Ekstrovertin introspektio

Persoonallisuustyyppien kahtiajako ekstrovertteihin ja introvertteihin on peräisin Carl Jungilta ja se on varmaan hänen psykoanalyyttisen ajattelun tunnetuin teoria. Netti on täynnä testejä, joilla voi testata mihin päähän tässä dikotomiassa sijoittuu. Samoin netti tuntuu olevan pullollaan artikkeleita kuinka kohdata introvertti tai mitä introvertin sielun maisemaan kuuluu ja ei kuulu. Jos ottaa nämä artikkelit ja listat huomioon, niin voisi luulla, että suurin osa maailman ihmisistä olisi introvertteja ja että he ovat pahemman kerran täynnä itseään.

Koska olen viimeisten viikkojen aikana vaipunut jonkinlaiseen introspektion vaiheeseen elämässäni, niin ajattelin avautua kahdesta asiasta – 1) mitä on olla ekstrovertti ja 2) kuinka paljon näillä jaotteluilla on oikeasti tekemistä todellisuuden kanssa. Aloitan ekstroverttinä olemisesta.

Minä ekstrovertti

Olen korostetusti ekstrovertti. Viihdyn ihmisten seurassa ja pidän huomiosta. Nämä ominaisuudet persoonallisuudessani tekevät minusta välillä huomionkipeän hyppykepin. Mutta on aikoja, jolloin tarvitsen omaa aikaa. Esimerkiksi, luen paljon. Tästä huolimatta kirjaan tuijottaminen seurassa olisi mielestäni moukkamaista käytöstä. Eli en lue sosialisoidessani. Tarvitsen yksinäisyyttä lukeakseni.

Puhun paljon ja on totta, että ajoittain ärsytän diskanttisella kimittävällä äänelläni tietoisesti ympärillä olevia ihmisiä. Erityisesti rakastan kiduttaa toisia puhumalla kimittävällä äänelläni jostain syvällisestä aiheesta. Joskus pitää oikein pinnistellä ettei ääni alene, kun puhun ”vakavia”. Sitten on tietenkin hetkiä, jolloin puhutaan asiaa eikä leikitä mind gameja ihmisten kanssa.

Olen yrittänyt tulla toimeen viimeisten vuosien aikana hiljaisten hissukoiden kanssa. Paikoitellen se on yllättävän vaikeaa. Pitkä hiljaisuus tuntuu kiduttavalta. Yritän keksiä jotain luontevaa ”väliläppää” kun toinen kerää ajatuksiaan. Valitettavasti on sanottava, että tällainen ”hidastelu” harvemmin tuottaa mitään sen syvällisempää sisältöä. Joskus tuntuu, että hidas tempo keskustelussa on enemmän teatteria kuin oikeasti syvämietteistä hiljaisuutta. Mutta se on ainoastaan vaikutelma korvieni välissä, jolla ei välttämättä ole paljoakaan tekemistä todellisuuden kanssa.

Mutta yksi asia on mielestäni anteeksiantamatonta hiljaisuudessa; nimittäin vaikeneminen asioista, kun pitäisi avautua. Passiivinen aggressio on yhtä tuhoisaa kuin aktiivinenkin. Passiivis-aggressiiviset kollegat ovat pahinta myrkkyä työpaikalla ja läheisinä heidän sisäänpäin kääntyminen tuottaa ennemmin tai myöhemmin pelkästään tarpeetonta kipua toisissa henkilöissä. Kuten kaikissa kompleksisissa ihmissuhteissa, niin syyllisten osoittaminen on vaikeampaa kuin me haluaisimme tunnustaa. Joten jätän tämän tähän. En osoita sormilla ketään, mutta toivottavasti ajatuksen herättää ajatuksien tynkiä joidenkin korvien välissä.

Ekstrovertti kaikessa ulospäin suuntautumisessaan voi myös olla masentunut ja tuntea ”sinisiä” tunteita. Ne eivät ole introverttien yksityisomaisuutta. Samoin masentuminen ja allapäin oleminen ei tee ihmisestä yhtään syvempää. Masentunut on masentunut, ei syvämietteinen. Pinnallisuus ja syvällisyys eivät kävele ekstroverttiyden ja introverttiyden kanssa käsi kädessä. Olen elämäni aikana törmännyt hyvin moneen pinnalliseen ja vilpilliseen introverttiin. Meidän ei tulisi liittää persoonallisuuden ominaisuuksiin sen enempää ominaisuuksia kuin niihin kuuluu. Ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että aidompaa vuorovaikutusta olen kohdannut ns. pinnallisten ihmisten kanssa kuin itsestään syvällistä kuvaa luovien seurassa. Mutta tämä voi olla omasta persoonallisuudestani johtuva optinen harha.

