Digitaalisella kulttuurilla on AIDS

Jatkan edelleen saman aiheen käsittelyä.

Wikipedia määrittelee AIDSin seuraavasti: ”AIDS (Acquired Immune Deficiency Syndrome) on kädellisten immuunikatotauti, jonka ihmisissä aiheuttaa retroviruksiin kuuluva HI-virus eli HIV ja apinoissa SI-virus (SIV, simian immunodeficiency virus), josta hivin arvellaan kehittyneen. HI-virus hyökkää immuunijärjestelmää vastaan, ja hoitamattomana hiv-infektio johtaa immuunikatoon eli aidsiin.”

Olen maininnut aikaisemmin, että digitaalinen liiketoiminta on sairastunut AIDSiin. Olen pyöritellyt tätä ajatusta ja pohtinut sitä laajemmasta näkökulmasta. Lopulta päädyin johtopäätökseen, että itse asiassa digitaalinen kulttuuri on sairastunut ja liiketoiminnan ongelmat ovat niitä oheistauteja, joihin potilas lopulta kuolee. AIDSia sairastava potilas kuolee oheistauteihin, koska hänen elimistönsä ei enää kykene tuottamaan tarvittavaa määrää valkosoluja, jotka pitävät yllä immuunijärjestelmää.

Kulttuurin valkosolut on se toimeentulo, jonka ihmiset ansaitsevat. Jos halutaan mennä analogiassa vielä pidemmälle, niin yhtenä soluna voidaan nähdä pienin mahdollinen rahayksikkö (joudumme tässä olettamaan, että muita laajalle levinneitä toimeentulon muotoja ei ole kuin rahaan perustuva talous). Meidän tapauksessa esimerkiksi tämä on yksi sentti. Mutta tässä analogiassa ei pidä mennä liian pitkälle. Maslow’n tarvehierarkiaa seuraten voimme sanoa, että perustarpeiden turvaamisen jälkeen ihmiselle jää aikaa ja energiaa tuottaa sitä kulttuuria, jossa tässä tapauksessa ”kulttuurilla” viitataan.

Palasin reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen Siva Vaidhyanathanin vuonna 2004 julkaistun teoksen The Anarchist in the Library äärelle. Teos on mainio esimerkki siitä kuinka teknologian lyhytaikaiset vaikutukset yliarvioidaan, mutta sen pitkäaikaiset vaikutukset aina aliarvioidaan. Vaidhyanathan asettuu selkeästi vuosituhannen vaihteen digi-hurmoksen vietäväksi. Hän näkee kulttuurin vallankumouksen tulevan tuolloisia vertaisverkkoja (Napster, LimeWire, Kazaa, Gnutella… mitä niitä nyt oli?) pitkin. Tavallaan Vaidhyanathan oli oikeassa; vallankumous tuli, mutta ei siinä muodossa kuin osattiin odottaa.

Teknologia ei ole koskaan neutraalia. Sillä on aina oma ”ideologiansa”. Esimerkiksi autojen yleistyminen mahdollisti yksityisautoilun ideologian, joka taas korosti ihmisten riippumattomuutta. Samalla autosta tuli yksityistila, jossa tehtiin kaikkea syömisestä seksiin. Sillä ei ollut suuremmin mitään väliä vaikka kummankin harjoittaminen auton ulkopuolella on huomattavasti käytännöllisempää ja mukavampaa. Yksityisautoilun ideologia selittää myös miksi autoilun rajoittaminen nostattaa niin voimakkaita tunteita. Siinä ei ainoastaan rajoiteta autoilua, vaan meidän yksityisyyttä ja vapautta. Ja kuten ideologioiden kohdalla usein käy, niin ne korvaavat järjenkäytön. Mitä luonnosta ja biosfääristä, kunhan me saamme pitää vapautemme.

