Budai

Budai on kiinalaiseen mytologiaan kuuluva jumalhahmo. Länsimaissa Budaita kutsutaan virheellisesti nauravaksi tai lihavaksi Buddhaksi. Budai ei ole Buddha, mutta kuuluu oleellisesti kiinalaiseen ja japanilaiseen Buddha-perinteeseen. Budaita voidaan verrata meidän joulupukkiin. Kuten joulupukillakin, niin Budailla on kangassäkki (mitä sana ”budai” muuten tarkoittaa), josta hän jakaa lahjoja vähäosaisille.

Budai symboloi vaurautta, onnellisuutta ja anteliaisuutta. Työpöydälläni on nauraen seissyt pronssinen (tai jostain muusta metalliseoksesta tehty… sorry, en ole hyvä näissä asioissa) Budai-patsas reilut kymmenen vuotta. Se on katsellut iloisilla silmillään elämäni ilot, surut, nousut ja laskut – joita on riittänyt aivan tarpeeksi. Myrskyn ja tyynen keskellä se jaksaa muistuttaa minua kaikesta siitä vauraudesta, onnellisuudesta ja anteliaisuudesta, jotka elämä minulle tarjoaa… ja joita minä vaihtelevasti muistan itse tarjota takaisin.

Miten vauraus voi liittyä buddhalaisuuteen, johon yleensä liitetään askeettisuus ja materiaaliseen maailmaan takertumattomuus? Esitän seuraavaksi täysin omakohtaisen näkemyksen, mikä ei mitenkään ole buddhalainen tai muunkaanlainen. Näkemys on minun… saanut kylläkin vaikutteita buddhlaisuudesta ja spinozalaisuudesta.

Kun kävelen kotikatuani (Kirstinkatu) pitkin, niin mieleeni tulee, että joskus vuosikymmeniä sitten monet työläiset ovat sen raivanneet, tasoittaneet ja päällystäneet. Rakasta kotikatuani pitävät yllä sen varrella sijaitsevat talonyhtiöt ja heidän palkkaamansa huoltoyhtiöt työntekijöineen. Sitä on kunnostettu vuosien saatossa useita kertoja ja se on saanut uuden päällystyksen kerta toisensa jälkeen. Rakastan kotikatuani. Ajatellessani kaikkea tuota työtä, mitä kadun rakentaminen ja kunnossapito on edellyttänyt, niin en voi tuntea muuta kuin kiitollisuutta. Samaan aikaan tunnen vaurautta. Minulla on näin hieno kotikatu.

Kirstinkatu on vain yksi esimerkki siitä vauraudesta, joka ympäröi minua. Sekin vauraus, jonka olen hankkinut rahalla kaupasta ostamalla edellyttää toimivan tuotanto- ja myyntikoneiston, joka sen on tuonut käsieni ulottuville.

Kaikki tämä vauraus edellyttää toimivaa yhteiskuntaa ja laajemmin katsottuna ihmisiä. Voidaankin sanoa, että vaurauteni on kaikki nämä ihmiset – menneet, nykyiset ja tulevat. Kun katson asiaa vielä laajemmasta perspektiivistä, niin on vaikea nähdä miten kaikki ihmiset ja heitä ympäröivä luonto eivät liittyisi onnellisuuteen. Tämä sopisi hyvin tiibetiläisen buddhalaisuuden kanssa, mutta aivan näin kosmista kiitollisuutta ja myötätuntoa en (vielä?) kykene tuntemaan.

Tämän kaiken keskellä tahtomattani alan tuntemaan tarvetta antaa takaisin tälle rakenteelle, jonka vauraudesta saan nauttia. Maksan mielelläni veroni ja pyrin käyttämään mahdollisimman vähän julkista sairaanhoitoa (koska joku toinen voi tarvita sitä enemmän kuin minä… työnantajani mahdollistama hoito on sen verran laajaa, että ei ole paha nakki). Tunnen suurta kyvyttömyyttä tämän anteliaisuuden kanssa. Tuntuu, etten kykene antamaan maailmalle sitä samaa, mitä siltä olen saanut, saan ja tulen saamaan… Mutta tämän ”yltäkylläisyyden” keskelle on pesiytynyt syöpä.

Finlandia-palkinnon voittaja Laura Lindstedt piti tänään merkittävän puheen palkinnon saatuaan. Yleisen kirjallisuus-hypetyksen sijaan hän antoi nykyisen hallituksen kuulla oman kunniansa:

Tarvitseeko minun ääneen sanoa, mitä meidän johtavat poliitikkomme ovat tunkeneet koulutuksen, sivistyksen, tieteen ja totuuden ideaalien paikalle? Sieltä löytyvät huiputus, sumutus, kulutus ja kuristus – kaikki nämä lyhyen tähtäimen näennäisratkaisut, joiden seurauksista myös tulevat sukupolvet joutuvat kärsimään, elleivät päättäjät pian havahdu hereille innovaatiounistaan.