Minä ei ole minuus

Yksi suurimmista harhoista on, että me olisimme jotenkin sama kuin persoonallisuutemme. Itse asiassa mitään minää ei ole. Tai jos oli, niin heti seuraavassa hetkessä se on jo jotain muuta. Vain naiiviin realismiin verrattava käsitys itsestä luulee, että me pysymme muuttumattomina minuuksina läpi elämämme. Tähän uskovia tomppeleita löytyy korkeiltakin paikoilta akateemisessa maailmassa. Believe me, no shitting…

Olkoot meidän persoonallisuus mitä tahansa, niin se ei määritä meitä. Persoonallisuus on vähän samanlainen taakka kuin keho. Sitä ei voi tiettyjen rajojen ulkopuolelle muuttaa, mutta se ei myöskään määritä meitä. Jos ette usko tätä, niin istuutukaa alas. Yrittäkää hetki olla ajattelematta yhtään mitään. Ei kestä kauankaan, kun mieli tuntuu laukkaavan suuntaan jos toiseen. Tuolloin ymmärtää, että tuo mieli ei ole täysin hallittavissa… eikä se ole osa meitä. Siellä se jolkuttaa omia reittejään ja me seuraamme tätä draamaa jossain muualla… ja voi herran jestas mitä draamaa korvieni välissä tuntuu laukkaavan aika ajoin… mutta ei mennä siihen tällä kertaa.

Ja tässä nousee kysymys, kuinka paljon me voimme näihin jaotteluihin persoonallisuudestamme luottaa? Eikö kahtiajako ekstrovertteihin ja introvertteihin ole hieman vaillinainen? Toisaalta kummatkin luonnehdinnat sisältävät niin epämääräisiä määrittelyjä, että kuka tahansa meistä voisi luetella itsemme kuuluvan kumpaan tahansa leiriin.

Miten muut jaottelut? Historia on täynnä jaotteluita, joilla meitä pyritään luokittelemaan milloin mihinkin luokkaan. Mikä näistä jaotteluista on enemmän oikeassa kuin jokin muu? Jungin dikotomia on selkeä. On kaksi persoonallisuustyyppiä, johon me karkeasti jakaudumme. Mutta kuinka paljon tämä kertoo oikeasti meistä? Mitä jos olisi tuhat eri persoonallisuustyyppiä? Kuka kykenisi tekemään tällaisen jaotteluun pohjautuvan teorian?

Dikotomiat ovat helppoja. Mutta niiden taustalla ei välttämättä vaikuta todellisuus meidän persoonallisuudestamme. Persoonallisuus ja me itse olemme sen verran hämyisiä, että mikä tahansa jaottelu mikä sisältää jotain tartuntapintaa, tuntuu todelliselta. Mutta kuka oikeasti haluaisi typistää persoonallisuuserot kahteen erilliseen leiriin? Ja kuka haluaisi, että jonkun dikotomian perusteella sanottaisiin mitä me olemme? Olisiko niin, että me olemme mitä olemme ja se muuttuu ajan myötä. Tämän takia ei pidä omaa persoonallisuutta ottaa liian henkilökohtaisesti. Se on siellä jossain ja pörrää omia juttujaan. Kaikkea mitä se sanoo, ei tarvitse ottaa niin perkeleen tosissaan.

Kun  me kohtaamme uuden ihmisen, niin jaottelut helpottavat elämää. Mutta kertovatko ne mitään todellista meille toisistamme? Ensivaikutelma voi olla täysin väärä ja päin persettä. Mitä, jos me olemme erittäin huonoja ensivaikutelman muodostajia? Mitä jos meidän ensivaikutelma on täyttä valhetta? En sano, että näin on, mutta mitä jos näin olisi… Juhlapuheissa me olemme valmiit kyseenalaistamaan kaiken, mutta todellisuudessa me pyrimme pakenemaan kyseenalaistamista. Valmiiden oppien ja jaotteluiden totteleminen helpottaa meidän elämää. Ja tätä on valta –  se on lempeää ja tuo turvallisuuden tunnetta elämään. Se on kuin meidän isä… rakas, vahva ja luotettava hahmo… kuka häntä haluaisi tappaa?… Ai, niin meistä jokainen. Ehkä tätä kaikkea me olemme paossa ja kadotamme itsemme epäillyksen metsikköön.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s