Vaidhyanathan katsoo, että vertaisverkoillakin on oma ideologiansa. Se muodostuu seuraavista olettamuksista:

  • Kulttuuri on jaettua.
  • Epämääräisyys jäljittelee anonymiteettiä.
  • Yksityinen liiketoiminta ei voi vahingoittaa suuria ja voimakkaita instituutioita.
  • Paikallinen toiminta näyttäytyy oikeutettuna, jopa laajemmasta perspektiivistä katsottuna.
  • Laajaa, levinnyttä ja koordinoimatonta toimintaa ei voida valvoa helposti, tarkasti ja kohtuullisesti.

Osa näistä olettamuksista voidaan selittää digi-hurmoksella, mutta jälkimmäinen olettamus on ollut kaikkein tuhoisin. Ääniteteollisuus tapettiin vertaisverkkojen laittoman digitaalisen jakelun toimesta. Applen iTunes Store oli viimeinen yritys pelastaa se, mitä oli pelastettavissa, mutta edes sen menestys ei kyennyt nostamaan ääniteteollisuutta jaloilleen. Nykyiset streaming-palvelut ovat haudanryöstöön verrattavaa toimintaa.

Hyvin ei näytä pyyhkivän esimerkiksi maamme suosituimmilla tubettajillakaan. Viikolla julkaistut verotiedot paljastivat, että harvempi heistä ylsi edes €20 000 vuosituloihin. Tosin tiedot olivat vuodelta 2014, mutta mikään ei anna olettaa, että heillä menisi kovinkaan hyvin tänäkään vuonna. Some-julkkisten tuloharha on samaa luokkaa kuin huumekaupassa. Jos huumekauppa todella olisi niin tuottavaa kuin annetaan olettaa, niin miksi suurin osa huumekauppiaista asuu vanhempiensa luona? Vain kaikkein korkein porras rikastuu huumekaupalla; muut keräävät roposia. Sama pätee some-julkkiksiin.

 

Mutta kuten jo mainitsin, niin kulttuurimme AIDS ei ole mahdottomaksi muodostunut toimeentulo kulttuuria tuottamalla (tässä kohdassa ”kulttuurin tuottaminen” tulee ymmärtää sinä toimintana, joka luo merkityksiä, sisältöjä ja taidetta). Todellinen tauti on ilmaiseksi saatu sisältö, jolle ei aseteta laatukriteerejä. Olen seurannut jo jonkin aikaa sitä sisältöä, joita kotimaiset ja ulkomaiset some-julkkikset tuottavat. Miltein poikkeuksetta sisältö on ala-arvoista. Snapchatin mahdollistaman kertakäyttö-sisällön keskeisin ominaisuus on, että se päivittyy mahdollisimman usein. Kuten kertakäyttöastia, niin sen tehtävä on toimittaa asia nopeasti eikä jäädä muistuttamaan itsestään tiskinä.

Me tunnemme teknologian hurmosta. Sisällön laadulla ei ole suurtakaan merkitystä, kun se toimii toistuvana tekosyynä antautua teknologian syleiltäväksi. Mutta tämä syleily ei ole yksipuolista. Saman hurmoksen vallassa ovat sisältöä tuottava osapuoli. Ja kuten tavaksi on tullut, niin hyvin usein sisällön kuluttajasta tulee ennemmin tai myöhemmin sisällön tuottaja… koska kaikki kykenevät olemaan kumpaakin, jopa samanaikaisesti.

Klikkijournalismi luo satunnaisille surffaajille median kohinasta erottautuvia otsikoita, joita satunnaiset surffaajat jakelevat sosiaalisessa mediassa (hyvin usein pelkän otsikon luettuaan). Pseudouutissivustojen räikeät otsikot ja kirjoitukset ovat tästä kaikkein äärimmäinen muoto. Sisällön keskeisin tehtävä on synnyttää mahdollisimman voimakkaita fiiliksiä ja mahdollisimman nopeasti. Pseudouutiset ovat informaatioteknologian crack-kokaiinia, joka tarjoaa lyhyen fiksin pitkäaikaiseen turtuneisuuteen.

