaatio meidän jokaisen elämään. Kommunikaatiosta on tullut enevässä määrin välitteistä. Henki ei haise eikä sylki lennä. Olemme turvassa tartunnalta, mutta samalla yhdessä eristyksissä.

Olen aina ihaillut Paul Virilion ajatusta teknologiasta ja siihen väistämättä kuuluvasta onnettomuuden mahdollisuudesta. Kun ihminen keksi laivan, niin samalla keksittiin haaksirikko. Jokainen keksintö pitää sisällään pimeän puolensa, joka ei välttämättä paljasta itseään välittömästi. Sosiaalinen media oli internetin onnettomuus. Ja sosiaalisen median onnettomuus on misinformaatio.

Näin jälkikäteen on helppo nähdä, että alusta jonne kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa (”Publish yourself!”) johtaa ennemmin tai myöhemmin täyden hölynpölyn riemuvoittoon. Me emme yksinkertaisesti kykene hallitsemaan hallitsemattomaksi päässyttä valehtelua ja propagandaa. Ajatus kansalaisjournalismista oli kaunis, mutta jo sydämeltään täysin mätä.

Ilman internetiä ja sosiaalista mediaa Donald Trumpista ei olisi koskaan voinut tulla Yhdysvaltojen presidenttiä (internetin onnettomuus myöskin?). Putinin nousu Venäjän johtoon taidettiin päättää jo ennen internetin syntymää, joten hänet voimme lukea pois internetin ja sosiaalisen median seurauksista.

Valehtelu on uusi normaali

Puhumme totuuden jälkeisestä yhteiskunnasta tai ajasta. Välinpitämättömyys totuudesta on meidän aikamme syöpä. Kyse ei ole siitä, että elämme niin monimutkaisessa maailmassa, että me emme enää kykene erottamaan totuutta valheesta. Siitä ei ole kyse, vaan totuudesta ei enää välitetä juuri mitään. Sitä tärkeämpää on osoittaa, että on oikeassa. Totuudesta viis.

Suomessakin vaalit voidaan voittaa suoltamalla täysiä valheita ja jopa vaalien jälkeen kaikki keskeiset vaalilupaukset petettyä mitään vastuuta ei tarvitse kantaa, koska TikTokissa voi asiat kääntää retorisesti ala-arvoisin keinoin joksikin aivan muuksi kuin mitä ne oikeasti ovat. Tosiasioilla ei ole mitään arvoa tässä pelissä.

Me olemme menettäneet yhteisöllisyyden ja totuuden. Rankka väite, mutta jos olen väärässä, niin en kovin paljoa. Unelma demokratisoituvasta mediasta on johtanut entistä tiukempaan harvainvaltaan. Ja on turha puhua propagandasta länsimaissa. Me emme sellaista enää tarvitse, koska halpamainen relativismi on korvannut propagandan.

Muutamat yritykset välittävät suurimman osan meidän välittämästä kommunikaatiosta ja juuri ketään ei kiinnosta, mikä on totta ja mikä valhetta. Tärkeintä on saada mahdollisimman nopea ja helppo tyydytys (dopamiinishotti) kärsimättömäksi käyneestä arjesta. Mitä lyhyempi keskittymiskyky ihmisillä on, sitä suuremmat voitot muutamat yritykset keräävät. Elämästä on tullut cyberpunk-dystopiaa tässä ja nyt. Unelmat vapaasta internetistä ovat hajonneet kompastuskiviksi jalkojemme juuriin.

Tekoälyn haaksirikko?

Tehdään yksi asia selväksi heti alkuun. Mielestäni tekoäly on aivan mahtava asia ja olen innostunut siitä. Mutta en ole sen edessä yhtä sinisilmäinen kuin 20 – 30 vuotta sitten internetin kanssa. Vaikka teknologisista innovaatioista oli paljon varoituksia jo 1990-luvulla, niin ehkä ihmisen pitää itse elää ja pettyä niiden edessä ennen kuin hän mitään oppii.

Kun ottaa huomioon kuinka monimutkaisemmasta ja edistyneemmästä asiasta me puhumme tekoälyn kohdalla kuin internetistä (perinteisessä mielessä), niin ymmärrämme tekoälyn onnettomuuksien mahdollisuudet olevan eksponentiaalisia verrattuna internetiin. Ja me emme todellakaan edes kykene näkemään tänään, mitä kaikkea se voikaan tuoda mukanaan.

Tästä huolimatta minusta ei saa luddiittia. Olen pessimistinen tulevaisuuden suhteen, mutta teknologian vastustaminen ei tule tuomaan mitään parannusta huomiseen. Teknologiaan sisältyvää onnettomuuden siemenen kasvua ei voi estää, mutta kuten japanilainen bonzai-puu, niin sitä voi kontrolloida tuntemalla sen mahdollisimman hyvin.

Ehkä joskus vuosikymmenien kuluttua muistelen (jos enää tuolloin muistan mitään) samalla nostalgialla aikoja, jolloin ChatGPT:tä ja Midjourneytä kykeni käyttämään hauskuutteluun ja alkeelliseen sisällön käsittelemiseen. Mitkä ovatkaan ne onnettomuudet, jotka olemme tuolloin kohdanneet? Vain pahimmat painajaiset voivat antaa jotain osviittaa tuosta päivästä.

Mutta yksi asia tulee pysymään. Ihmisen alhaisimmat ominaisuudet tulevat määrittämään sen suunnan mihin teknologiset edistysaskeleet vievät meitä… valitettavasti.