Minä ja The Beatles

Noin kerran vuodessa tulen palaamaan The Beatlesin pariin. Viimeksi paluun aiheutti mammuttimainen Mark Lewisohnin Tune In: The Beatles: All These Years. Melkein tuhatsivuinen teos on ensimmäinen osa bändin historiikkiä ja se alkaa selvityksellä brittiläisestä sodan jälkeisestä rahajärjestelmästä. Viikolla ”fab four” tuli vastaan ensimmäisen kerran kun luin uutisen The Beatlesin julkaisemattomasta levystä, joka on tuotu keskuuteemme toisesta ulottuvuudesta. Toinen kerta bändi tuli mieleen lukiessani The Book of Lifen artikkelia ”Why Philosophy Should Become More Like Pop Music”.

Tämä on hieman vaikea aihe minulle. Mieleen nousee Princen sanat ”1999” biisistä:

I was dreamin’ when I wrote this
Forgive me if it goes astray
But when I woke up this mornin’
Coulda sworn it was judgment day

Mutta anettaan mennä. Koska jotain tässä on… En ole ihan varma tästä kaikesta.

The Beatlesin voidaan sanoa keksineen pop-musiikin. Tämä on tietenkin kiistanalainen lausunto, mutta heidän musiikkinsa populaarisuus ei ole mikään makuasia, vaan fakta. Samoin The Beatles -ilmiön merkitys 60-luvulla nuoruutensa viettäneiden länsinuorten keskuudessa on kiistaton. John Lennonin lausunto, että The Beatles on suositumpi kuin Jeesus oli täysin oikea vaikka hän joutuikin lieventämään lausuntoa amerikkalaisten kiihkouskovaisten takia.

Oma kosketukseni The Beatlesiin alkoi kymmenen vuotiaana, kun sain sedältäni lahjaksi Rock ’N’ Roll Music Vol. 2 kasetin. Onneksi sain lahjaksi juuri jälkimmäisen noista kokoelmista, koska Vol. 1 sisältää The Beatlesin heikoimmat rock-biisit. Vuotta aikaisemmin luin Ilta-Sanomien lööpistä Lennonin kuolemasta kävellessäni koulusta kotiin. Tuolloin en tiennyt kuka Lennon oli. Elämässäni keskeisintä olivat Kalliolan nuorisokerhon koottava-kerhon Airfix muovilennokit ja niiden räjäyttäminen papaateilla Josafatin kallioilla.

Kaikki muuttui keväällä 1981 The Beatlesin astuttua elämääni. Se ”Yeah-Yeah-Yeah” The Beatles ei koskaan kolahtanut minulle. Tämä on sinänsä omituista, koska muu 50-luvun musiikki kuului kasettikokoelmaani (Pohjois-Helsingissä piti kuunnella tuolloin Rock-A-Billyä ettei saanut turpaansa… Gene Vincent oli kova sana). Myöhäisempi tuotanto kosketti jotain sisälläni, jonka opin tuntemaan vasta vuosia myöhemmin.

Lapsuudesta asti olen tuntenut vetoa oman pääni sisäiseen maailmaan. Uppoutua omiin ajatuksiin ja antaa niiden viedä omituisiin paikkoihin on ollut ”lempiharrastukseni”. Kun ensimmäisen kerran kuulin ”Tomorrow Never Knows” biisin, ymmärsin tuon omakohtaisen kokemukseni saaneen soundtrackinsa. Tuolloin en tiennyt mitään The Beatlesin huumehistoriasta, mutta psykedeeliset soundit eivät vaikuttaneet minusta mitenkään omituisilta tai vierailta. Ne resonoivat niihin kokemuksiin, joita en kyennyt pukemaan sanoiksi.