Mutta tätä kaikkea ei tule ottaa kulttuuri-jäärän vihaisena kritiikkinä. Myönnetään, että tunnen tiettyä turhautumista seuratessani esimerkiksi YLEn Kioskia. Se on osin luokatonta paskaa, jossa keksitään pyörä kerran viikossa uudestaan. Mutta samalla ymmärrän Kioskin yrittävän seurata nykyisen tubettajien ja Snapchat-julkkisten muodostamaan media-paradigmaa. Valitettavasti tuo paradigma ei ole löytänyt omaa ääntänsä ja samalla sen edustajat eivät selkeästikään taida menneiden paradigmojen taitoja.

Suurin osa bloggaajista ei osaa kirjoittaa tai valokuvata. Tubettajat harvemmin tietävät, mitä on editointi tai montaasi. Vertaukset punkkiin ovat kaukaa haettuja, koska sen työkalut (laulu, kitarat, basso ja rummut) olivat olleet ihmisille tuttuja jo vuosikymmenien ajan soittajille. Nykyteknologia mahdollistaa pääsyn välineisiin, joiden käytöstä harvemmalla on syvällistä kokemusta. Etsisin ennemminkin yhtymäkohtia hip-hopista. Oli suoranaista nerokkuutta tehdä levysoittimesta soitin. Koska hip-hop on nykyään valtavirtaa (tosin hyvin hyvin hyvin vesittyneenä), niin sen vallankumouksellisuus ei tule mieleen niin usein. Olen yrittänyt etsiä nykyajan scratchingia, joka tapahtuisi esimerkiksi iPhonella. Ehkä se on jossain tuolla jossain, mutta en ole löytänyt (hyviä vinkkejä otetaan vastaan).

Niin kauan kuin teknologia kykenee hurmaamaan meidät, me olemme erotettuja kyvyistämme ottaa se haltuun. Uuden teknologian mahdollistama yksityisyyden loukkaukset eivät ole mitään verrattuna siihen, mitä teknologian hurmos mahdollistaa. On ymmärrettävä, että kaikkein salakavalin hallinta on lempeän ja vaarattoman tuntuista. Sinä hetkenä, kun massat ottavat haltuun teknologian mahdollistamat ilmaisukeinot, alkaa todellinen muutos. Ja koska tämä tiedetään, niin seuraavassakin iPhonessa on taas sata uutta ominaisuutta, joiden keskeisin tehtävä on erottaa meidät ottamasta haltuun teknologian mahdollisuudet. On aivan sama tarvitsemmeko näitä uusia ominaisuuksia; tärkeintä on, että niitä tuotetaan jatkuvalla syötöllä meidän hurmaamiseksi.

Koska meitä ei voi erottaa meidän kulttuuristamme, niin suurin osa nykyihmisistä on saanut tartunnan kulttuurin AIDSista. Kuten oikeankin AIDSin kohdalla, niin ainoastaan noin kahdella prosentilla kansasta on synnynäinen resistenssi tautia vastaan (täysin stetsonista heitetty tilastollinen analogia… ei pidä ottaa tosissaan vaikka se ei tarkoita sen olevan täysin oikeassa). Muiden on tyydyttävä jatkuvaan lääkehoitoon ja ymmärrettävä sairauden olevan krooninen. Kaikkein vaikein tilanne on vähiten kehittyneiden kohdalla. Heille ei saada tehokasta hoitoa tarpeeksi halvalla ja helposti omaksuttavassa muodossa. Heidän tilanteensa on toivoton. Valitettavasti tämä tulee olemaan kulttuurillisen AIDSin kohtalokkain piirre. Se ei tule koskaan poistumaan keskuudestamme ja sen takia ne, jotka hyötyvät lääkityksestä tarvitsevat sitä toistuvasti.

En haluaisi olla kulttuuripessimisti, mutta valitettavasti kaikesta henkilökohtaisesta optimismistani huolimatta se on ainoa, mitä minulle jää käteen.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s