Jos jokin oman pohjoismaisen vaurauteni perusta on ollut, niin se on koulutus. Tätä on alettu murentamaan Suomessa tietoisesti ja tarkoituksellisesti pääoman keskittämiseksi mahdollisimman harvojen käsiin. Tutkimusta tekevä instituutio yhteiskunnassa on ajettu niin ahtaalle, että sillä ei tule olemaan mitään mahdollisuutta pärjätä kuten se on pärjännyt tähän asti (mikä on ollut merkittävä jo vähäisistä resursseista huolimatta). Ilman koulutusta ja tutkimusta meillä ei ole pitkäaikaisia investointeja yhteiskunnassa. Miten näin lyhytnäköistä politiikka voidaan edes esittää nykyaikana?

Yhdyn Lindstedtin näkemykseen, että Suomesta ollaan rakentamassa tietoisesti luokkayhteiskuntaa. Tämä edellyttää juuri koulutuksen halvaannuttamista yhteiskunnassa. Mikään ei takaa paremmin luokkien välisiä eroja kuin eriarvoinen koulutus. Omakohtaisia kokemuksia minulla ei ole, mutta vanhempani ovat omassa lapsuudessaan kokeneet sen, miltä eriarvoisuus koulutuksessa tuntuu. Äitini menetti sikotaudin seurauksena suuren osan kuulostaan. Hyvästä koulumenestyksestä huolimatta häntä ei huolittu jatkokoulutukseen, koska sitä ei tarjottu vammaisille. Vammaisten koulutus ei taas tarjonnut äidilleni pääsyä, koska hän ei ollut tarpeeksi ”vammainen”. Isäni ei koskaan päättänyt kansakoulua, koska isoisäni poliittinen suuntautuminen esti sen (kyllä… tällaista sattui 1950-luvun Suomessa). Tämänkö me haluamme takaisin? Että maassamme on satojatuhansia potentiaalista neroa, jotka eivät koskaan pääse omien kykyjensä rajoille, koska eivät kuulu tiettyyn luokkaan.

Tätä meidän silmien edessä ollaan toteuttamassa. Pakolaiskriisin nojalla meille syötetään täysin turhia uhkakuvia, jotka toimivat savuverhona todellisten uhkien edessä. Uhkien, jotka ovat sisäisiä. Samoin kuin buddhalaisessa perinteessä katsotaan, niin meitä eivät uhkaa niinkään toiset ihmiset kuin meidän käsityksemme heistä; siis meidän sisäiset demonit – lähinnä siis harhaiset ajatukset korviemme väleissä.

On uskomatonta kuinka niinkin koulutettu kansa kuin suomalaiset astuvat näin yksinkertaiseen liukumiinaan. Oikeastaan se on hävettävää. Tämä tietenkin puhuisi sen puolesta, että koulutus ei takaa viisasta kansaa. Joskus olen pohtinut skenaariota, jossa osalta kansasta otettaisiin äänestysoikeus pois. Ei sen takia, että sen haluaisin keneltäkään pois, vaan siksi että tuon oikeuden arvo ymmärrettäisiin. Ehkä nykyäänestäjällä on vaikea ymmärtää sitä tosiasiaa, että hänenkin äänestysoikeuden puolesta on aikoinaan kuoltu. Tuosta varallisuudesta on tullut itsestäänselvyys, jonka arvo on unohtunut. Jokainen nukkuva äänestäjä häpäisee äänestysoikeuden puolesta kuolleen haudan.

Tästäkin huolimatta uskon koulutukseen. Meistä kaikista ei tarvitse tulla väitöskirjan kirjoittaneita tohtoreita, mutta jokainen koulussa vietetty vuosi pitäisi tuntua merkittävältä. Asfalttia tasoittavan työntekijän tulisi tuntea se arvo, jonka matematiikan tai fysiikan tunti antoi hänelle hänen työssään päivittäin. Jos se ei tule ihan joka päivä mieleen, niin arvokasta on, jos se tulee mieleen edes parina päivänä vuodessa.

Me harvoin ymmärrämme sitä vaurautta, mikä meitä ympäröi. Samalla me unohdamme sen anteliaisuuden, jota meidän tulisi harjoittaa vaurauden jatkuvuuden takaamiseksi. Meistä kukaan ei ole irrallinen saareke muista ihmisistä (tai jos joku meistä sellainen on, niin miten me olisimme hänestä mitään tienneet?). Olemme muista riippuvaisia.

Kun me unohdamme vaurauden ja anteliaisuuden, me unohdamme onnellisuuden. Tämä on tavallaan triviaalia, mutta omalla tavallaan erittäin vaikeaa. Budai työpöydälläni yrittää kaikkensa muistuttaa minua tästä kaikesta ja samalla vuosien saatossa minä yritän syventää hänen nauravan katseen syvällisyyttä. Vauraus, onnellisuus ja anteliaisuus eivät ole helppo yhdistelmä sekoittaa elämässä. Mutta mikään ei sano, etteikö sitä kannattaisi yrittää. Ja jos minulta kysytään, niin Budai on huomattavasti parempi satuhahmo kuin joulupukki.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s