Muutoksen muuttumattomuus

Muutos on ollut läsnä elämässäni viimeisten viiden vuoden aikana sellaisella intensiteetillä, että olen joutunut luopumaan pysyvyyden mahdollisuudesta tässä maailmassa. Voisin tietenkin lähestyä asiaa olevaisen perimmäisessä luonteessa olevasta jatkuvasta erosta ja asioiden virtauksesta kokemuksen pohjana, mutta jätän tuon toiseen kertaan. Lähestyn asiaa arkikokemuksen pohjalta ja pyrin pysyttelemään yksinkertaisessa ilmaisumuodossa (joka voi tietenkin epäonnistua).

Viimeisen viikon aikana olen  kantanut huolta vanhemmistani, jotka ovat olleet samaan aikaan sairaalassa hoidossa. Yritän olla synkistelemättä asioita ja lähdenkin liikkeelle kuolemasta. Se astuu elämäämme sillä hetkellä, kun synnymme. Meidän voidaan sanoa olevan jo kuoleman omia syntymämme hetkellä.

Kuolema on lopullinen muutoksen piste. Se muuttaa kaiken lopullisesti ja sen jälkeen muutosta ei enää kuolevalle organismille tapahdu. Se, muutos joka tapahtuu tapahtuu meistä ihmisistä puhuttaessa kalmolle (kuollut ruumis). Mutta sille tietoiselle tajunnalle muutos päättyy kuolemaan. Mistä voin olla niin varma tästä asiasta? – Kuinka monta kuollutta on tullut kuolleista takaisin kertomaan, mitä siellä rajan toisella puolella on?

Mutta samalla kun me olemme elossa, olemme jo kuolleita. Tämän ei tarvitse merkitä synkkyyteen vaipumista, vaan sen pitäisi intensifioida elämäämme entisestään. Jokaisella sydämenlyönnillä me kohtaamme kuoleman. Mikään edellisistä lyönneistä ei takaa sitä, että sydämemme löisi sen jälkeen uudestaan. Mikä suuri ilo pitäisi meidät vallata jokaisella sydämenlyönnillä! Ja näin ei käy ennen kuin sydämenlyönnissä tapahtuu joku poikkeama. On tapahduttava suuri muutos elämässä ennen kuin ymmärrämme muutoksen olevan läsnä jokaisella hetkellä.

Olen itse syyllistynyt jonkin pysyvän ja vakaan etsimiseen elämässä. Luulisi, että olisin jo oppinut sitä kaihtamaan, mutta pohjalais-savolainen veri virtaa suonissani; puoliksi periksiantamaton jääräpää ja puoliksi epäsuora juonittelija. Ei siis ihme, että kovankaan kolauksen antamat opetukset eivät mene perille. Mutta pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtämään, että muutosta ei voi paeta. On muutettava oma asennoituminen sitä kohtaan.

Avioeroni synkimmillä hetkillä alzheimerin tautiin sairastunut isäni soitti minulle. Hän halusi puhua kuin mies miehelle. Kuulin kuinka hän pinnisti luurin toisessa päässä pysymään asiassa ja ei lähtisi harhautumaan omiin juttuihinsa. Puhelu ei ollut pitkä, mutta se oli viimeinen järjellinen keskustelu, jonka isäni kanssa kävin. Tämän jälkeen tauti alkoi ottamaan yliotetta hänessä ja isäni taantui hiljalleen jonnekin saavuttamattomiin… Mikään ei voi estää tätä muutosta. Mutta muistuttaa minua erittäin hyvin siitä, että jokainen keskustelu on tärkeä. Koskaan en voi tietää jääkö se viimeiseksi.

Jokainen rakkaus- ja ystävyyssuhde tulee jossain pisteessä päättymään. Koska nekin syntyvät kuolemaan, niin niitä ei voi ottaa itsestäänselvyyksinä. Sillä hetkellä, kun suhdetta ei enää vaali ja luulee sen etenevän omalla painollaan, se alkaa loppumaan. Ja koska ne loppuvat jossain vaiheessa, niin väistämätöntä eroa ei tule pelätä. Mikään ei niitä voi pelastaa. Mikä ei tietenkään tarkoita, että meidän tulisi ihmissuhteissa alkaa sitoutumiskammoisiksi karkuunjuoksijoiksi. Sitoutuminen vain on aina väliaikaista… viimeistään kuolema erottaa.

Ja juuri tuo sitoutumisen muuttumattomuus näyttää olevan kompastuskivistä se kaikkein viheliäin (puhun siis omasta elämästäni). Läheisin omistamani esine on vuoden 2008 Gibson Les Paul Standard – ei ole se kaikkein ylhäisintä rotua oleva kitara, mutta tarpeeksi ylväs minulle. Voin pitää kitarasta huolta vaikka kuinka ja paljon, mutta se ei estä sen rappeutumista. Jonain päivänä sekin tulee hajoamaan ja loppuu olemasta Gibson Les Paul Standard. Sen takia minun ei tule sitoutua liikaa siihen. Jokainen kitaristi tietää kuinka se oma soitin on ainutlaatuinen, mutta me myös tiedämme että niitä tulee ja menee. Soittotaitoni (tai sen puute!) ei ole kiinni tuosta kitarasta. Ja lopulta tulee aika, kun soittokaan ei enää kulje.

Kaikki muuttuu. Olemme samaa muutoksen virtausta. Sen takia se ei voi meitä murskata raskaudellaan. Me olemme osa samaa prosessia. Tulee se hetki, jolloin se meidät musertaa, mutta ei raskaudesta. On vain tullut aika. Päätepiste. Jokainen kohtaa sen omalla hetkellään ja tavallaan. Kiinni pitäminen on turhaa, koska se ei tuota pisteen lähestymistä estä. Me voimme pidentää ikäämme vaalimalla terveyttämme, mutta se ei estä päätepisteeseen saapumista. Pitkitämme tai nopeutamme päätepisteeseen saapumista, niin tuossa pisteessä se on yksi ja sama. Olimme kokeneet pitkän tai lyhyen elämän, niin siitä me emme ota mitään mukaan tuon pisteen tuolle puolen. Yksikään nautinnon tai kivun kokemus ei meidän mukana siirry meistä muualle. Tulee vain päätepiste ja valot sammuvat.

Ja juuri tämä päätepisteen vääjäämättömyys tekee elämisestä elämisen arvoista. Ajatus tilistä, jota me kerrytämme täällä tuonpuoleista varten on elämälle vihamielinen ajatus. Se perustuu katkeruudelle muutosta kohtaan. Todellinen kohtalonrakkaus (amor fati) on muutoksen hyväksymistä elämässä. Muutoksen muuttumattomuuden hyväksyminen sanoo elämälle: ”Kyllä”. Kuolema astuu kaiken kokemuksen sisälle ja pimeyden sijasta se tuo valon, joka päätepisteessä sammuu. Ei se meitä pelasta, mutta matkasimme matkamme valossa emmekä hortoilleet pimeässä.

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Muutoksen muuttumattomuus

  1. hmmm… osui muhun tuo Gibson analogia – mulla Suhr Pro Series S2 – ja kun vielä viiskutosenakin soittaa vielä tosissaan ja on jotenkin huolissaan siitä, miten energiat riittää tänään, huomenna, ensi vuonna…

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s