Spinoza ja elämä osa 9: kristillisen moraalin ala-arvoisuudesta

402056-jesus

Näin pääsiäisenä on hyvä kohdistaa katse kristinuskoon ja kristillisyyteen yleensä. Spinozalaisittain on suorastaan huvittavaa, että Kristuksen kärsimystä kuvaavaa sävellystä kutsutaan passioksi. Mutta tässä huvittavassa sattumuksessa piilee huomattavasti syvempi sanoma kristinuskon luonteesta ja siitä mitä se meille tekee.

Aluksi on tunnustettava, että tunnen syvää vastenmielisyyttä juutalais-kristillistä moraalia kohtaan. Luettelen tämän moraalin piiriin juutalaisen, kristillisen ja islamin uskot. Sen enempää perustelematta totean, että nämä kolme uskontoa ovat mädättäneet, pilanneet ja turmelleet kulttuurimme siihen kuvottavaan tilaan, jossa se tällä hetkellä on. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole olla sovitteleva. Tämä on julistus riitaan ja avoin paheksunnan ilmaus. Toiseksi on todettava, että Spinoza ei juurikaan puhunut kristinuskosta. Hän oli juutalainen ja pyrki (painavista syistä) välttämään huomion herättämistä ympäristössään.

Tästä johtuen joudun laajentamaan aiheen käsittelyä Spinozasta Nietzscheen ja Deleuzeen. Nämä kolme – Spinoza, Nietzsche ja Deleuze – muodostavat ajatteluni epäpyhän kolminaisuuden. Aina kun puhun joistakin heistä, kaksi muuta ovat läsnä varjoissa, rivien väleissä ja marginaaleissa. Kun yhden ottaa yhtälöstä pois, lakkaa minun ajatteluni olemasta ajatteluani. Nämä huomiot kannattaa pitää mielessä, kun lähden nyt sukeltamaan vastenmielisyyteni kohteen pimeään sydämeen.

Moraali vs. etiikka

Olemme tutustuneet jo Spinozan hyvän ja pahan käsitteisiin. Hyvää meille on kaikki se, mikä lisää meidän toimintakykyä ja pahaa kaikki se, mikä tuota kykyä rajoittaa. Toimintakyvystään erotettu ihminen on olosuhteidensa uhri ja affektiensa orja. Hänet on erotettu siitä mihin hän kykenee ja conatus on kääntynyt ihmistä vastaan. Se kylläkin pyrkii säilyttämään olemassaolon, mutta ei enää ihmisen olemassaoloa. Conatus on muuttunut kaunaisuudeksi elämää kohtaan.

Kutsun orjuudeksi ihmisten kyvyttömyyttä lieventää ja hillitä affekteja; sillä affekteille altis ihminen ei ole omassa vallassaan vaan sattuman alainen. Hän on niin sen vallassa, että usein hänen on pakko seurata huonompaa vaihtoehtoa vaikka onkin selvillä paremmasta. (E4, esipuh.)

Kaunainen suhde elämää kohtaan on mahdollista, kun passiot kieltävät ihmiseltä hänen aktionsa. Gilles Deleuze kuvaa teoksessaan Nietzsche ja filosofia tätä conatuksen sisäistymistä nietzcheläisin termein. Mutta Spinozan vaikutus lymyilee taustalla ilmeisenä (samoin voidaan sanoa Nietzschen mursuviiksien kummittelevan Deleuzen Spinoza-luennan taustalla). Nietzchen termit aktiivinen ja reaktiivinen voidaan kääntää miltein sellaisinaan Spinozan aktioiksi ja passioiksi.

Elämän kauna on seurausta väärin ymmärretystä kivusta. Aktiiviselle ihmiselle kipu on elämää intensifioiva sattumus. Se on toiminnan seuraus. ”Nobody move nobody get hurt”. Positiivinen aktio tuottaa negatiivisen seurauksen. Kaunassa tämä käännetään ylösalaisin. Negatiivinen sisäistetään, jotta toimintakyvyn kieltämisellä saataisiin aikaiseksi positiivinen lopputulos.

Nietzschen käsite ”orjamoraali” kuvaa tarkasti juutalais-kristillisen moraalin alennustilaa. Se on olemuksellisesti alhainen ja huono näkökulma. En mene tässä syvemmälle Hegelin herra-orja -dialektiikkaan, vaan etenen suoraan Deleuzen luentaan (Nietzsche ja filosofia, s. 157 – 160).

Minä olen hyvä, joten sinä olet paha.

Tämä on herran näkökulma. Hän asettaa asemansa, jonka seurauksena orja nähdään pahana. Negatiivisuus on tässä näkökulmassa lausujan ulkopuolella. Lausuja on sisäistänyt hyvän.

Sinä olet paha, joten minä olen hyvä.

Näin puhuu orja. Saavuttaakseen positiivisen lopputuloksen hänen on lähdettävä negatiivisuudesta. Syytös on negatiivinen toimi. Sen lausuja on sisäisesti negatiivinen, joka ei saavuta positiivista lopputulosta. Hän pysyy negatiivisena ja kaunaisena. Orjan positiivisuus on illuusio.

Kristillisessä moraalissa puhutaaan lähimmäisen rakkaudesta. Rakkaudesta on tehty ehtymätön luonnonvara, joka kumpuaa kaikkivoivan Jumalan sydämestä. Hän on armollinen ja armahtava, mutta samalla tuomitseva. Ehtymätön lähimmäisen rakkaus on rakkauden arvon nihilointia. Rakkaus on erotettu kyvystään. Lähimmäisen rakkauden toteuttaminen on helmien heittelyä sioille. Se, että on syntynyt syntiseksi ihmiseksi, on oikeutettu lähimmäisen rakkauteen. Sitä ei voi ansaita teoilla, joten se on olemuksellisesti arvotonta.