Tämä puoli The Beatlesin tuotannossa on antanut minulle kaikkein keskeisimmän opetuksen; puhuakseen vieraista ja omituisista asioista, ei tarvitse olla vaikeaselkoinen.  Levyillä julkaistuista biiseistä pisin on White Albumin ”Revolution 9”, mutta se on studiokokeilu, joka ei oikeastaan ole biisi. Pisin biisi on ”I Want You (She’s So Heavy)” joka on hieman reilut seitsemän minuuttia pitkä. Typistäminen oli The Beatlesin keskeisin taito. ”Strawberry Fields Forever” on perinteisen rock-biisin pituinen (noin kolme ja puoli minuuttia). Sgt. Pepperin päättävä sinfoniallinen ”A Day In Life” on juuri ja juuri viisiminuuttinen.

psyko_lennon

The Beatles levytti 237 omaa sävellystä (72 coveria), joista suurin osa on lyhyitä ja ytimekkäitä. Kun kuuntelee Please Please Me’tä (1962) ja Abbey Roadia (1969… äänitettiin viimeisenä vaikka julkaistiin ennen Let It Be’tä), niin on vaikea uskoa levyjen välillä olevan ainoastaan seitsemän vuotta. Tekstit ja teemat kulkevat teinityttöjä huudattaneista rakkauslauluista psykonauttikokemuksiin ja julkisuuden kiroihin.

Huonoista kokemuksista huolimatta harvempi biisi sisältää mitään negatiivista. Ja siinä The Beatlesin keskeisin sanoma Paul McCarthyn mukaan oli – rakkaus. 60-lukulainen peace & love -sanoma kuulostaa nykymaailmassa naiivilta ja epärealistiselta; ja sitähän se olikin jo tuolloin. Mutta samalla me olemme kadottaneet jotain hyvin merkittävää. Me emme usko enää muutokseen. 60-luvulla hyvin moni länsimainen nuori uskoi, että he voivat oikeasti muuttaa maailman. Vietnamin sota oli tietenkin polttoainetta tälle idealismille.

You say you want a revolution
Well, you know
We all want to change the world
You tell me that it’s evolution
Well, you know
We all want to change the world

But when you talk about destruction
Don’t you know that you can count me out
”Revolution”

Konflikteja meidän aikakaudellamme riittää, mutta harvempi meistä enää uskoo muutokseen ja parempaan huomiseen. Aikoinaan hippien pääkapunki San Francisco tunnetaan nykyään digikapitalismin irvikuvana, jossa asuntojen vuokrat ovat karanneet kaikkien käsistä. Kun lukee Hunter S. Thompsonin Fear and Loathing in Las Vegas (1971), niin ymmärtää sen olevan ”flower power” -liikkeen kieroutunut nekrologi. Yritän kaikkeni olla optimismi, mutta pahasti tuntuu, että 60-luvun idealismin myötä kuoli koko ihmiskunnan tulevaisuus… tämä on tarkoituksellisesti kärjistys, koska 60-luvun idealismi oli hyvin toimeentulevien länsinuorten etuoikeus. Valitettavasti he samalla edustavat maailman kulutuksesta suurinta osaa.

The Beatlesin jäsenet olivat ns. suurten ikäluokkien idoleja. Vaikka heidän aikakautensa sanoma tähtäsi parempaan huomiseen, niin viimeistään 80-luvulla ylikierroksille yltynyt kapitalismi antoi kuoliniskun kaikelle sille, joka liittyi 60-luvun idealismiin. Me myöhemmät sukupolvet saamme maksaa turhan kallista hintaa ihmiskunnan itsekeskeisimmän sukupolven takia.

Minä ja The Beatles? Olen kulkenut pitkän matkan heidän musiikin ja muiston kanssa. On aivan turha sanoa, että ennen oli paremmin ja kuinka parikymmentä vuotta aikaisemmin nuoruuteni 80-lukua maailma olisi ollut parempi paikka elää. Siitä huolimatta The Beatles merkitsee minulle sanomaa jostakin paremmasta kuin tästä, minkä keskellä elän. Taivaanrannan maalaamista? Hyvin suurella todennäköisyydellä, mutta ilman sitä en voisi sanoa elämääni minun elämäkseni.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s