Apina rinnassa

Ajattelen usein apinaa rinnassani. Tästä saan kiittää Noah Levinen teosta The Heart of the Revolution (2011). Levine kuuluu ns. punk-buddhalaisiin, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen levittää buddhalaisuuden sanomaa länsimäisille nuorille ymmärettävämmässä muodossa kuin perinteiset sutrat.

En laske itseäni buddhalaiseksi. Olen enemmän spinozalainen, mutta siitä huolimatta tunnen suurta lukkarinrakkautta punk-buddhalaisuutta kohtaan. Tuoda vanha viisaus nykypäivän muotoon on aina kunnioitettavaa. Voi  kun voisin edes osittain tehdä samaa Spinozalle joskus. Mutta siitä joskus toisten.

Piti kirjoittaa apinasta. Levine vertaa teoksessaan meidän harjaantumatonta sydäntä villiin apinaan (ja tässä kohdassa ei puhuta siitä sisäelimestä rinnassa, vaan siitä toisesta… jos on vaikeuksia hahmottaa asiaa, niin en voi kuin tuntea surumielisyyttä teitä kohtaan). Tunteemme herättävät tämän sydämen ja voi hemmetti, kun se poukkoilee äärilaidasta toiseen… yhdessä hetkessä katossa roikkuu lampussa ja toisessa hetkessä nuohoaa lattiaa ollakseen seuraavassa hetkessä jossain niiden välissä tai sitten ei. Ei sitten mitään kontrollia. Ja nyt siis puhun omasta sisäisestä tykyttimestäni.

Kun ajattelee sydäntä villinä apinana, niin ainakin omalla kohdalla osutaan hämmästyttävän oikeaan. Menoa ja meininkiä riittää. Kaaos ja sekasorto seuraavat sitä minne sitten meneekin. Järkeä ja sivistystä voidaan hankkia ja syventää, mutta mitä sydämeen tulee, niin hellurei… ei suuremmin tartu lukeneisuudesta siihen. Järki ymmärtää, mutta sydämen viedessä se vikisee. Ja lopputulos ei ole kaunista katseltavaa.

Noah Levine maalaa teoksessaan kuvan tästä apinasta. Se on pelokas. Se ei tiedä kuinka käyttäytyä siinä ympäristössä, johon se on heitetty. Ennen kaikkea se on pelokas. Jotta voisimme tulla toimeen sydämemme kanssa, niin tälle villille luontokappaleelle tulisi muodostaa turvallinen pesä rinnassamme.

Itse näen apinani pelokkaana pentuna, joka pitää ottaa syliin. Painaa rintaa vasten ja yrittää rauhoittaa sen pelko luottamukseksi. Ja voi hemmetti kun se on vaikeaa. Hetken se tuntuu rauhoittuvan, mutta seuraavassa hetkessä alkaa kiukkuinen rimpuilu ja lopulta se pääsee vapaaksi tekemään tuhojaan. Ja se vituttaa.

Voin elää muutamia hetkiä seesteisesti ja sitten sattuu jotain… all hell’s breakin’ loose. Ei tarvita esimerkiksi kuin pieni ihastuksen leimahdus ja olen taas täysin kuutamolla apinan kesyttämisessä. Onhan se romanttista ajatella, että ollaan sydämen vietävänä, mutta lopputulos ei ole kovinkaan romanttista. Kun ajattelen niitä turhia ja epätoivoisia ihmissuhteiden alkuja, joihin olen ajautunut, niin kovin suurta harkinta ei niiden kohdalla ole käytetty. Puhe sydämestä ja sen seuraamisesta on romanttista höttöä, joka johtaa suuremmalla todennäköisyydellä katastrofiin kuin onnelliseen lopputulokseen.

Puhuuko Levine siis kylmästä harkinnasta? Ei todellakaan. Tuo rimpuileva ja kaikkialle poukkoileva apina tulee rauhoittaa rinnassa, jotta voisimme edes hetken käyttää harkintaa. Voi hemmetti  kun se apina kirkuu ja riehuu. Siinä ei kuule omia ajatuksiaan. Mutta sydämen apinaa ei pidä ulkoistaa ja sulkea ulos. On annettava sille aikaa ja tilaa rauhoittua. Se on osa meitä… valitettavan rauhaton ja villi, mutta osa meitä. Kun se rauhoittuu, niin meille jää myös omaa rauhaa katsella ympärille.

Ja tässä tullaan omaan spinozalaisuuteeni:

Affekti, joka on passio, lakkaa olemasta passio heti, kun muodostamme siitä kirkkaan ja selvän idean.
(Spinoza: Etiikka V, prop. 3)

Populaarikulttuurimme on osittain syypää sekavuuden ylistämiseen. Toisaalta se on siinä ollut oikeassa, koska liiallinen rationaalisuus on johtanut aikamme surkeuteen. Mutta spinozalaisittain voidaan sanoa, että rationaalisilta kuulostaneet selitykset eivät ole perustuneet kirkkaisiin ja selkeisiin ideoihin. En lähde tässä sen pidemmälle tähän keskusteluun, vaan keskityn omien kokemuksieni avaamiseen.

Villi ja rimpuileva apina rinnassa on samalla hyvin viekas. Jollakin hetkenä, kun on heittäytynyt sen vietäväksi, niin kaikki on tuntunut erittäin fiksulta ja järkevältä. Hetken kuluttua mieleen tulee: “Mitä vittu mä ajattelin?”… ja siitähän siinä oli kysymys; ei tullut ajateltua. On tietenkin niitä hetkiä, jolloin vaan tulee laukaista lonkalta ja joka kerralla osuu häränsilmään. Mutta voi, kun ne hetket ovat niin harvassa.

Apina rinnassa tuntuu olevan elämäni tarina. Sen kesyttämiseen ei riitä ihmiselämä… tai ei ainakaan minun elämä. Tulen tässä paremmaksi vuosi vuodelta, mutta voi hemmetti kun se vintiö keksii uusia keinoja huiputtaa mieltä ja järkeä. Uskomattoman kekseliäs pirulainen. Mutta en valita. Eipä tule tylsiä päiviä eteen.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s