Rakkaus kauimmaiseen on todellista rakkautta. Tuo alati vieras toinen pelottaa meitä ja meidän tulee voittaa pelko synnyttääksemme rakkautta häntä kohtaan. Kristinuskossa toiselta halutaan riistää toiseus ja hänestä tehdään lähimmäinen. Kierrellään tai kaarrellaan asiaa, niin kristillisen rakkauden mädän ytimen muodostaa ulossulkeminen. Rasismi, nationalismi ja antisemitismi ovat seurausta juutalais-kristillisestä moraalista. Ja tässä kohdassa pitää ymmärtää, että en näitä ilmiöitä hyväksy missään määrin maailmassa. Se, että sanon antisemitismin olevan seurausta juutalais-kristillisestä moraalista, ei tee juutalaisista syyllisiä antisemitismiin. Haastan riitaa uskontoa, kaanonia ja moraalia vastaan, en ihmisiä. Ihminen on arvokkaampi kuin hänen keksimänsä ajatusrakennelmat.

Kauimmaisen rakkaus on eron iloista myöntöä elämässä. Valitettavasti suomen kielessä sana ”ero” ei pidä sisällään samaa ulottuvaisuutta kuten ranskan kielen différence tai englannin difference. Paikoitellen kotimaisessa filosofisessa kapulakielessä puhutaan ”differensistä” mutta se on niin kammottava sana, että jätän sen suosiolla väliin. Mutta siis kauimmaisen rakkaus on ulossulkemisen kielto ja eron myöntäminen elämässä (btw. kts. ”Diabolisesta ajattelusta”). Kauimmaisen rakkaus ei tottele lähetyskäskyä. Se iloitsee kohdatessaan toisen eikä haluakaan tehdä tästä tuttua, turvallista ja lähimmäistä. Kauimmaisen rakkaus on rakkautta ilman sisäpiiriä ja ulossulkemista. Rakkaus on ansaittava. Se seuraa niukkuuden periaatetta. Sitä ei ole maailmassa yhtä paljon kaikille.

Pääsiäisen sanotaan olevan kristikunnan merkittävin juhla. Minulle se näyttäytyy kaunaisen ihmisen elämän vastaisuuden juhlana. Ortodoksisen kirkon paasto vain alleviivaa sen vihaa aktiivista elämää kohtaan. Jeesuksen kärsimysnäytelmä on sisäistetyn tuskan spektaakkeli, jossa ylistetään elämän kyvyttömyyttä. Jumala uhraa poikansa, jotta ihminen erotettaisiin kyvyistänsä ja hänen asemansa orjana pyhitettäisiin.

Lähimmäisen rakkaus on kristillisen syyttämisen eetoksen toinen puoli. Toinen puoli muodostuu perisynnistä. Me kaikki olemme syntyneet syntisiksi. Mitään muuta mahdollisuutta ei voi olla. Perisynti kumpuaa samanlaisesta kaikkivoivasta lähteestä kuin lähimmäisen rakkaus. Siitä riittää kaikille. Loputon syyttäminen kumpuaa kristinuskon sydämestä. Siinä ei ole mitään positiivista tai kaunista. Orjan alhainen kaikkivoipaisuus nousee aivan uudelle tasolle. Kaikki aktiivinen tulee erottaa syntisyyden leimalla kyvystään. Evankeliumi on historiamme alhaisin ja kieromielisin valhe, jonka perimmäinen sanoma on elämän kiellon ilosanoma, jossa kaikki ilo on lopulta kielletty.

Moraali tarvitsee olemassaolonsa oikeutukseksi ylimaallisen, tuonpuoleisen oikeuttajan. Kristillisessä moraalissa tuonpuoleisuus leimaa kaikkea. Lopullinen tuomio odottaa meitä maailman lopussa, jossa Jumalan omat pääsevät taivaaseen ja hänen vihollisensa heitetään helvettiin. Ulossulkeminen on kristinuskon keskeisin dogmi. Se on jopa keskeisempi kuin pyhän kolminaisuuden oppi (isä, poika ja pyhä henki).

Etiikka taasen nojautuu tämänpuolisuuteen. Se ei etsi oikeutustaan ulkopuolelta, vaan on oman itsensä syy. Se on adekvaattia tietoa par exellence. Etiikka on elämän tyylioppia, aktiivisen elämän lifestylea. Etiikka asettaa arvonsa. Seuraukset ovat sen ulkopuolisia. Kipu kuuluu elämään. Sitä ei voida välttää. Etiikka aktiivisen elämän ekspressiona tuottaa väistämättä kipua. Mutta sen kohtaamista elämässä tulee juhlia. Silläkin hetkellä kun sen voima lyö meidät maahan ja elämämme tässä muodossa päättyy.

Päätän tämän kiistakirjoitukseni tähän. Vähän sekavahan tästä tuli, mutta sekava on kiistan kohdekin. En pyydä anteeksi, jos olen jotain loukannut. Olen antanut mielestäni esimerkin aktiivisen elämän ekspressiosta. Jos jotain Spinoza on minulle opettanut, niin se on minulle sopivan rakkauden olemuksen. En sano sen olevan oikea olemus, koska jokaisen tulee löytää hänen toimintakykyään parantava olemus (pidän rakkautena toimintakyvyn parantamista). Kristillisestä moraalista sitä ei kuitenkaan löydy. Mark my words.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s